Iron Maiden

Wikipedia

Tiedot
Toiminnassa:	1975–
Tyylisuunta:	metallimusiikki
Tyylilaji:	Heavy metal NWOBHM Progressiivinen metalli
Kotipaikka:	Lontoo, Englanti
Laulukieli:	englanti
Sivusto:	ironmaiden.com
Jäsenet
Steve Harris basso, taustalaulu Dave Murray kitara (1977–) Adrian Smith kitara, taustalaulu (1980–1990; 1999–) Bruce Dickinson laulu (1981–1993; 1999–) Nicko McBrain rummut (1983–) Janick Gers kitara (1991–)
Entiset jäsenet
Kts. Luettelo Iron Maidenin jäsenistä
Levy-yhtiöt
Sanctuary Records/Columbia 1978–2006 EMI/Capitol 1979– Phantom 2006–

Iron Maiden on brittiläinen metallimusiikkia soittava yhtye, jonka basisti Steve Harris perusti vuonna 1975. Yhtye edusti "brittiläisen heavy metalin uutta aaltoa" (New Wave of British Heavy Metal) ja on ollut 1980-luvun alusta lähtien yksi heavy metalin merkittävimmistä yhtyeistä. Iron Maidenin albumeita on arveltu myydyksi maailmanlaajuisesti yli 80 miljoonaa kappaletta^[1], joista Suomessa yli puoli miljoonaa.^[2]

Basisti Steve Harrisin, vokalisti Bruce Dickinsonin ja rumpali Nicko McBrainin lisäksi Iron Maidenin kuusihenkiseen kokoonpanoon kuuluu heavy metal -yhtyeelle hieman poikkeukselliset kolme myös rytmikitaraosuudet soittavaa soolokitaristia: Dave Murray, Adrian Smith ja Janick Gers.

Iron Maidenin tunnetuin hahmo lienee maskotti Eddie the Head tai lyhyemmin vain Eddie, joka esiintyy kaikkien Iron Maiden -albumien kansikuvissa ja useimmiten muodossa tai toisessa yhtyeen konserteissa, oheistuotteissa ja muissa keräilyesineissä.

Yhtyeen nimi Iron Maiden (suora suom. rautaneito) tarkoittaa mahdollisesti keskiajalla Saksassa kidutukseen käytettyä, piikkejä täynnä olevaa hauta-arkun muotoista laitetta, jonka sisälle kidutettava ihminen suljettiin.

[muokkaa] Historia

[muokkaa] Varhaiset vaiheet (1975–1978)

Steve Harris, Iron Maidenin perustaja, basisti ja lauluntekijä

Iron Maidenin perusti basisti Steve Harris 25. joulukuuta 1975. Alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat Paul Day (laulu), Terry Rance (kitara), Dave Sullivan (kitara), Ron "Rebel" Matthews (rummut) ja Steve Harris (basso). Miehistönvaihdoksia tapahtui runsaasti jo heti yhtyeen perustamisen jälkeen. Ensimmäiseen viralliseen Iron Maiden -esiintymiseen mennessä (1. toukokuuta 1976 St. Nicholas Hallissa Lontoon Poplarissa) molemmat alkuperäiset kitaristit olivat jo vaihtuneet. Pienen pubin lavalle viiden punnan korvausta vastaan nousi Iron Maiden, jonka kitaroinnista vastasivat Dave Murray ja Bob Sawyer.^[3]

Alkuperäinen vokalisti Day ehti konsertoida Iron Maidenin riveissä 26 kertaa, mutta hänet erotettiin yhtyeestä 23. lokakuuta 1976. Iron Maidenin muiden jäsenten mielestä Day oli hyvä laulaja, mutta lavaesiintyjänä hän oli vaisu. Day perusti yhtyeen nimeltä More ja vuosina 1983–1984 hän oli Wildfiren laulajana. Kiss-fani Dennis Wilcock tuli yhden koe-esiintymisen jälkeen Dayn tilalle Iron Maidenin laulajaksi vuosiksi 1976–1977. Hän ilmestyi konsertteihin punainen tähti silmän ympärille maalattuna mukanaan muun muassa tekoverta, joka tunnetaan paremmin Kiss-basisti Gene Simmonsin rekvisiittana. Wilcock kuitenkaan ei tullut toimeen kitaristi Dave Murrayn kanssa. Syy oli hyvin typerä: hän ei pitänyt Murrayn tyttöystävästä. Jatkuviin riitoihin kyllästyneelle Steve Harrisille valinta kahden muusikon välillä oli vaikea, koska Murray oli paras hänen tuntemansa kitaristi, mutta toisaalta olisi vaikeata löytää uusi Wilcockin veroinen lavaesiintyjä ja keulakuva. Lopulta kitaristi Murray sai lähteä. Harris on myöhemmin todennut päätöksen olleen eräs hänen uransa typerimmästä.^[4] Murrayn avoimeksi jättämän kitaristin paikan otti Wilcockin kaveri Terry Wapram.

Vuonna 1977 yhtyeen kokoonpano vaihtui alituiseen. Laulaja Wilcock oli osoittautunut hankalaksi persoonaksi. Wilcockin juonittelun ja lapsellisen käytöksen uhriksi joutuivat sekä kitaristi Bob Sawyer että rumpali Ron "Rebel" Matthews, jotka erotettiin yhtyeestä. Useiden yrittäjien jälkeen uudeksi rumpaliksi valikoitui Samsonin omintakeinen miekkailu- ja S&M-naamioita käyttävä Barry Purkis, lempinimeltään "Thunderstick". Jo kertaalleen molemmat kitaristinsa ja rumpalinsa menettänyt Harris päätti ensimmäisen ja ainoan kerran kokeilla yhden kitaristin (Terry Wapram) lisäksi kosketinsoittajaa Iron Maidenin riveissä. Yhteistyö Tony Mooren kanssa jäi kuitenkin yhden konsertin mittaiseksi Harrisin todettua, että kosketinsoittimet eivät sopineet Iron Maidenin musiikkityyliin.^[5]

Nelimiehinen kokoonpano Harris-Wilcock-Wapram-Thunderstick hupeni äkkiä trioksi, kun lavalla arvaamaton ja virhealtis rumpali Thunderstick ei sopinut Harrisin suunnitelmiin ja sai lähteä yhden ainoan konsertin jälkeen marraskuussa 1977. Terry Wapram seurasi perässä, kun Harris tunnusteli jonkin aikaa mahdollisuutta palkata Dave Murray takaisin yhtyeeseen, jotta Harrisin visio kahdesta sekä rytmikitaraa että sooloja soittavasta kitaristista toteutuisi. Yksin kitaraosuudet hoitaneelle Wapramille kahden kitaristin käyttö ei sopinut, joten hän erosi itse kokoonpanosta.^[6] Iron Maiden oli kuihtunut puolessa vuodessa viisimiehisestä, nousukiidossa olevasta heavy metal -yhtyeestä kahden miehen showksi, mutta jatkoa seurasi: laulaja Wilcock ilmoitti äkillisesti ja omasta tahdostaan vuonna 1977 olevansa ulkona Iron Maidenista lähinnä kiinnostuksen puutteen vuoksi.^[7][8]

