Jatkosodan hyökkäysvaihe

Wikipedia

Jatkosodan hyökkäysvaihe
Osa Jatkosotaa
Suomalaiset ylittämässä vanhaa rajaa
Päivämäärä: 25. kesäkuuta- 8. joulukuuta 1941 Paikka: Laatokan-Karjala, Karjalankannas, Karjalan tasavalta, Murmanskin alue Casus belli: Neuvostoliiton ilmavoimien laaja ilmahyökkäys Suomeen 25. kesäkuuta. Lopputulos: Suomalaiset valtasivat takaisin menettämänsä alueet ja etenivät Syvärille ja Ääniselle
Taistelijat
Suomi Saksa	Neuvostoliitto
Komentajat
C.G.E. Mannerheim , Nikolaus von Falkenhorst	Kliment Vorošilov, Georgi Žukov, Valerian Frolov[1]
Vahvuudet
Suomalaisia sodan alussa noin 540 000, saksalaisia noin 200 000[2]	Sodan alussa 360 000 miestä[3]
Tappiot
26 355 kaatui ja miltei 50 000 haavoittui[4]	Kaatuneista eikä haavoittuneista tietoa, mutta yli 50 000 antautui suomalaisten vangiksi[5]

Jatkosota

Jatkosodan hyökkäysvaihe (1941) Operaatio hopeakettu (1941) Asemasotavaihe (1941–1944) Kannaksen suurhyökkäys (1944) Suurhyökkäys Syväriltä (1944) Suurhyökkäys Maaselästä (1944) Moskovan välirauha (1944)

Jatkosodan hyökkäysvaihe, myös Vuoden 1941 kesäsota^[6] tai Jatkosodan etenemisvaihe on toisessa maailmansodassa Suomen rintamalla käytyjen sotatoimien nimitys vuonna 1941. Vastakkain olivat Suomi ja Saksa yhdessä Neuvostoliittoa vastaan. Sotatoimi ajoittui 25. kesäkuuta ja 8. joulukuuta 1941 väliselle ajalle. Hyökkäysvaiheen tapahtumat johtivat asemasotavaiheeseen ja lopulta puna-armeijan suurhyökkäyksiin Karjalankannaksella ja Itä-Karjalassa. Hyökkäysvaihe jakautuu kolmeen päävaiheeseen:

1. Laatokan Karjalan valtaus
2. Karjalankannaksen valtaus
3. Itä-Karjalan valtaus

Sisällysluettelo 1 Yleistä 2 Taustaa 3 Joukkojen ryhmitykset ja tehtävät jatkosodan alla 3.1 Karjalankannas ja Pohjois-Karjala 3.2 Kainuu ja Lappi 4 Sota alkaa 5 Laatokan Karjalan valtaus 6 Karjalankannaksen valtaus 7 Itä-Karjalan valtaus 8 Muilta rintamilta 8.1 Kuhmon suunta 8.2 Kainuun suunta 8.3 Sallan suunta 8.4 Petsamon suunta 8.5 Hanko 9 Merisotatoimet 10 Ilmasotatoimet 11 Kotirintamalta 11.1 Partisaanitoiminta 12 Lähteet 12.1 Yleiset lähteet 12.2 Viitteet 13 Kirjallisuutta 14 Katso myös

[muokkaa] Yleistä

Suomen puolustusvoimien tehtävä oli alusta asti hyökkäyksellinen. Tavoitteina oli vallata talvisodassa menetetyt alueet ja suuri osa Itä-Karjalasta eräänlaisena hyvityksenä.^[7] Suomalaiset valloittivat kesän aikana Laatokan-Karjalan ja Karjalankannaksen. Tämän jälkeen Puna-armeijan pääesikunta Stavka toi Suomen rintamalle lisää joukkoja ja Itä-Karjalan valtaaminen vaati enemmän uhreja. Joulukuun alkupuolella Mannerheim lopetti hyökkäyksen ja sodassa alkoi asemasota-vaihe.

Hyökkäysvaiheessa kaatui tai katosi 26 355 suomalaista ja haavoittuneita oli melkein 50 000.^[4] Neuvostojoukkojen tappioita ei osata sanoa. Kuitenkin yli 50 000 neuvostosotilasta joutui suomalaisten vangiksi.^[5] Hyökkäysvaihetta seurasi asemasotakausi, joka päättyi kesällä 1944 Puna-armeijan aloittaessa suurhyökkäyksensä ensin Kannaksella ja sitten Itä-Karjalassa.

