Laulu
Wikipedia
Laulu on ihmisäänellä aikaansaatua musiikkia. Sen erottaa puheesta äänen pysyminen tarkoituksellisesti valituissa sävelkorkeuksissa. Laulu on aina ollut kiinteässä yhteydessä sanojen tuottamiseen, ja niinpä se on myös usein rajoittunut kielellisiin ominaisuuksiin. Laulaminen voi tapahtua esimerkiksi yksinlauluna ja monofonisena tai polyfonisena kuorolauluna. Laululla voidaan myös tarkoittaa laulamalla esitettyä taideteosta.
[muokkaa] Laulumusiikin historia
Laulu on todennäköisesti ollut olemassa niin kauan kuin musiikkikin, esihistoriallisista ajoista lähtien. Se tunnetaan kaikissa kulttuureissa, ja sen synty on ilmeisesti yhtä väistämätön tapahtuma kuin puhekielenkin kehitys. Länsimaisessa musiikissa laulu oli merkittävin osa musiikkiesityksiä keskiajalta renessanssiin, jonka jälkeen soitinten kehitys johti instrumentaalisuuden nousuun vähintään yhtä merkitykselliseksi sävelten tuottamisen tavaksi.
Keskiajalla laulumusiikki oli aluksi monofonista (yksiäänistä) ja usein kiinteässä yhteydessä uskonnollisiin toimituksiin kirkon ollessa vallitsevassa asemassa kulttuurissa. Jo 400–600-luvulla vakiintui Gregoriaaninen laulu, jonka sävelmistö säilyi useiden vuosisatojen ajan lähes muuttumattomana. Koska kirkkomusiikin säveltäjillä ei ollut juuri mahdollisuuksia käyttää luovuuttaan sävelissä, lisäsivät he niihin uudenlaisia sanoja ja tekstiosia, kuten trooppeja ja sekvenssejä. 1200-luvulla alkoi kehittyä myös polyfoninen laulu, jossa gregoriaanisten sävelten pohjalta luodussa melodiassa yksi tai useampi ääni liikkui kontrapunktisesti melodian yläpuolella. Maallisessa musiikissa yksinkertaisia, usein kertosäkeellisiä lauluja esittivät Ranskassa trubaduurit ja truveerit sekä Saksassa minnelaulajat ja myöhemmin mestarilaulajat.
Renessanssin aikana laulumusiikin ääniala laajentui huomattavasti, ja samalla melodiat vuoroin yksinkertaistuivat ja monimutkaistuivat tyylien muuttuessa. Tunnetuimpia ajan laulumusiikin säveltäjiä olivat Giovanni Pierluigi da Palestrina ja Josquin des Prez. 1550–1610-luvuilla Venetsiassa syntyi polykoraalinen musiikkityyli, joka oli aikansa kehittyneintä musiikkia ja levisi vähitellen muuallekin Eurooppaan merkiten samalla barokkiin siirtymistä musiikissa. 1600-luvulla puhdas tai laulun säestämä soitinmusiikki alkoi olla vallitseva tyyli maallisessa musiikissa lukuun ottamatta oopperoita, jotka olivat kehittyneet renessanssin aikana suosituiksi viihdetapahtumiksi ja joita muun muassa Händel ja Alessandro Scarlatti kehittivät edelleen. Kirkkomusiikissa vokaaliteokset, kuten oratoriot, messut, motetit ja kantaatit jatkoivat suosiotaan erityisesti Bachin ja Händelin myötä.
Klassismin suuret säveltäjänimet Haydn, Mozart ja Beethoven sävelsivät myös vokaaliteoksia, joista tunnetuimpia ovat Mozartin oopperat ja Requiem sekä Beethovenin yhdeksännen sinfonian finaaliosa. Taidemusiikissa pelkistä vokaaliosista koostuvat teokset olivat jo hyvin harvinaisia. Romantiikan aikana laulumusiikin merkitys kasvoi monien säveltäjien tuotannossa, erityisesti Franz Schubertin liedeissä, joita hän sävelsi useita satoja. Myös oopperoiden suosio jatkui suurena esimerkiksi Wagnerin ja Verdin myötä. Sitä vastoin suuressa osassa musiikista laulusta oli luovuttu kokonaan.
1900-luvulla laulun merkitys tasavertaisena musiikin osana soitinten kanssa korostui. Eri musiikkityyleissä, kuten popmusiikissa ja rockissa, selvänä enemmistönä ovat juuri soitetut kappaleet, joissa laulu johdattelee melodian kulkua.
[muokkaa] Laulutyylejä
- melodinen puhe
- Murina
- puhelaulu
- resitatiivi
- konsertti- ja oopperalaulu
- soittimellinen laulu, kuten hyräily, jodlaus ja koloratuurilaulu