Loppuvuodesta 1977 yksin orkesterinsa kanssa jäänyt Harris päätti pitää muutaman kuukauden tauon ja etsiä tuona aikana yhtyeeseensä sopivia jäseniä, jotka olisivat kelvollisia sekä sosiaalisilta että soittotaidoiltaan.^[9][10] Laulaja Wilcockin lähtö mahdollisti Dave Murrayn paluun Iron Maidenin kitaristiksi. Murrayn palkkaaminen osoittautui kuitenkin yhtyeelle sopivaksi, sillä sittemmin hän on soittanut kaikilla Iron Maidenin albumeilla. Iron Maiden oli jälleen trio vuoden 1977 lopussa, kun Doug Sampson, Harrisin vanha tuttu Smiler-yhtyeen ajoilta pestattiin rumpaliksi. Yhtyeen kokoonpano alkoi vajaan kahden vuoden yrittämisen jälkeen vihdoin vakiintua ja jäsenet tulivat keskenään toimeen.

[muokkaa] Paul Di'Annon tulo, Eddien synty ja levytyssopimus (1978–1979)

Punkhenkinen Paul Di'Anno oli ensimmäinen Iron Maidenin kanssa levyttänyt laulaja. Kuva vuodelta 2006.

Vuoden 1978 alusta Iron Maiden harjoitteli Harrisin kirjoittamia kappaleita triona. Harris, Sampson ja Murray työstivät kappaleita "Prowler", "Iron Maiden", "Wrathchild", "Another Life", "Innocent Exile", "Sanctuary", "Transylvania", "Purgatory" ja "Drifter" kohti sellaista muotoa, jona ne tulisivat myöhemmin ilmestymään Iron Maidenin kahdella ensimmäisellä albumilla. Harjoitukset kestivät pitkälle yli kesän ja kohti vuoden 1978 syksyä.^[11][12]

Kesällä 1978 kolmimiehinen Iron Maiden kokeili myös Eddien varhaista esiastetta konserteissaan. Dennis Wilcockin jäljelle jääneestä lavarekvisiitasta löytyy valkea kabuki-naamio, jonka suuosaan lisättiin tekoverikapselit. Rumpali Doug Sampsonin yläpuolelle nostetun naamion suuaukosta tekoveri saatiin valumaan akvaariopumpun avulla sopivalla hetkellä. Vaaleahiuksinen Sampson ei ollut kovin innoissaan ajatuksesta peittyä ilta toisensa jälkeen punaiseen, etäisesti verta muistuttavaan siirappiseen tahmaan.^[13] Kabukinaamion ja veriefektin käyttöä kuitenkin jatkettiin ja pienet konserttipalkkiot Iron Maiden käytti valotekniikan parantamiseen sekä yhtyeen logolla varustettuun tauluun, johon Eddien "esi-isä" kiinnitettiin. Lavashowkokeilut jatkuivat ja seuraava versio Eddiestä ei sylkenyt Sampsonin huojennukseksi enää verta, vaan punaista savua kappaleen "Iron Maiden" aikana.^[14]

Steve Harrisin hidas mutta sinnikäs vokalistin etsintä tuotti vihdoin tuloksen: marraskuussa 1978 raspikurkkuinen ja lyhythiuksisen punkkarin näköinen Paul Di'Anno korvasi vuotta aiemmin yhtyeen jättäneen Dennis Wilcockin. Di'Annon laulutyyli auttoi Iron Maidenia ja etenkin Steve Harrisia työstämään aiempaa raskaampaa materiaalia, jota Di'Annon energinen lavaesiintyminen tuki. Nelimiehisenä Iron Maiden oli kuitenkin haasteen edessä: Harris oli kirjoittanut suurimman osan kappaleistaan, esimerkiksi yhtyeen nimikkokappaleen "Iron Maiden", kahdelle kitaralle. Melodiakuluissa ensimmäinen rytmikitara soittaa riffin, johon toinen kitara vastaa samankaltaisella riffillä. Yhtyeen konsertoidessa yhdellä kitaristilla Steve Harrisin piti soittaa osa kitarariffeistä bassolla, jotta kappaleiden rakenne pysyisi koossa.^[15]

Monien Iron Maidenin kappaleiden melodiakulut perustuvat kahden kitaristin vuorovaikutukselliseen soittoon. Kitaristit hoitavat tasavertaisesti rytmikitaraosuudet ja soittavat jaetut soolo-osuudet peräkkäin. Kuvassa Dave Murray (vas.) ja Janick Gers vuonna 2007.

Iron Maiden etsi koko ajan aktiivisesti toista kitaristia, mutta yhtyeellä oli vaikeuksia pitää viidettä jäsentä riveissään pitkään. Vuonna 1979 kitaristi Paul Todd kesti yhtyeen mukana vain viikon siitä huolimatta, että hän on mukana yhtyeen eräissä promokuvissa. Tony Parsonsin jäsenyys oli jo kuukausien mittainen, mutta silti vain väliaikainen ratkaisu. Skotti Dave "Mad" Mac oli myös energinen kitaristi harjoituksissa, mutta kärsi pahasta ramppikuumeesta livetilanteessa.^[16]

Yhtyeen rahatilanne oli pitkään vähintään yhtä retuperällä kuin kitaristitilanne. Esimerkiksi heinäkuussa 1977 Steve Harrisin kirjaamat Iron Maidenin nettotulot pubi- ja klubikonserteista olivat 205 puntaa, mutta menot, kuten bensiini-, lavaefekti- ja kaluston korjauskulut nielivät soittopalkkioista reilut 191 puntaa. Siten yhtyeen kuukauden aikana tekemästä yhdeksästä konsertista jäi voittoa vain noin 14 puntaa.^[17] Konsertteja kuitenkin riitti 1970-luvun lopussa, myös Iron Maidenille. Punkin nopea läpilyönti ja sitä seurannut lyhyt aallonharja oli jo pyyhkäissyt Englannin yli ja uuden aallon brittimetallimusiikille oli tilausta suur-Lontoon alueella pienissä pubeissa ja muutaman sadan hengen konserttisaleissa. Yhtyeiden voitot jäivät kuitenkin pieneksi ja niiden maine kasvoi lähinnä ahkeran konsertoinnin ansiosta. Iron Maiden ei ollut poikkeus. Yhtye helpotti konserttilogistiikkaansa hankkimalla ison vihreän pakettiauton, jonka takaosa ja kuormauslava toimivat soitin- ja vahvistinvarastona ja kontin etuosaan rakennettiin pienet kerrossängyt. Kaikki Iron Maidenin jäsenet olivat päivätyössä, mutta iltaisin sekä viikonloppuisin pakettiauto "Green Goddess" (suom. Vihreä jumalatar) kuljetti yhtyeen jäseniä konserttimatkoilla Ison-Britannian eri kolkkiin.^[18]

Lokakuussa 1978 yhtye esiintyi ensimmäistä kertaa kuuluisalla Marquee-klubilla Lontoossa. Paikalla ollut manageri Rod Smallwood oli niin vaikuttunut Iron Maidenin esiintymisestä, että hän päätti ryhtyä manageroimaan yhtyettä perustamansa Sanctuary Recordsin nimissä.

