Georgi Žukov

Wikipedia

Georgi Konstantinovitš Žukov (ven. Гео́ргий Константи́нович Жу́ков, 1. joulukuuta (19.11.) 1896–18. kesäkuuta 1974) oli Neuvostoliiton marsalkka ja tärkein Neuvostoliiton komentaja toisen maailmansodan aikana.

Hän syntyi Strelkovkassa, Kalugan maankunnassa (nyt Kalugan alue). Žukov liittyi asevelvollisena keisarillisen armeijan rakuunarykmenttiin ensimmäisen maailmansodan aikana. Hän sai Pyhän Yrjön ristin ja ylennettiin aliupseeriksi urheudestaan. Hän liittyi bolševikkeihin lokakuun vallankumouksen jälkeen, jolloin hänen köyhästä taustastaan tuli etu. Venäjän sisällissodan aikana hän oli ratsuväenkomentaja ja sai punalipun mitalin. Jälkeenpäin hän opiskeli Frunzen sotilasakatemiassa, josta valmistui 1931. Hän nousi tasaisesti hierarkiassa selvittyään vuosien 1937–1939 puhdistuksista.

Hän johti menestyksekästä vastahyökkäystä Japanin Kwantungin armeijaa vastaan Mantšurian rajalla 1939. Žukov saarsi moottoroiduilla joukoillaan Japanin 6. armeijan ja löi sen. Tästä operaatiosta hän sai Neuvostoliiton sankarin arvonimen. Žukovin saavutukset liikkuvan sodankäynnin alalla jäivät kuitenkin vähän tunnetuiksi Neuvostoliiton ulkopuolella.

[muokkaa] Toinen maailmansota

Talvisodan aikana Žukov oli pääesikunnan päällikkönä. Hänet siirrettiin Kiovan sotilaspiiriin. Tammikuussa 1941 hänet nimitettiin Puna-armeijan komentajaksi. Erimielisyys Stalinin kanssa johti kuitenkin hänen syrjäyttämiseensä. Natsi-Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941, armeijan komentajaksi tuli Boris Šapošnikov, joka väistyi pian Aleksandr Vasilevskin tieltä.

Žukov oli järjestämässä Moskovassa reserviarmeijoita, kun hänet komennettiin Leningradin rintaman johtoon. Saksalaiset pysähtyivät kaupungin eteen syksyllä 1941 edes yrittämättä sen valtausta. Tämä antoi Žukoville maineen kaupungin pelastajana. Lokakuussa 1941 hän korvasi Semjon Timošenkon lännen rintaman komentajana ja sai päävastuun Moskovan puolustamisesta. Saksalaisten hyökkäys pysähtyi mutaan 65 km länteen Moskovasta kaksi viikkoa Žukovin saapumisen jälkeen. Marraskuussa eteneminen jatkui, mutta pysähtyi jälleen 4. joulukuuta. Kahden viikon kulutta Žukov järjesti menestyksekkään vastahyökkäyksen Kaukoidästä siirretyillä joukoilla. Hyökkäys jatkui maaliskuuhun.

Vuonna 1942 Žukov nimettiin varapuolustusministeriksi ja Stalin yksityiseen päämajaan (STAVKA). Myöhään syksyllä Žukov lähetettiin lounaisrintamalle vastuualueenaan Stalingradin puolustus. Hän johti operaatiota, joka saarsi ja tuhosi Saksan 6. armeijan Stalingradiin tammikuussa 1943. Pian hän sai Neuvostoliiton marsalkan arvonimen, ensimmäisen sodassa myönnetyn. Stalin moitti kuitenkin Žukovia kunnian viemisestä Stalingradin voitosta, koska joukkojen keruu vastahyökkäystä varten ja sen suunnittelu oli aloitettu jo talvelle 1942.

Keväällä 1943 Žukov ja Vasilenski suunnittelivat ja organisoivat operaatiot Kutuzov ja Rumjantsev Kurskin sektorilla. Žukov koordinoi Kurskin taistelussa heinäkuussa 1943 kuutta rintamaa ja johti sen jälkeen etenemisen Ukrainan läpi talvella ja keväällä 1944. Helmikuussa 1944 Žukovin 1. Ukrainan rintama eteni 400 km Karpaattien ja Pripetin välillä.