[muokkaa] Taustaa

Jatkosodan hyökkäysvaihe oli monien suomalaisten mielestä hyvitys talvisodan tappioista. Hyökkäysvaiheen alussa suomalaiset olivat lähes yksimielisiä siitä, että menetetyt alueet oli vallattava takaisin.^[8] Poliittiset motiivit hyökkäykselle vaihtelivat. Suomessa näytti valitsevan poliittinen yksimielisyys siitä, että välirauhassa pakkoluovutetut Karjalan alueet oli saatava takaisin. Suomen kommunistinen puolue oli heikkouden tilassa muodostettuaan Terijoen hallituksen ja virallisen puheenjohtajan Arvo Poika Tuomisen pitäessä sotaa oikeutettuna. Suomi-Neuvostoliitto-Seuran edeltäjästä ei ollut tullut laajaa joukkojärjestöä.^[9] Sodanvastaiset voimat olivat suhteellisen hiljaa tai pakenivat jopa käpykaarteihin. Sodan alkaessa turvasäilöön vangittiin kuitenkin useita satoja kommunisteiksi epäiltyjä henkilöitä.

Hyökkäys vanhan rajan yli oli monimutkaisempi, sillä moni suomalaispoliitikko ja sotilas vastusti etenemistä Itä-Karjalaan.^[10] Lisäksi Englanti ja USA olivat uhanneet välien katkaisulla, jos suomalaiset etenisivät katkaisemaan Muurmannin radan.^[11] Joukkojen keskuudessa kieltäytymisiä alkoi ilmetä melko pian vanhan rajan ylityksen jälkeen. Tilanteiden yli päästiin uhkailuin ja lupauksin.^[12] Sodan alussa oli miehistön keskuudessa syntynyt mielikuva lyhyestä sodasta. Kun vanha raja ylitettiin alkoi joukkojen keskuudessa ilmetä tyytymättömyyttä. Tämän vaimentamiseksi jotkut upseerit lupailivat muun muassa Itä-Karjalan maiden jakamista rintamamiehille. Asia herätti kiusallista huomiota, ja lupauksista käskettiin lopulta pidättäytyä.^[12]

Virallisesti Suomen tavoitteena oli siirtää taistelut mahdollisimman lyhyille rintamalinjoille, mikä edellytti järvikannasten haltuunottoa. Suomi ilmoitti käyvänsä Neuvostoliittoa vastaan Saksasta erillistä sotaa, mitä demonstroitiin sillä, ettei Leningradia vastaan ryhdytty minkäänlaisiin sotilaallisiin toimenpiteisiin. Esimerkiksi suomalaisia lentäjiä oli kielletty lentämästä Leningradin ylle.^[8] Tästä huolimatta monissa piireissä toivottiin kuitenkin Itä-Karjalan liittämistä Suomeen, ja valmisteluja tällaiseen tehtiinkin. Toisena vaihtoehtona oli, että Itä-Karjalaa voitaisiin käyttää vaihtorahana rauhankonferenssissa, jonka toivottiin päättävän sodan.

[muokkaa] Joukkojen ryhmitykset ja tehtävät jatkosodan alla

[muokkaa] Karjalankannas ja Pohjois-Karjala

Karjalankannaksen tasalla oli puolustukseen ryhmittyneinä kaksi suomalaista armeijakuntaa: Suomen IV ja II Armeijakunta. Niillä oli käytössään yhteensä seitsemän divisioonaa. IV AK oli ryhmittynyt rajan pintaan Suomenlahti–Imatra-välille ja II AK Imatra–Pyhäjärvi-välille. Puna-armeijalla oli Karjalankannaksen suojana yksi armeija (23.A). Siihen kuului kaksi armeijakuntaa (50.AK ja 19.AK). Jalkaväkidivisioonia oli neljä (123.D, 43.D, 115.D ja 142.D) ja yksi moottoroitu jalkaväkidivisioona (198.Mt.D)^[2]

Pohjois-Karjalassa oli ryhmitettynä kaksi armeijakuntaa ja yksi tilapäisyhtymä. Miehiä oli kaikkiaan noin 100 000 ja niillä oli puolustustehtävä. Etelämpänä VII armeijakunta oli ryhmittynyt Pyhäjärvi–Värtsilä-välille, VI armeijakunta Värtsilä–Ristikangas ja Ryhmä O Ristikangas–Hattuvaara (Ryhmä O:n hyökkäysryhmitys karttana). Puna-armeijalla oli Laatokan Karjalan suojana 7.Armeija, johon kuului kolme divisioonaa. Kaksi niistä (168.D ja 71.D) oli etulinjassa, yksi (237.D) reservissä.

Ilomantsin pohjoispuolelta aina Lentuaan asti rintamavastuussa oli suoraan Päämajan alainen 14. Divisioona. Se oli muiden suomalaisyksiköiden lailla ryhmitetty puolustukseen. Neuvostoliittolainen 54. Divisioona irrotti yhden jalkaväkirykmenttinsä (JR 337) suomalaisia vastaan.^[2]

[muokkaa] Kainuu ja Lappi

Kainuu ja sitä pohjoisemmat alueet olivat Saksan Norjan-armeijan alaisia, joilla kaikilla joukoilla oli hyökkäystehtävä. Lentua–Kuusamo-alueen välille oli ryhmittynyt suomalainen III Armeijakunta, johon kuului yksi (3. D) divisioona. Armeijakunnan tehtävänä oli Operaatio hopeakettu eli turvata saksalaisten eteläinen sivusta ja hyökätä Uhtuan ja Kiestingin kautta Vienan merelle. Pääosa neuvostoliittolaisen 54. Divisioonan joukoista oli tällä suunnalla.