Smallwoodin ansiosta Iron Maiden esiintyi kokoonpanossa Di'Anno (laulu), Harris (basso), Murray (kitara) ja Sampson (rummut) jo 31. joulukuuta 1978 Lontoossa, jälleen eräällä kuuluisalla klubilla nimeltä Soundhouse. Soundhouse oli oikeasti Kingsburyssä Luoteis-Lontoossa sijaitseva Prince of Wales -pubi, jossa DJ:t soittivat kuutena iltana viikossa diskomusiikkia ja vain yhtenä iltana Neal Kay isännöi heavy metal -klubia. Iron Maidenin Soundhouse-esityksen neljästä kappaleesta kolme ("Prowler", "Invasion" ja "Iron Maiden") nauhoitettiin ja hieman alle vuotta myöhemmin, 9. marraskuuta 1979, ne julkaistiin nimellä The Soundhouse Tapes. Neljäs kappale, "Strange World", ilmestyi ensimmäisen kerran vasta Iron Maidenin debyyttialbumilla. The Soundhouse Tapes oli seitsemäntuumainen EP, jonka viidentuhannen kappaleen painos myytiin loppuun Sanctuary Recordsin postimyynnin kautta alle viikossa. Uutta painosta ei kysynnästä huolimatta koskaan tehty, ja alkuperäisestä EP:stä on sittemmin tullut keräilyharvinaisuus.

Rod Smallwood oli vuoteen 1979 mennessä kiinnittänyt Iron Maidenin lisäksi muita aloittelevia metalliyhtyeitä Sanctuary Recordsiin. Iron Maidenin ensimmäiset albumia varten studiossa tehdyt tallenteet olivat vuonna 1979 nauhoitetut kappaleet "Sanctuary" ja "Wrathchild". Ne otettiin mukaan promootiotarkoituksessa julkaistulle kahdeksantoista Sanctuary-artistin kokoelma-albumille Metal for Muthas. Kokoelma julkaistiin lopulta 15. helmikuuta 1980. The Soundhouse Tapes -EP:n ja Metal for Muthas -kokoelman ennakkoversion ansiosta Iron Maiden päätyi levy-yhtiö EMI:n kanssa kolmen albumin levytyssopimukseen jo marraskuussa 1979.

Yhteistyö rumpali Doug Sampsonin kanssa loppui vuonna 1979. Hän erosi Iron Maidenista yhteisymmärryksessä juuri levytyssopimuksen allekirjoittamisen jälkeen. Syy oli yksinkertainen; askeettiset kiertueolot verottivat Sampsonin voimia, eikä hän pystynyt huolehtimaan itsestään lyhyilläkään matkoilla. Heikko fyysinen kunto haittasi Sampsonin soittoa liikaa.^[19] Tilalle otettiin Clive Burr, joka soitti Iron Maidenin kolmella ensimmäisellä albumilla ja vuoteen 1983 saakka, jonka jälkeen hän joutui jättämään yhtyeen alkoholiongelmansa takia. Metal for Muthas jäi rumpali Doug Sampsonin ainoaksi viralliseksi Iron Maiden -levytykseksi, sillä vaikka Soundhousessa esitetyt neljä kappaletta päätettiin ottaa mukaan myös yhtyeen debyyttialbumille, ne äänitettiin uudelleen studiossa tuoreen rumpalin Clive Burrin kanssa.

[muokkaa] Albumit Iron Maiden ja Killers (1980–1981)

Iron Maidenin 14. huhtikuuta 1980 julkaistu debyyttialbumi Iron Maiden ylsi heti Englannin albumilistan sijalle 4.^[20] Iron Maiden tuli nopeasti tunnetuksi raskaista kiertueista, joilla yhtyeen kannattajakunta laajeni nopeasti. Iron Maiden esiintyi lämmittelijänä Kiss-yhtyeelle ja Judas Priestille niiden Euroopan-kiertueilla. Varhaisten klubiesiintymisten jälkeen kitaristi Dennis Strattonille annettiin potkut Iron Maidenista vuoden 1980 lopussa ja hänen tilalleen tuli Adrian Smith.

Iron Maiden julkaisi vuonna 1981 toisen albuminsa. Killers menestyi brittilistalla debyyttialbumia heikommin nousten parhaimmillaan vain sijalle 12.^[21]. Killers-albumin julkaisun jälkeen yhtye aloitti ensimmäisen maailmankiertueensa, joka ei kuitenkaan sujunut kitkatta. Kiertueen jälkeen vuoden 1981 syyskuussa huumeongelmista kärsineen Paul Di'Annon^[22] korvasi laulajana NWOBHM-yhtye Samsonissa kannuksensa ansainnut Bruce Dickinson. Uusi vokalisti esiteltiin yleisölle 15. marraskuuta 1981 kuuluisalla The Rainbow -klubilla Lontoossa, ja joulukuussa 1981 Iron Maiden alkoi levyttää kolmatta pitkäsoittoaan.^[23]

Musiikkinäytteet

"Run to the Hills (1982)"

"Run to the Hills", albumilta The Number of the Beast, on yhtyeen suuri listahitti. Sen sijoitus Yhdistyneessä kuningaskunnassa oli 9.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

[muokkaa] Bruce Dickinsonin aikakausi alkaa: nousu raskaaseen sarjaan (1981–1983)

Bruce Dickinsonin ja albumin The Number of the Beast myötä Iron Maidenin musiikki nousi uudelle tasolle.

Vokalisti Bruce Dickinsonin astuttua ruotuun yhtyeen musiikki alkoi vakiintua alkuaikojen hieman punk-sävyisestä heavy metalista progressiivisempaan suuntaan.

Iron Maiden levytti vuonna 1981 erääksi heavy metalin klassikoihin luettavista albumeista. 29. maaliskuuta 1982 julkaistu The Number of the Beast nousi suoraan Ison-Britannian albumilistan ykköseksi.^[23] The Number of the Beast tarjosi vuosiksi eteenpäin materiaalia Iron Maidenin konserttien soittolistoille: singlenäkin hyvin menestyneet "Run to the Hills" (brittilistan 7.)^[23], "The Number of the Beast" (18.)^[23] ovat olleet eeppisen, yli seitsenminuuttisen raidan "Hallowed Be Thy Name":n ohella miltei 25 vuotta Iron Maiden -konserttien vakiokappaleita.