Žukov ja Vasilenski johtivat 1944 hyökkäystä Valko-Venäjällä (Operaatio Bagration), joka tuhosi Saksan keskisen armeijaryhmän. 1. ja 2. Valkovenäjän rintama etenivät Varsovan eteläpuolelle elokuussa. Marraskuussa Žukov sai komentoonsa 1. Valkovenäjän rintaman, mutta hänet erotettiin sotateollisuutta ohjaavasta komiteasta. Žukov johti henkilökohtaisesti viimeistä hyökkäystä Saksaan. 14. tammikuuta alkanut hyökkäys saavutti Oderjoen, 57 km Berliinista neljässätoista päivässä, mutta pysähtyi Stalinin käskystä.

Lopullinen hyökkäys Berliiniin alkoi 16. huhtikuuta, mutta juuttui aluksi Oderin varren soille, sitten kukkuloille joen takana. Vastassa oli vain vastamuodostettu vajaalukuinen armeijaryhmä Veiksel. Kaupunki antautui 2. toukokuuta. Žukov otti vastaan Saksan virallisen antautumisen 8. toukokuuta 1945.

Žukov sai kunniatehtävän ottaa vastaan suuren voitonpäivän paraatin Moskovassa istuen valkean hevosen selässä. Ratsu oli heittänyt generalissimus Stalinin selästään harjoitusten aikana. Žukov komensi vielä hyökkäystä Japania vastaan elokuussa 1945 sodan lopussa. Sodan päätyttyä hänestä tuli Saksan Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeen ensimmäinen komentaja 1945–1946.

[muokkaa] Sodan jälkeen

Sodan jälkeen hänen kansansuosionsa ja sotasankarin asemansa muodosti uhan Stalinille, joka siirsi Žukovin Odessan sotilaspiirin johtoon. Odessa oli tarpeeksi kaukana Moskovasta, strategisesti vähäinen ja siten siellä ei ollut merkittäviä sotilasjoukkoja.

Stalinin kuoleman jälkeen 1953 Žukov nimitettiin varapuolustusministeriksi. Hän tuki Nikita Hruštšovia ministerineuvostoa ja Georgi Malenkovia vastaan, jotka olivat valmiit vähentämään sotilasmenoja. Kun Hruštšov pakotti Malenkovin eroamaan ja korvasi hänet Nikolai Bulganinilla helmikuussa 1955, Žukov nimitettiin puolustusministeriksi ja presidiumin ehdokasjäseneksi. Puolustusministerinä hän vaati Hruštšovia toimimaan Unkarin irtautumisen estämiseksi lokakuussa 1956.

Kesäkuussa 1957 Žukov tuki Hruštšovia hänen Molotovin johtamien vihamiestensä kaappausyritystä vastaan. Kesäkuussa hänestä tuli presidiumin täysjäsen. Žukov aloitti toimet armeijan tehostamiseksi. Kehitys olisi johtanut puolueen poliittisen valvonnan vähentämiseen ja armeijan kehittämiseen itsenäisemmäksi. Tätä Hruštšov ei voinut hyväksyä. Hruštšov halusi vähentää tavanomaisia joukkoja ja laivastoa ja kehittää strategisia ohjusjoukkoja edelleen pääasialliseksi pelotteeksi, vähentääkseen armeijaan käytettyjä resursseja.

Hruštšov erotti Žukovin ministerinasemastaan 26. lokakuuta 1957 ja pian asemistaan puolueessa. Muistelmissaan Hruštšov ilmoittaa epäilleensä Žukovin johtamaa kaappausta.

Kun taas Hruštšov syrjäytettiin lokakuussa 1964, Žukov nousi jälleen Leonid Brežnevin ja Aleksei Kosyginin suosioon. Valta-asemaansa hän ei kuitenkaan saanut takaisin. Hänet palkittiin uudelleen Sankarin arvonimellä 1966 ja hän sai julkistaa muistelmansa. Žukov säilyi suosittuna hahmona Neuvostoliitossa kuolemaansa saakka. Hänet haudattiin täysien kunnianosoitusten kera.

Žukov sai elämänsä aikana neljä kertaa Neuvostoliiton sankarin arvonimen. Samaan pystyi vain Leonid Brežnev. Vuonna 1995, juhlistaakseen Žukovin 100. syntymäpäivää, Venäjän federaatio perusti Žukovin kunniaritarikunnan ja mitalin.