Sallassa oli hyökkäysryhmityksessä saksalainen XXXVI Armeijakunta, johon kuului kolme divisioonaa: 169. Divisioona, SS-taisteluryhmä Nord ja suomalainen 6. Divisioona. Armeijakunnan tehtävänä oli Operaatio napakettu eli vallata Salla ja edetä Kantalahteen. Puna-armeijalla oli Sallan suunnassa 42. Armeijakunta, johon kuului kaksi jalkaväkidivisioonaa (122.D ja 104.D) ja yksi panssaridivisioona.^[2] Täten Neuvostoliittolaisilla ja saksalaisilla oli tällä rintaman osalla yhtä vahvat voimat.

Petsamossa oli hyökkäysvalmiina saksalainen Vuoristoarmeijakunta Norja, jolla oli kaksi divisioonaa ja eteläisellä sivustalla suomalainen pataljoona. Tehtävänä oli Operaatio platinakettu eli eteneminen Murmanskiin. Puna-armeijalla oli Murmanskin suojana 14. Armeija, johon kuului kaksi divisioonaa (52.D ja 14.D).^[2]

[muokkaa] Sota alkaa

Suomen ja Saksan koordinoidut toimet ennen operaatio Barbarossaa alkoivat korkean sotilasjohdon neuvotteluilla loppuvuodesta 1940, ja Suomi sai tietoja Saksan hyökkäyssuunnitelmista jo 30. joulukuuta 1940. Lapissa tehtiin helmikuusta 1941 tienrakennus- ja tiedusteluyhteistyötä saksalaisten kanssa. Helmi–maaliskuun aikana saksalaiset harjoittivat Petsamossa järjestelmällistä tiedustelua, mitä kautta Suomen johto sai paljon tiedusteluaineistoa. 17. kesäkuuta oli aloitettu myös Suomenlahden miinoittaminen Suomen ja Saksan laivastojen yhteisoperaatiolla Neuvosto-Viron vesialueelle asti ja Suomen merivoimat miehittivät Ahvenanmaan Operaatio Kilpapurjehduksen myötä. Rajoilla alkoi olla levotonta etelässä, kun Sallassa ja Petsamossa saksalaiset ja Puna-armeija taistelivat jo tosissaan.^[13]

Neuvostoliitto katsoi, että sallimalla alueensa käytön hyökkäykseen itseään vastaan Suomi oli liittoutunut Saksan kanssa ja aloitti Suomen paikkakuntien pommittamisen 25. kesäkuuta. Myös Hitler julisti radiopuheessa Suomen olevan Saksan liittolainen, vaikka Suomen virallisen ulkopolitiikan mukaan maa oli puolueeton, ja vasta jouduttuaan Neuvostoliiton pommitusten kohteeksi tuli Saksan kanssasotijaksi ilman yhteistä poliittista Neuvostoliiton tuhoamiseen tähtäävää päämäärää. Presidentti Risto Ryti totesi Suomen ja Neuvostoliiton olevan sodassa ja joukkojen tehtäviä muutettiin: Pohjois-Karjalassa olevista kahdesta armeijakunnasta ja tilapäisyhtymästä perustettiin Karjalan Armeija ja sille annettiin tehtäväksi "vallata Aunus ja edetä Syvärille." Suomalaisille tilanne oli hyökkäykselle edullinen. Menestyksekäs saksalaishyökkäys veti rajan pinnassa olleita Puna-armeijan joukkoja muualle ja suomalaisilla oli joissakin paikoin jopa kolminkertainen miesylivoima.^[14]

[muokkaa] Laatokan Karjalan valtaus

Pääartikkeli: Laatokan Karjalan valtaus 1941

Karjalan Armeija aloitti hyökkäyksensä 10. heinäkuuta. Suomalaiset saivat läpimurron Korpiselillä. 10.–11. heinäkuuta. VI AK eteni kahdessa viikossa Korpiseliltä Jänisjärven kautta Laatokan rannalle Koirinojan kohdalle katkaisten Pohjoisen rintaman joukot ja 7. Armeijan kahtia. Koirinojalta armeijakunta jatkoi Laatokan rantatietä vanhalle valtakunnan rajalle ja sen ylikin. Salmin kirkonkylästä ja Viteleestä taisteltiin ankarasti. Viteleen valtauksen jälkeen Os. Lagus eteni Tuuloksenjoelle. Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim pysäytti hyökkäyksen 23. heinäkuuta mahdollisen sivustauhan takia, koska VII AK:n ja Ryhmä O:n hyökkäykset olivat pysähtyneet miltei alkuunsa. Suomalaiset kaivautuivat asemiin ja venäläisten vahvennukset aloittivat Vieljärvellä vastahyökkäykset, jotka kestivät elokuun alulle saakka. Pohjoisessa Ilomantsin suunnalla hyökkäys sai Suomen sisällissodan piirteitä, kun Ryhmä O:ta oli vastassa karjalaisista, inkeriläisistä ja suomalaisista kommunisteista muodostettu puna-armeijan JR 126, joka kuului 71.Divisioonaan. Jalkaväkirykmentti oli alun perin kuulunut Terijoen hallituksen muodostamaan Suomen Kansanarmeijaan.^[15] Hyökkäyksen pysähtymisen syynä oli neuvostojoukkojen sitkeä vastarinta ja maaston hyväksikäyttö.^[15].