Vuoden 1982 Beast on the Road -kiertue oli Iron Maidenin ensimmäinen suuri maailmankiertue. Yhtye kiersi maailmaa kymmenen kuukauden ajan helmikuusta 1982 vuoden loppuun saakka. Konsertteja kertyi yhteensä 180, joista 23 oli Isossa-Britanniassa, 33 Euroopassa, 104 Pohjois-Amerikassa, 10 Australiassa sekä 10 Japanissa.^[23]

Beast On The Road -kiertueen jälkeen rumpali Clive Burr erotettiin yhtyeestä alkoholiongelmiensa takia, ja hänet korvasi tammikuussa 1983 Nicko McBrain.

Vuoden 1983 alussa Iron Maiden keskittyi jälleen uuden albumin työstämiseen. Yhtye majoittui Guernseyn saarelle tammikuussa 1983 kirjoittamaan uutta materiaalia. Talvikaudeksi turisteista tyhjentynyt Le Chalet -hotelli toimi kuukauden ajan yhtyeen tukikohtana. Vähäisen käyttöasteen ansiosta hotellin ravintolasalista järjestyi Iron Maidenille harjoitustila.^[24] Helmikuussa yhtye siirtyi Bahamalle, Nassaun kaupungin Compass Point -studiolle nauhoituksiin, lähes yksinomaan verotussyistä. Iron Maiden ja sen managerit Rod Smallwood ja Andy Taylor varautuivat säästämään kaikissa mahdollisissa tuotantokustannuksissa. Ison-Britannian ulkopuolella nauhoitettu materiaali ja sen myyntituotot eivät kuuluneet 1980-luvun alussa Ison-Britannian verotuksen piiriin, joten yhtyeen valittavaksi jäi kaksi studiota: Antiguan Air Studios tai Bahaman Compass Point. Tuottaja Martin Birch vieraili molemmissa ja valitsi Bahaman.^[25] Runsaan kuukauden äänityssessioiden jälkeen albumin miksaus alkoi maaliskuussa New Yorkissa, legendaarisessa Electric Ladyland -studiossa Martin Birchin johdolla.^[26]

[muokkaa] Maailmankiertueita ja menestysalbumeja (1983–1985)

Albumi Piece of Mind julkaistiin lopulta 28. toukokuuta 1983 ja se nousi brittilistan sijalle 3.^[26] Albumin singlet olivat jo huhtikuussa 1983 julkaistu "Flight of Icarus" (brittilistan sija 11)^[26] ja heinäkuussa 1983 julkaistu The Trooper (sija 12)^[26]. Piece of Mindin tärkein ansio on kuitenkin Iron Maiden -klassikkona pidetty ja konserttien vakiokappale "The Trooper". Albumia tuki jälleen suuri 143 konsertin maailmankiertue, World Piece Tour, joka alkoi 2. toukokuuta 1983 Hullista Englannista ja päättyi 18. joulukuuta 1983 Dortmundissa Saksassa konserttiin, joka televisioitiin koko Eurooppaan.^[26]

Iron Maiden julkaisi 15. syyskuuta 1984 albumin Powerslave, joka nousi Britannian albumilistan sijalle 2.^[27] Albumin kappaleiden tekstit kertoivat nyt jo Iron Maidenille tyypilliseen tapaan niiden sanoittajien hyvinkin erilaisista kiinnostuksien kohteista: Harrisin "Aces High" (taistelu Britanniasta), "The Duellists" (Yrjöjen aikakauden kaksintaistelut) sekä yli kolmetoistaminuuttinen päätösraita "Rime of the Ancient Mariner" (Samuel Taylor Coleridgen runoon Vanhan merimiehen tarina perustuva tarina epäonnisesta merenkulkijasta); Smithin ja Dickinsonin 2 Minutes to Midnight (ydinsota), "Flash of the Blade" (fantasia-aiheet, muun muassa ritarit ja lohikäärmeet), "Back in the Village" (televisiosarja The Prisoner) sekä nimiraita "Powerslave" (muinainen Egypti).

Single 2 Minutes to Midnight julkaistiin 18. elokuuta 1984 ja se nousi Britannian singlelistalla sijalle 11. Kaksi kuukautta albumin julkaisun jälkeen, 3. marraskuuta ilmestynyt single "Aces High" nousi niin ikään Britannian singlelistalle, sijalle 20.^[27]

Puolasta 9. elokuuta 1984 alkanut suuri World Slavery Tour -kiertue päättyi 5. heinäkuuta 1985 Kaliforniaan, Yhdysvaltoihin Iron Maidenin kierrettyä 24 maata 322 päivässä. Kiertue oli yhtyeen pisin siihenastisista ja sisälsi 190 konserttia.^[27][28] Iron Maidenin suurin yleisö oli Brasiliassa "Rock in Rio"-festivaaleilla 11. tammikuuta 1985, jolloin kuulijoita oli arviolta 200 000.^[27] Tammikuussa 1985 Iron Maiden soitti myös seitsemänä loppuunmyytynä iltana New Yorkin Radio City Music Hallissa.^[29] World Slavery Tourilta nauhoitettiin neljä 14.-17. maaliskuuta 1985 Kalifornian Long Beachillä esitettyä konserttia yhdeksi livealbumiksi Live After Death.

[muokkaa] Musiikillinen kunnianhimo kasvaa (1986–1989)

Pienen hengähdystauon jälkeen uusi albumi Somewhere in Time julkaistiin 11. lokakuuta 1986. Albumilta lohkaistiin kaksi singleä: 6. syyskuuta "Wasted Years" (brittilistan 18.) ja 22. marraskuuta "Stranger In A Strange Land" (brittilistan 22). Iron Maiden lähti Somewhere On Tour -kiertueelle jo ennen albumin julkaisua. Yhtye esiintyi 3. syyskuuta 1986 alkaneella lyhyellä kiertueella 12 kertaa Itä-Euroopassa ja kaksi kertaa Lontoon Hammersmith Odeonilla.^[30] Tammikuussa 1987 alkoi viisi kuukautta kestänyt 73 konsertin Yhdysvaltojen kiertue, ja lopulta 148 konsertin jälkeen Somewhere On Tour päättyi Osakaan, Japaniiin 21. toukokuuta 1987.^[30]

Iron Maidenin seitsemäs studioalbumi, 26. maaliskuuta 1987 julkaistu Seventh Son of a Seventh Son oli yhtyeen toinen albumi, joka ylsi heti julkaisuviikolla yhtyeen kotimaan listaykköseksi. Löyhästi konseptialbumin tapainen Seventh Son of a Seventh Son vei yhtyeen musiikkia enemmän progressiiviseen suuntaan. Albumilta julkaistut kaikki neljä singleä ylsivät Britannian singlelistalle kymmenen parhaan joukkoon: "Can I Play with Madness" (brittilistan 3.), "The Evil That Men Do" (5.), "The Clairvoyant" (6.), "Infinite Dreams" (6.)^[31] Yhtye julkaisi myös konserttivideon Maiden England, joka nousi videolistan ykköseksi.^[31]

Vuonna 1987 yhtye esiintyi Doningtonin Monsters of Rock -festivaalin pääesiintyjänä rikkoen festivaalin kävijäennätyksen keräämällä 108 000 katsojaa paikan päälle.^[31] Festivaalin jälkitunnelmat olivat kuitenkin traagiset, sillä kaksi ihmistä oli kuollut aiemmin päivällä Guns N' Rosesin esiintymisen aikana, kun he olivat jääneet muiden tallomiksi mutavellissä.

[muokkaa] Miehistönvaihdoksia (1990–1993)

Janick Gers vieraili Bruce Dickinsonin sooloalbumilla ja -kiertueella ennen liittymistään Iron Maideniin.

Uusi vuosikymmen toi mukanaan muutoksia. Kitaristi Adrian Smith jätti yhtyeen soolouransa ja perheensä vuoksi vuonna 1990. Smith oli myös ilmaissut tyytymättömyytensä 1. lokakuuta 1990 julkaistulle No Prayer for the Dying -albumille päätyneeseen materiaaliin, joka oli askel taaksepäin 1980-luvun alun raaempaan musiikkityyliin ja yksinkertaisiin kappalerakenteisiin. Visuaalinen ilmaisukin palasi osittain 1980-luvulle: monet muodonmuutokset kokenut yhtyeen maskotti Eddie palasi kiertueilla lavoille punk- ja NWOBHM-aikojen tamineissa, nahkatakissa ja farkuissa.

Adrian Smithin tilalle toiseksi kitaristiksi tuli Janick Gers. Vaikka No Prayer For The Dying ja sitä kaksi vuotta myöhemmin seurannut, 13. huhtikuuta 1992 julkaistu Fear of the Dark eivät kirvoittaneet faneilta samanlaisia ylisanoja kuin 1980-luvun klassikkotuotokset. Yhtyeen singlemenestys silti jatkui: No Prayer for the Dying -albumin single "Bring Your Daughter... to the Slaughter" nousi heti listaykköseksi ja "Holy Smoke" kolmanneksi Englannissa loppuvuodesta 1990.^[32] Samoin Fear of the Dark -albumin singlelohkaisut menestyivät hyvin: "Be Quick Or Be Dead" oli brittilistan sijalla 2 ja "From Here To Eternity" sijalla 21.^[33] Fear of the Darkin nimiraita on ollut ilmestymisestään lähtien lähes poikkeuksetta Iron Maiden -konserttien vakio-ohjelmanumero.

Iron Maidenin suosio kiertueilla ei kitaristivaihdoksesta huolimatta kuitenkaan hiipunut. Vuonna 1992 yhtye aloitti Fear of the Dark World Tour -kiertueensa Reykjavikista, Islannista ja kiersi viisi maanosaa. Kiertue vieraili 5. kesäkuuta ja 4. marraskuuta 1992 välisenä aikana muun muassa Yhdysvalloissa, Kanadassa, Etelä-Amerikassa, Väli-Amerikassa, Australiassa, Uudessa-Seelannissa sekä Japanissa. Kiertue taltioitiin kahdelle livealbumille, jotka julkaistiin vuonna 1993 lopussa: A Real Live One ja A Real Dead One.

Lopulta syyskuussa vuonna 1993 Dickinson ilmoitti eroavansa Iron Maidenista ja siirtyvänsä soolouralle. Yhtye piti lyhyen luovan tauon ja aloitti uuden laulajan etsinnän.

[muokkaa] Iron Maiden ja Blaze Bayley (1993–1999)

Iron Maiden vuonna 1995, edessä vasemmalla vokalisti Blaze Bayley

Marraskuussa 1993 uudeksi Iron Maiden -vokalistiksi palkattiin Wolfsbanessa kannuksensa ansainnut Blaze Bayley, joka oli laulutekniikaltaan ja -ääneltään Bruce Dickinsoniin verrattuna varsin erilainen. Kun Dickinson riehui mielellään lavalla ympäriinsä Bayley yleensä seisoi keskellä lavaa heiluttaen käsiään kun muut yhtyeen jäsenet viihdyttivät yleisöä. Osittain erilaisuutensa vuoksi mies ei koskaan saavuttanut varauksetonta suosiota Iron Maiden -fanien joukossa. Bayleyn vokalisointitekniikasta ja äänialan suppeudesta johtuen yhtye joutui jättämään pois esimerkiksi konserttien vakionumeroihin aiemmin kuuluneen "Run to the Hills"-kappaleen. Miestä kritisoitiin myös paljon hänen "The Evil That Men Do"-kappaleen tulkinnastaan.^[4]

Yhtyeen studioalbumien järjestysnumeroita mukailevien The X Factor (1995) ja Virtual XI (1998) menestys ei ollut Bayleyn hyvästä yrityksestä huolimatta kuitenkaan aikaisempiin Iron Maiden -tuotoksiin verrattuna kovin merkittävä. The X Factor nousi brittilistalla sijalle 8 ja Virtual XI sijalle vain sijalle 16, mikä oli Iron Maidenin studioalbumien listasijoituksista kaikkien aikojen heikoin.

Yhtyeen musiikkikin koki muutoksia. Steve Harrisin lähes kokonaan sanoittama ja säveltämä kymmenes, 2. lokakuuta 1995 julkaistu studioalbumi The X Factor oli synkkä Iron Maiden -albumiksi. Harris on itse sanonut albumin kuuluvan hänen suosikkeihinsa. Harrisin isä kuoli albumin kirjoittamisen aikoihin ja Harrisin vaimo otti basistista avioeron. Julkaisua seurannut, vuoden 1995 syyskuussa alkanut The X Factour -kiertuekin koki vastoinkäymisiä: uusi laulaja Bayley sai allergisia reaktioita esiintymislavoilla käytetyistä materiaaleista, joten kiertue jouduttiin lopettamaan kesken. Yhtye ehti kuitenkin kiertää totuttua pienemmissä konserttisaleissa vajaan vuoden ajan.

The X Factour -kiertueen aikana vuonna 1996 Iron Maiden julkaisi kokoelma-albumin The Best of the Beast, jossa oli yksi uusi ja ennen julkaisematon kappale "Virus".

Iron Maidenin yhdestoista studioalbumi Virtual XI julkaistiin maaliskuussa 1998. Steve Harris jatkoi musiikillisia kokeilujaan: albumin kappaleet sisälsivät huomattavan paljon Harrisin tekemiä kosketinsoitinosia. Iron Maiden oli käyttänyt aikaisemminkin kosketinsoittimia, muun muassa albumeilla Somewhere In Time ja The X Factor, mutta silloin studiomuusikkona oli Michael Kenney. Raidat "The Angel and the Gambler" (brittilistan sijoitus 18) ja "Futureal" julkaistiin singleinä. Albumia seurannut, huhtikuussa 1998 alkanut ja joulukuussa 1998 päättynyt kiertue katkesi jälleen kesken Yhdysvaltojen osuuden. Bayleyn jatkuvien allergiareaktioiden takia miltei puolet Yhdysvaltojen konserteista jouduttiin perumaan.