[muokkaa] Karjalankannaksen valtaus

Pääartikkeli: Karjalankannaksen valtaus 1941

Ennen suomalaisten päähyökkäystä oli jo 30. kesäkuuta Suomen 2. Divisioona aloittanut paikallisen hyökkäyksensä Tyrjässä^[16] . Elokuun alussa II AK aloitti hyökkäyksensä puhdistaakseen rajan, Laatokan välisen alueen ja koko Itä-Kannaksen neuvostojoukoista. Tyrjässä saatiin läpimurto ja suomalaiset etenivät Laatokalle 11. elokuuta mennessä katkaisten Sortavalan suunnan venäläisjoukkojen yhteyden Karjalankannakselle. Kilpolansaariin jäi mottiin kaksi Puna-armeijan divisioonaa, jotka kuitenkin pääsivät livahtamaan karkuun ("vesiperämotit"). Neuvostojoukot suorittivat vastahyökkäyksen Käkisalmen suunnalla, mutta se torjuttiin ja eteneminen jatkui. 18. elokuuta II AK:n kärkijoukot ylittivät Vuoksen Hopeasalmen kohdalta tehden ison sillanpään vastarannalle.

21. elokuuta IV AK aloitti oman hyökkäyksensä puhdistaen rajan ja Viipurinlahden välisen alueen kahdessa päivässä. 24. elokuuta 8. divisioonan joukot ylittivät Viipurinlahden katkaisten Leningrad–Viipuri-maantien. Venäläiset käsittivät saarrostusuhan ja aloittivat perääntymisen, liian myöhään. IV ja II AK:n joukot motittivat Viipurista vetäytyneet kolme neuvostodivisioonaa Porlammin–Sommeen alueelle (Porlammin–Sommeen motti). Motti oli Suomen sotahistorian suurin. Joukkoja oli kuitenkin liian vähän pitämään motti kasassa, ja venäläiset pakenivat Koiviston saarille elokuun loppuun mennessä. Raskaan kalustonsa venäläiset joutuivat silti jättämään. Viipuri vallattiin motin alussa ja valtausparaati järjestettiin 30. elokuuta. Itse kaupungissa ei taisteltu. Elokuun loppuun mennessä suomalaisjoukot olivat vanhan valtakunnan rajan tuntumassa

Syyskuun alussa IV, II ja I Armeijakunta saavuttivat vanhan rajan ja ylittivät sen. Hyökkäys pysäytettiin 9. syyskuuta Leningradin uloimman puolustuslinjan eteen linjalle Suomenlahti–Valkeasaari–Ohta–Rajajoki–Lempaala–Laatokka ja suomalaiset ryhmittyivät puolustukseen.

[muokkaa] Itä-Karjalan valtaus

Pääartikkeli: Itä-Karjalan valtaus 1941

Laatokan Karjalassa Päämaja järjesti suoraan alaisekseen I Armeijakunnan, jonka tehtävänä oli Sortavalan valtaus. II AK:n edetessä Laatokan rannalle I ja VII AK hyökkäsivät ja valloittivat Sortavalan 15. elokuuta. Kaupungin valtaukseen osallistui suomalaisten kaksi panssariautoa, mutta neuvostotykistö ampui ne käyttökelvottomiksi jo kahden tunnin päästä niiden saapumisen jälkeen.^[17] Pohjoisessa Ryhmä O:n miehet valloittivat loput Laatokan Karjalasta edeten vanhan valtakunnan rajan yli. Tuuloksessa venäläisten vastahyökkäykset pitivät suomalaiset aloillaan. Samoihin aikoihin Karjalan Armeijalle perustettiin oma radioasemansa, Aunuksen Radio.