Uuden kokoonpanon takellellessa Iron Maiden jatkoi Steve Harrisin johdolla kataloginsa työstämistä. Kaikki yhtyeen ennen vuotta 1994 julkaistut albumit julkaistiin vuoden 1998 aikana uudelleenmasteroituina versioina. Yhtye niputti myös vuonna 1993 julkaistut livealbumit A Real Live One ja A Real Dead One yhdeksi tupla-albumiksi A Real Live Dead One. Vuonna 1999 julkaistiin myös Iron Maiden -aiheinen tietokonepeli Ed Hunter ja kokoelma-CD, jonka kappaleet oli valittu Iron Maidenin virallisilla kotisivuilla järjestetyn yleisöäänestyksen perusteella.

Kun Bruce Dickinson vuoden 1998 lopussa oli ilmaissut halunsa palata Iron Maideniin, kahden laimeasti vastaanotetun albumin ja epäonnistuneen kiertueen jälkeen laulaja Bayleyn ja Iron Maidenin tiet erkanivat helmikuussa 1999 vain kuuden vuoden yhteistyön jälkeen.

[muokkaa] Klassinen kokoonpano palaa vahvistettuna (2000–)

Epäonnistuneen laulajakokeilun jälkeen Bruce Dickinson palasi yhtyeeseen yhdessä kitaristi Adrian Smithin kanssa alkuvuodesta 1999. Koska Smithin aiemmin korvannut Janick Gers jatkoi edelleen Iron Maidenissa, yhtyeessä oli siten heavy metal -orkesterille sangen poikkeukselliset kolme soolokitaristia.

Kolmen kitaristin tukevoittama albumi Brave New World ilmestyi toukokuussa 2000. Albumin myötä eräs aikakausi tuli päätökseen, kun yhtyeen pitkäaikainen yhteistyökumppani Derek Riggs taiteili Brave New World -albumin kanteen viimeisen kerran Eddien kuvan. Brave New World -albumia seurasivat singlejulkaisut "The Wicker Man" ja "Out of the Silent Planet" sekä menestyksekäs yli sadan konsertin maailmankiertue, joka kulminoitui yhtyeelle tuttuun "Rock in Rio"-festivaaliin Rio de Janeirossa, Brasiliassa, missä Iron Maiden soitti uransa suurimman konserttinsa 250 000 kuulijan edessä. Konsertista julkaistiin myös livealbumi sekä Steve Harrisin ohjaama ja miksaama live-DVD Rock in Rio, joka on kuvattu 14 maanpäällisellä kameralla, 4 henkilön operoimalla Steadicam-mobiilikalustolla sekä yhdellä helikopterikameralla.

Vuonna 2002 ilmestyi kokoelma Edward the Great, joka sisälsi yhtyeen tunnetuimpia hittejä. Samana vuonna päivänvalon näki myös harvinaisia äänityksiä vuosien varrelta sisältänyt kokoelma, joka julkaistiin rajoitettuna kolmen CD:n painoksena metallisessa laatikossa nimellä Eddie's Archive.

Dance of Death, Iron Maidenin kolmastoista studioalbumi ilmestyi syyskuussa 2003. Suomessa kultalevyyn oikeuttaneet 15 000 kappaletta myytiin neljässä päivässä ilmestymisestä. Albumilta lohkaistiin kolme singleä, "Wildest Dreams", "Rainmaker" ja "No More Lies". Albumi sisälsi myös kaksi erikoisuutta. Täysin akustinen kappale "Journeyman" poikkesi totutusta Iron Maiden -tuotannosta ja rumpali Nicko McBrain osallistui ensimmäistä kertaa kappaleiden tekoon kirjoittamalla raidan "New Frontier" yhdessä Bruce Dickinsonin ja Adrian Smithin kanssa.

Kuten aikaisempinakin vuosina, Iron Maiden lähti albumia tukevalle kiertueelle, mutta poikkeuksellisesti toukokuussa vuonna 2003 alkanut kiertue oli kaksiosainen. Yhtye soitti kiertueen alussa hittikappaleista koostuvat konsertit nimellä "Give Me Ed... 'Til I'm Dead" ja keskeytti kiertueensa alkusyksystä ennen Dance of Death -albumin julkaisua. Lokakuussa 2003 yhtye jatkoi maailmankiertuettaan uuteen albumiin perustuvalla settilistalla ja nimellä Dance of Death World Tour, jonka Dortmundin konsertti taltioitiin vuonna 2005 julkaistuksi livealbumiksi ja DVD:ksi Death on the Road. Dance of Death World Tour päättyi lopulta helmikuussa 2004 Japanissa. Samoihin aikoihin kokoelmasta Edward the Great tehtiin hieman päivitetty versio, joka sisälsi nyt myös albumin Dance of Death kappaleita.

Vuonna 2005 oli kulunut 25 vuotta Iron Maidenin debyyttialbumin julkaisusta. Saavutusta juhlistaakseen Iron Maiden lähti Early Days -lisänimeä kantaneelle Eddie Rips Up The World Tour -maailmankiertueelle, jonka konserteissa yhtye esitti ainoastaan neljän ensimmäisen albuminsa kappaleita. Kiertue oli samalla vuonna 2004 julkaistun virallisen historiikki-DVD:n The Early Days promootio.

Iron Maidenin neljännentoista studioalbumin, A Matter of Life and Death, ensimmäinen single "The Reincarnation of Benjamin Breeg" julkaistiin 16. elokuuta 2006 ja albumi hieman myöhemmin syyskuussa 2006. Lokakuussa julkaistiin albumin toinen single "Different World", joka ylsi kuudenneksi Suomen virallisella singlelistalla. A Matter Of Life And Death myi Suomessa platinaa.

Syyskuussa 2006 Iron Maidenin manageri Rod Smallwood ilmoitti, että Iron Maidenin ja Sanctuary Musicin 27 vuotta kestänyt yhteistyö on päättynyt. Yhtye perusti yhdessä Smallwoodin kanssa uuden yrityksen Phantom Music Management, joka vastedes hoitaisi Iron Maidenin edustuksen.

Vuonna 2007 Iron Maiden on jatkanut festivaaliesiintymisiä eri puolilla maailmaa, muun muassa Dubaissa ja Intiassa. Yhtyeen kypsästä iästä kertoo se, että useimmissa vuoden 2006 ja 2007 festivaalikonserteissa sekä Somewhere in Back Time kiertueella (2008) esiintyi lämmittelijänä Steve Harrisin tyttären Lauren Harrisin yhtye.

[muokkaa] Eddie the Head

Pääartikkeli: Eddie the Head

Maskotti Eddie osana lavarakennelmaa vuonna 2005

Yhtyeen tunnetuin hahmo lienee maskotti Eddie tai Edward The Head, joka esiintyy kaikkien albumien kansikuvissa ja useimmiten muodossa tai toisessa yhtyeen konserteissa.

Figuuri aiheutti pienoisen skandaalin vuonna 1980 Englannissa, kun Sanctuary-singlen kannessa Eddie oli kuvattuna Margaret Thatcherin murhaajana. Eddien loi englantilainen taiteilija Derek Riggs, joka piirsi Eddien Iron Maiden -julkaisujen kansiin ja oheistuotteisiin vuosina 1980–2000.

"Iron Maiden"-kappaleen aikana lavalle ilmestyvä yhtyeen maskotti Eddie on konserttien jonkinlainen kohokohta. Yhtyeen alkuaikoina Eddienä esiintyi usein joku Iron Maidenin taustahenkilöistä, arkivaatteissa vain Eddie-naamari kasvoillaan. Myöhemmin Eddien konserttiesiintymiset ovat vaihdelleet useimmiten studioalbumien ja niitä seuranneiden kiertueiden teemojen mukaan. Esimerkiksi Piece of Mind -ajan Eddie oli parimetrinen pakkopaitaan puettu, Eddie-naamiota päässään pitänyt mies, kun taas Somewhere In Time -aikakauden Eddie oli monta metriä pitkä kyborgi. A Matter Of Life And Deathin kiertueen aikana Eddie oli sotilaspuvussa suuressa panssarivaunussa.

[muokkaa] Jäsenet

[muokkaa] Nykyiset

• Bruce Dickinson – laulu (1981–1993, 1999–)
• Janick Gers – kitara (1990–)
• Steve Harris – basso, taustalaulu (1975–)
• Nicko McBrain – rummut (1983–)
• Dave Murray – kitara (1976, 1977–)
• Adrian Smith – kitara, taustalaulu (1980–1990, 1999–)

[muokkaa] Entiset

Pääartikkeli: Luettelo Iron Maidenin jäsenistä

Vuoteen 1980 mennessä, ennen esikoisalbumi Iron Maiden -julkaisua yhtyeessä oli ollut kahdeksantoista virallista jäsentä. Jos vuonna 1999 tapahtunutta paluuta nykyiseen kokoonpanoon ei lasketa, esikoisalbumin julkaisun jälkeen Iron Maidenin kokoonpanoon on 27 vuodessa tullut vain viisi muutosta: Adrian Smith korvasi Dennis Strattonin vuonna 1980, Bruce Dickinson Paul Di'Annon 1981, Nicko McBrain Clive Burrin 1983, Janick Gers Adrian Smithin 1990 ja Blaze Bayley Bruce Dickinsonin 1994.

[muokkaa] Julkaisut

[muokkaa] Iron Maiden Suomessa

[muokkaa] Kultalevyt

Kultalevyyn oikeuttava myynti Suomessa on 15 000 albumia

• Piece of Mind , myyty 25 000
• Dance of Death, myyty 24 500
• Best of the Beast, myyty 22 000
• Brave New World, myyty 16 000
• Edward the Great, myyty 15 000

Lisäksi:

• A Matter of Life and Death, myyty yli 30 000 (platinaa)

[muokkaa] Iron Maidenin esiintymiset

• Kuusrock, Oulu (19. heinäkuuta 1980)
• Jäähalli, Helsinki (1. kesäkuuta 1983)
• Jäähalli, Helsinki (5. marraskuuta 1984)
• Jäähalli, Helsinki (12. marraskuuta 1986)
• Jäähalli, Helsinki (3. lokakuuta 1988)
• Jäähalli, Helsinki (12. marraskuuta 1990)
• Jäähalli, Helsinki (27. elokuuta 1992)
• Kulttuuritalo, Helsinki (27. lokakuuta 1995)
• Nummirock, Kauhajoki (22. kesäkuuta 1996)
• Jäähalli, Helsinki (23. syyskuuta 1998)
• Jäähalli, Helsinki (15. syyskuuta 1999)
• Ruisrock, Turku (30. kesäkuuta 2000)
• Hartwall Areena, Helsinki (30. kesäkuuta 2003)
• Hartwall Areena, Helsinki (21. joulukuuta 2003)
• Hartwall Areena, Helsinki (6. heinäkuuta 2005)
• Hartwall Areena, Helsinki (7. heinäkuuta 2005)
• Jäähalli, Tampere (12. marraskuuta 2006)
• Hartwall Areena, Helsinki (14. marraskuuta 2006)
• Hartwall Areena, Helsinki (15. marraskuuta 2006)
• Olympiastadion, Helsinki (18. heinäkuuta 2008)
• Ratinan stadion, Tampere (19. heinäkuuta 2008)

Bruce Dickinson ilmoitti 14. ja 15. marraskuuta 2006 Helsingissä Hartwall-areenan konserttien aikana, että yhtye on tulossa Suomeen kesällä 2008. Konsertti tulisi olemaan ulkoilmassa järjestettävä, suurin koskaan Suomessa järjestetty Iron Maidenin konsertti.

Iron Maiden vahvisti 5. marraskuuta 2007, että se on tulossa Somewhere Back in Time World Tour 08 -kiertueen Pohjoismaiden osuudella myös Suomeen, Helsingin Olympiastadionille perjantaina 18. heinäkuuta 2008.^[34] Tämän konsertin 42 000 lippua myytiin loppuun noin kahdessa tunnissa, jonka jälkeen järjestäjä Welldone julkaisi toisen konsertin 19. heinäkuuta 2008 Tampereen Ratinan stadionille.^[35] Ennakkotietojen mukaan konsertit ovat jatkoa vuoden 2005 Eddie Rips Up the World Tour -historiakiertueelle. Iron Maiden ei soita konsertissa uusimpia kappaleitaan (paitsi Fear of the Darkin), vaan ainoastaan 1980-luvun tuotantoa painottuen vuosien 1984-88 tuotantoon.^[36]

[muokkaa] Iron Maidenin kiertueet

• Metal for Muthas Tour (1980)
• Iron Maiden Tour (1980)
• Killer World Tour (1981)
• Beast On The Road (1982)
• World Piece Tour (1983)
• World Slavery Tour (1984-1985)
• Somewhere on Tour (1986-1987)
• Seventh Tour of a Seventh Tour (1988)
• Intercity Express Tour (1990)
• No Prayer on the Road (1990-1991)
• Fear of the Dark Tour (1992)
• A Real LIVE Tour (1993)
• The X Factour (1995-1996)
• Virtual XI World Tour (1998)
• The Ed Hunter Tour (1999)
• Metal 2000 Tour (2000)
• Brave New World Tour (2000-2001)
• Clive Burr's MS Trust Fund Tour (2002)
• Give Me Ed 'Til I'm Dead Tour (2003)
• Dance of Death World Tour (2003-2004)
• Eddie Rips Up The World Tour (2005)
• Matter of Life and Death World Tour (2006)
• A Matter of the Beast Summer Tour (2007)
• Somewhere Back in Time World Tour (2008)

[muokkaa] Ed Force One

Ed Force One Nizzan lentokentällä 17. toukokuuta 2008.