Karjalan Armeijan yleishyökkäys alkoi 4. syyskuuta tavoitteena Syväri ja Petroskoi. VI Armeijakunta eteni Aunukseen jo seuraavana päivänä ja Syvärille muutamaa päivää myöhemmin Kuuttilahti–Lotinapelto–Podporože-alueelle, johon se pysäytettiin ja ryhmitettiin asemasotaan. VII AK, joka eteni kohti Petroskoita, joutui kiivaisiin taisteluihin Prääsässä ja Pyhäjärvellä. Ryhmä O:n hyökkäys tyrehtyi jälleen alkuunsa. Syyskuun puoliväliin mennessä VI AK:n joukot olivat vallanneet Podporožen ja nimenneet sen Syvärinkaupungiksi. Pohjoisempana suomalaiset juuttuivat taisteluihin Prääsässä ja Porajärvellä. Syyskuun lopulla suomalaiset pääsivät läpimurtoon ja saivat vallattua koko Aunuksen. Lähellä Äänistä, Oštan lohkolla suomalaiset ylittivät Syvärin muodostaen sillanpääaseman, jonka jälkeen ne ryhmityttiin puolustukseen. Pohjoisessa Ryhmä O eteni kymmenen kilometriä.

Syyskuun alun jälkeen hyökkäysvaiheen painopiste oli Itä-Karjalassa. Heti 1. lokakuuta suomalaiset valtasivat Petroskoin, joka nimettiin tämän jälkeen Äänislinnaksi. Valtausta seuranneena päivänä Hitler lähetti Mannerheimille onnittelusähkeen.^[16] Suomalaisjoukot jatkoivat pohjoiseen lähimpänä tavoitteena Kontupohjanlahti–Santalanjärvi–Pälläjärvi– ja lopulta Seesjärvi–Karhunmäki. Hyökkäyksen vastapainona alkoivat venäläisten vastahyökkäykset Syvärillä, jossa taisteltiin kevääseen 1942 asti. Suomalaisten hyökkäys alkoi hidastua neuvostojoukkojen vahvistusten ja talven tulon ansiosta. Myös suomalaiset saivat vahvistuksia. Niistä huolimatta monet yksittäiset sotilaat kieltäytyivät jatkamasta eteenpäin. Tähän otettiin tiukka linja johdon taholta. Kontupohjan edessä VII AK joutui kiivaisiin taisteluihin marraskuuhun asti. Pohjoisempana suomalainen II AK , joka oli perustettu Karjalankannakselta saaduista vahvistuksista,^[2] pääsi Seesjärvelle saaden yhteyden 14.Divisioonan miehiin 26. lokakuuta.

Kontupohja vallattiin 2. marraskuuta mennessä ja neuvostojoukot vetäytyivät Maaselän kannakselle puolustusasemiinsa. 6. marraskuuta Mannerheim antoi Karjalan Armeijalle käskyn ryhmittyä puolustukseen heti kun Poventsa olisi vallattu. Talven takia suomalaiset saivat läpimurron Perälahden alueella vasta 22. marraskuuta. Pian tämän jälkeen suomalaisjoukot päätyivät neuvostojoukkojen uuteen puolustustasaan, aivan Karhumäen eteen.

Karhumäki joutui suomalaisten haltuun 5. joulukuuta, josta he jatkoivat Poventsaan. Karhumäen taisteluissa kaatui 1500 suomalaista ja 8000 neuvostosotilasta^[18] Iso-Britannia julisti sodan Suomelle 6. joulukuuta Neuvostoliiton johtaja Josif Stalinin pyynnöstä, kun Suomi oli kieltäytynyt lopettamasta hyökkäystänsä Itä-Karjalassa. Käytännössä Suomen ja Ison-Britannian väliset sotatoimet jäivät vähäisiksi. Suomen kauppamerenkulku oli ollut pysähdyksissä jo kuukausia, ja ainoa englantilaisten taistelutoimi oli Petsamon sataman pommitus. Neuvostojoukot räjäyttivät Stalinin kanavan sulut suomalaisten saapuessa sinne 8. joulukuuta. Tulvan tuhot jäivät vähäisiksi. Samana päivänä suomalaiset ryhmittyivät puolustukseen Maaselänkannakselle linjalle Seesjärvi–Maaselän asema–Krivi–Hiisjärvi–Voljärvi–Ääninen. Itä-Karjalan valtausoperaatio oli suoritettu päätökseen.

[muokkaa] Muilta rintamilta

Pääartikkeli: Pohjois-Suomi Jatkosodan hyökkäysvaiheessa 1941, Operaatio hopeakettu

[muokkaa] Kuhmon suunta

3. heinäkuuta 14. Divisioona aloitti hyökkäyksensä tavoitteenaan Rukajärvi. Se valtasi jo 8. heinäkuuta Repolan ja kahden viikon taistelujen jälkeen Omelian jatkaen itään. Myöhemmin suomalaisdivisioona joutui kiivaisiin taisteluihin Ontrosenvaarasta kymmenen päivän ajaksi. Taistelun jälkeen divisioonan eteneminen oli hidasta. Se valloitti 11. syyskuuta Rukajärven kylän ja eteni Ontajoelle, minne venäläiset olivat tehneet voimakkaat puolustusasemat. Divisioonan hyökkäys pysäytettiin 17. syyskuuta.