Ed Force One on Iron Maidenin rahti- ja matkustajakoneeksi räätälöity Boeing 757 -lentokone, jolla kuljetetaan Iron Maidenin konserttikalusto ja henkilöstö vuonna 2008 tapahtuvalla maailmankiertueella "Somewhere Back in Time World Tour". Ed Force Onen kapteenina toimii laulaja Bruce Dickinson.

Iron Maiden Fanclubin jäsenille järjestettiin kilpailu koneen nimeämisestä. Voittanut ehdotus "Ed Force One" viittaa Yhdysvaltain presidentin Air Force One -koneeseen ja Ed-sana luonnollisesti Iron Maidenin maskottiin Eddieen.

[muokkaa] Katso myös

• Eddie the Head
• Luettelo Iron Maidenin kappaleista
• Luettelo Iron Maidenin bootlegeistä

[muokkaa] Viitteet

1. ↑ Iron Maiden star captains Rangers 12.2.2007. BBC. Viitattu 8.2.2008. (englanniksi)
2. ↑ EMI artistit: Iron Maiden EMI Finland. Viitattu 2. maaliskuuta 2007.
3. ↑ The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). EMI. 6 m 58 s.
4. ↑ ^{4,0 4,1} Stenning, Paul: Iron Maiden: 30 Years of the Beast – The Complete Unauthorised Biography. Chrome Dreams, 2006. ISBN 1842403613. (englanniksi)
5. ↑ Wall, Mick & Ling, Dave: "2. Dave", Iron Maiden: Run to the Hills - the Authorised Biography, s. 48. 2nd ed.. Sanctuary Publishing, 2001. ISBN 1860742874. (englanniksi)
6. ↑ The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Terry Wapramin haastattelu. EMI. 17 m 33 s.
7. ↑ The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Steve Harrisin haastattelu. EMI. 16 m 53 s.
8. ↑ Wall, Mick & Ling, Dave: "2. Dave", Iron Maiden: Run to the Hills - the Authorised Biography, s. 48-50. 2nd ed.. Sanctuary Publishing, 2001. ISBN 1860742874. (englanniksi)
9. ↑ The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Steve Harrisin haastattelu. EMI. 17 m 07 s.
10. ↑ Wall, Mick & Ling, Dave: "2. Dave", Iron Maiden: Run to the Hills - the Authorised Biography, s. 48, 50. 2nd ed.. Sanctuary Publishing, 2001. ISBN 1860742874. (englanniksi)
11. ↑ The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Steve Harrisin haastattelu. EMI. 17 m 07 s.
12. ↑ Wall, Mick & Ling, Dave: "2. Dave", Iron Maiden: Run to the Hills - the Authorised Biography, s. 52. 2nd ed.. Sanctuary Publishing, 2001. ISBN 1860742874. (englanniksi)
13. ↑ The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Steve Harrisin haastattelu. EMI. 21 m 1 s.
14. ↑ The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Steve Harrisin haastattelu. EMI. 21 m 10 s.
15. ↑ The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Steve Harrisin haastattelu. EMI. 20 m 42 s.
16. ↑ The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Steve Harrisin ja Dave Murrayn haastattelut. EMI. 22 m 30 s.
17. ↑ The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). EMI. 24 m 9 s.
18. ↑ The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Steve Harrisin ja Doug Sampsonin haastattelut. EMI. 24 m 30 s.
19. ↑ The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Steve Harrisin ja Doug Sampsonin haastattelut. EMI. 38 m 9 s.
20. ↑ Iron Maiden: Iron Maiden, vuonna 1998 uudelleenjulkaistun CD:n kansitekstit
21. ↑ Iron Maiden: Killers, vuonna 1998 uudelleenjulkaistun CD:n kansitekstit
22. ↑ Shan Siva: PAUL DI'ANNO Interview battlehelm.com. Viitattu 23.7.2007. (englanniksi)
23. ↑ ^{23,0 23,1 23,2 23,3 23,4} Iron Maiden: Number of the Beast, vuonna 1998 uudelleenjulkaistun CD:n kansitekstit
24. ↑ Iron Maiden Live After Death (DVD): History of Iron Maiden Part 2 – Live After Death. EMI. 1 m 33 s.
25. ↑ Wall, Mick & Ling, Dave: "12. Uncle Sam", Iron Maiden: Run to the Hills - the Authorised Biography, s. 246-247. 2nd ed.. Sanctuary Publishing, 2001. ISBN 1860742874. (englanniksi)
26. ↑ ^{26,0 26,1 26,2 26,3 26,4} Iron Maiden: Piece of Mind, vuonna 1998 uudelleenjulkaistun CD:n kansitekstit
27. ↑ ^{27,0 27,1 27,2 27,3} Iron Maiden: Powerslave, vuonna 1998 uudelleenjulkaistun CD:n kansitekstit
28. ↑ Iron Maiden: Live After Death, vuonna 1998 uudelleenjulkaistun CD:n kansitekstit
29. ↑ Iron Maiden Live After Death (DVD): History of Iron Maiden Part 2 – Live After Death. EMI. 32 m 50 s.
30. ↑ ^{30,0 30,1} Iron Maiden: Somewhere In Time, vuonna 1998 uudelleenjulkaistun CD:n kansitekstit
31. ↑ ^{31,0 31,1 31,2} Iron Maiden: Seventh Son Of A Seventh Son, vuonna 1998 uudelleenjulkaistun CD:n kansitekstit
32. ↑ Iron Maiden: No Prayer for the Dying, vuoden 1998 uudelleenjulkaistun CD:n kansitekstit
33. ↑ Iron Maiden: Fear of the Dark, vuonna 1998 uudelleenjulkaistun CD:n kansitekstit
34. ↑ Somewhere Back In Time World Tour 08 - "The biggest rock tour of the Nordics... Ever" 5. marraskuuta 2007. ironmaiden.com. Viitattu 5.11.2007. (englanniksi)
35. ↑ Iron Maidenille toinen stadionkeikka 12. marraskuuta 2007. welldone.fi. Viitattu 13.11.2007.
36. ↑ WORLD TOUR 08 ANNOUNCEMENT - EDDIE GETS HIGH AND GOES GLOBAL 5. syyskuuta 2007. ironmaiden.com. Viitattu 27.11.2007. (englanniksi)

[muokkaa] Kirjallisuutta

• Wall, Mick & Ling, Dave (2001). Iron Maiden, the Authorised Biography (2nd ed.). Sanctuary Publishing. ISBN 1-86074-287-4.
• Stenning, Paul (2006). Iron Maiden: 30 Years of the Beast – The Complete Unauthorised Biography. Chrome Dreams. ISBN 1-84240-361-3.

[muokkaa] Aiheesta muualla

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Iron Maiden.

• ironmaiden.com, viralliset sivut
• Rautaneito, suomalainen fanisivusto
• The Iron Maiden Commentary, paljon asiaa Maidenin musiikista
• Maiden Bootlegs: Iron Maiden's unofficial discography