[muokkaa] Kainuun suunta

3. Divisioonan aloittaessa hyökkäyksensä sen voimat jaettiin kahteen ryhmään. Ryhmä J (JR 53) hyökkäsi kohti Louhea ja Ryhmä F (pääosa 3. D.) kohti Uhtuaa. 18. heinäkuuta Ryhmä J valtasi Sohjanan saaden vahvennuksia Sallasta saapuneesta SS-Divisioona Nordista. Näiden edetessä kohti Kiestinkiä Ryhmä F:n hyökkäys pysähtyi peninkulman päähän Uhtuasta.

Ryhmä J valtasi 7. ja 8. elokuuta välisenä yönä Kiestingin ja jatkoi kohti Louhea. Sen hyökkäys pysähtyi 14 kilometriä Kiestingistä itään Puna-armeijan puolustusasemaan. Elokuun puolivälissä Ryhmä J:stä muodostettiin uusi divisioona: Divisioona J (DJ). Sen komentajaksi tuli eversti Väinö Palojärvi. Ryhmä F siirtyi etelämpänä Uhtuan suunnalla asemasotaan.

Elokuun lopussa syntyi ns. Kiestingin motti, jossa suomalainen rykmentti joutui venäläisten saartamaksi Kiestinki–Louhi-rautatielle. Joukot onnistuivat vetäytymään motista raskain tappion. Viimeistään silloin todettiin, ettei Louheen päästäisi vuoden 1941 aikana.

Divisioona J aloitti uudelleen hyökkäyksensä kohti Louhea marraskuun alkupäivinä. Alkumenestyksen jälkeen Suomen ja Saksan pääesikunnat, jotka olivat tietämättömiä hyökkäyksen suunnittelusta, lopettivat sen ja joukot vedetíin takaisin. Ryhmä F:n alueella oli rauhallisempaa.

[muokkaa] Sallan suunta

Pääartikkeli: Operaatio napakettu

Sallassa saksalaisen XXXVI Armeijakunnan hyökkäys alkoi 1. heinäkuuta suurin toivein, mutta pysähtyi pian Sallan kirkonkylän valtauksen jälkeen. Saksalaiset kärsivät raskaita tappioita venäläisten vastarinnan johdosta. SS-taisteluryhmä Nordin joukkoihin levisi pakokauhu venäläisten pystyessä vielä vastahyökkäykseen. Koko hyökkäys keskeytettiin 10. heinäkuuta ja epäonnistunut SS-taisteluryhmä Nord siirrettiin Sallan suunnasta etelämmäksi Kiestingille. Hyökkäys jatkui 18. elokuuta, jolloin neuvostojoukot saarrettiin ja tuhottiin Kairalassa. Saksalaiset ylittivät Tuntsajoen 31. elokuuta. Joukot olivat tuolloin 20 kilometrin päässä vanhasta rajasta.

Syyskuun alussa saksalaiset ylittivät vanhan rajan joutuen ankariin taisteluihin Voitajoella. 17. syyskuuta 1941 mennessä joukot olivat Vermanjoella, vahvasti linnoitetun venäläisaseman edessä. Asemat olivat erittäin edulliset maastoltaan ja puolustus luja. Hyökkäys pysäytettiin – tällä kertaa lopullisesti – ja joukot kaivautuivat asemiin. (Tapahtumat karttana)

[muokkaa] Petsamon suunta

Pääartikkeli: Operaatio Platinakettu

Saksalainen vuoristoarmeijakunta Norja aloitti 28. kesäkuuta hyökkäyksensä kohti Murmanskia. Kalastajasaarennossa Puna-armeijan rykmentti piti puoliaan sodan loppuun asti meri- ja ilmatoimitusten avulla. Saksalaisille tietön erämaa oli ennenkokematonta, mikä aiheutti heille suuria hankaluuksia. He ylittivät 29. kesäkuuta Valasjoen ja jatkoivat etenemistään venäläisten tiukentaessa vastarintaansa. Heinäkuun alussa saksalaiset saavuttivat Litsajoen, jonne heidän hyökkäyksensä pysähtyi ja rintama jäi joelle jatkosodan loppuajaksi.

[muokkaa] Hanko

Pääartikkeli: Hangon rintama 1941

Joulukuuhun mennessä Neuvostoliiton laivasto oli menettänyt toimintamahdollisuutensa Suomenlahdella siinä määrin, ettei se kyennyt enää huoltamaan Hangon tukikohtaansa. Tämän eteen työnnettyyn laivastotukikohdan joukot laivattiin pois, ja suomalaiset pääsivät etenemään tyhjäksi jääneeseen, hävitettyyn kaupunkiin.

[muokkaa] Merisotatoimet

Pääartikkeli: Jatkosodan hyökkäysvaiheen merisotatoimet

Jatkosodan aikana laivaston merkitys kasvoi. Jatkosodan aattona Suomen merivoimat miehittivät Ahvenanmaan Operaatio kilpapurjehduksen myötä. Hyökkäysvaiheen aikana suomalaiset vartiomoottoriveneet partioivat aluevesillä, moottoritorpedoveneet ja sukellusveneet suorittivat pitkiä partioretkiä ja miinalaivat miinoittivat yhteistyössä saksalaisten kanssa Suomenlahtea. Maajoukkojen edettyä Ääniselle Suomen laivasto sai uuden laivastoyksikön, kun perustettiin Äänisen laivasto-osasto, johon kuului yksi tykkivene ja muutamia muita aluksia. Myös ns. saattuetoimintaa suoritettiin, eli sota-alukset saattoivat aseistamattomia rahti- ja matkustaja-aluksia.^[19] Merisotatoimista surullisin oli Panssarilaiva Ilmarisen uppoaminen syyskuun puolivälissä. Alus vei mukanaan 271 miestä.^[20] Mäkiluodosta käsin suomalaiset häiritsivät neuvostolaivastoa tykkitulellaan koko hyökkäysvaiheen ajan.

Katso myös: Hangon rintama 1941

[muokkaa] Ilmasotatoimet

Pääartikkeli: Jatkosodan hyökkäysvaiheen ilmasotatoimet

Jatkosodan alkuun mennessä Suomen ilmavoimat olivat paremmin varustautuneita kuin talvisodassa. Ilmavoimiin kuului noin 550 lentokonetta, pääkonetyyppeinä olivat Brewster F2A "Buffalo" (hävittäjä) sekä Bristol Blenheim (pommikone). Jatkosota alkoi neuvostoilmavoimien massiivisella ilmaiskulla 19 eri paikkakunnalle.^[16] Hyökkäysvaiheen aikana suomalaisilla oli kuitenkin selvä ilmaherruus.^[21] Suomalaiset lensivät pääasiassa tiedustelulentoja ja tekivät hyökkäyksiä neuvostokolonnia vastaan.^[22]

Katso myös:Suomen ilmavoimien historia

[muokkaa] Kotirintamalta

Kuten muutkin sotaa käyneet maat, oli myös Suomi jakautunut sotatoimialueeseen ja kotirintamaan. Miesten ollessa rintamalla täytyi naisten korvata työvoimallaan puuttuva työpanos sekä pelloilla että tehtaissa.^[23] Naisten työpanos oli oleellinen kansantaloudelle.

Ennen jatkosotaa keväällä 1940 Suomen ulkomaankauppa tyrehtyi. Jatkosodan hyökkäysvaiheen, kuten myös koko jatkosodan ajan Suomi oli säännöstelyn alla. Kaikki mahdollinen ruoka kerättiin talteen. Kansalaisia kehotettiin keräämään metsästä marjoja ja sieniä, ja lehdissä annettiin vinkkejä luonnonkasvien hyödyntämiseen.^[24] Hyökkäysvaiheen aikana kevyen työn tekijän leipäkortti oli pienimmillään 250 grammaa jauhoja ja suurimoita tai näkkileipää, raskaan työn tekijät saivat enemmän ruokaa.^[25] Muun muassa kankaita, saippuaa, tupakkaa ja polttonesteitä säännösteltiin. Kun kahvin tuonti tyrehtyi, ryhdyttiin keittämään korviketta. Sokeri korvattiin sakariinilla. Laiton mustan pörssin kauppa kukoisti tarkastuksista huolimatta, sillä ihmiset alkoivat kyllästyä ruuan yksipuolisuuteen. Toisaalta monipuolisuutta ruokavalioon saattoi saada maaseudulla asuvien tuttavien tai sukulaisten kautta.^[24]

Sodanaikaiseen kotirintaman kuvaan kuuluivat myös 1927–1933 syntyneet sotilaspojat, joita oli lopulta vuonna 1943 yli 72 000. Sotilaspoikajärjestö oli Suojeluskunnan poikaosasto. Pojat olivat 10–17-vuotiaita vapaaehtoisia, jotka toimivat aputehtävissä kotirintamalla. Vanhimmat pojista osallistuivat myös sotilasluonteiseen toimintaan: yli 3 000 poikaa toimi lähetteinä – osa takaisinvallatuilla alueilla rintaman lähistöllä, ja 5 000 sotilaspoikaa toimi tähystäjinä ja ilmatorjunnan muissa aputehtävissä. Sotilaspojilla oli oma Suojeluskunnan pukua muistuttava univormunsa ja omat arvomerkkinsä.^[26]

[muokkaa] Partisaanitoiminta

Katso myös: Neuvostoliiton partisaani-iskut Suomeen

Heinäkuussa 1941 Stalin käski perustaa partisaaniosastoja saksalaisia vastaan. Partisaaneille annettiin kolme selkeää tehtävää: tiedustele, hyökkää, tuhoa. Jo heinäkuussa 1941 pohjoisella rintamalla todettiin liikkuvan partisaaniosastoja, mutta suurten osastojen perustaminen jäi myöhemmäksi. Karjalankannaksella, Syvärillä eikä Maaselänkannaksella partisaanitoimintaan ei löytynyt edellytyksiä sillä kyseiset alueet olivat voimakkaasti varmistettuja, ja Karjalankannasta lukuun ottamatta liian kaukana Suomen maaperästä.

Sen sijaan pohjoiset rintamanosat olivat edullisempaa aluetta, koska laajat korpimaat olivat lähes varmistamattomia, niiden kautta sai kuljetettua paljon partisaaneja huomaamatta ja Suomen alue oli lähempänä.

Tiettävästi ensimmäinen puhtaasti suomalaisiin siviileihin kohdistunut partisaani-isku tapahtui 3. syyskuuta Savukoskella. Iskussa kuoli kahdeksan suomalaista.^[27] Vähitellen tämän jälkeen suomalaiset joukot ryhtyivät varmistamaan laajoja korpimaita. Vielä hyökkäysvaiheen aikana iskujen määrä jäi vähäiseksi.

[muokkaa] Lähteet

[muokkaa] Yleiset lähteet

• Olavi Antila: Suomen rintamamiehet 1939–1945. Etelä-Suomen kustannus, 1977. ISBN 951-9064-18-4.
• Jari Leskinen, Antti Juutilainen: Jatkosodan pikkujättiläinen. WSOY, 2005. ISBN 951-0-28690-7.
• Olavi Antila: Suomi Suursodassa, Finland i storkriget. Gummerus, 1984. ISBN 951-95781-5-3.

[muokkaa] Viitteet

1. ↑ Auke de Vlieger: De Slag om Stalingrad - Fronten Viitattu 3.4. 2007. (hollanniksi)
2. ↑ ^{2,0 2,1 2,2 2,3 2,4 2,5} Raunio Ari: "Sotatoimet, Suomen sotien 1939-45 kulku kartoin", Genimap, 2005, ISBN 951-593-914-3
3. ↑ Antila 1977
4. ↑ ^{4,0 4,1} Reijo Perälä: Suomi hyökkää Saksan rinnalla 8.9.2006. Yle. Viitattu 16.5.2007.
5. ↑ ^{5,0 5,1} Mikkelin strateginen asema ja puolustusjärjestelyt Viitattu 16.5.2007.
6. ↑ Jatkosodan hyökkäysvaihe Viitattu 16.5.2007.
7. ↑ Antila 1977
8. ↑ ^{8,0 8,1} Hyökkäysvaihe 2002. Itsenäinen Isänmaa. Viitattu 15.5.2007.
9. ↑ Antti Hyvönen:SKP:n maanalaisuuden vuodet
10. ↑ Antila 1977, s. 142
11. ↑ Seppo Ervasti, Jaakko Vesanen:Suomen puolesta, Vetres, ISBN 952-99644-0-4
12. ↑ ^{12,0 12,1} Seppo Zetterberg (päät.):Suomen historian pikkujättiläinen, 1989, WSOY, ISBN 951-0-14253-0
13. ↑ Antila 1977
14. ↑ Antila 1977
15. ↑ ^{15,0 15,1} Joensuun yliopisto: Jatkosodan alku Ilomantsissa 1941 Viitattu 16.5.2007.
16. ↑ ^{16,0 16,1 16,2} Valitut Palat: Muistojen päivät. Kustannus Oy Suomen Mies, 1994. ISBN 951-584-081-3.
17. ↑ Antila 1984
18. ↑ Antila 1984
19. ↑ Merivoimat Viitattu 19.5.2007.
20. ↑ Valitut Palat: Tuntematon sota. Valitut Palat, 1991. ISBN 951-8933-34-0.
21. ↑ Eero Elfvengren: Sotaveteraani, Krigsveteranen:Suomen sodat 1939-1945. Suomen sotaveteraaniliitto, 2007, nro 1, s. 37.
22. ↑ Heikki Kauranne: Ilmavoimat jatkosodan hyökkäysvaiheessa 1941 Viitattu 16.5.2007.
23. ↑ Jatkosodan pikkujättiläinen, 2005
24. ↑ ^{24,0 24,1} Skyttä, Jaana: Sinnikkäät perheenemännät. Historia, 2007, nro 2, s. 26-29.
25. ↑ Jatkosodan pikkujättiläinen, 2005
26. ↑ Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002: Sotilaspojat Viitattu 3.6.2007.
27. ↑ Jatkosodan pikkujättiläinen, 2005

[muokkaa] Kirjallisuutta

• Jari Leskinen, Antti Juutilainen: Jatkosodan pikkujättiläinen. WSOY, 2005. ISBN 951-0-28690-7.
• Ari Rautala: Itä-Karjalan valtaus 1941. Gummerus, 2002. ISBN 951-20-6161-9.

[muokkaa] Katso myös

• Jatkosota
• Talvisota
• Itärintama (toinen maailmansota)