Venäjän federaation historia

Wikipedia

Tämän artikkelin tai sen osan muoto kaipaa korjausta. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä tai viitteitä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia lähteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. Tarkennus: lähdeviitteet puuttuvat

Venäjän federaation historia: Venäjän federaatio syntyi Neuvostoliiton hajottua 25. 12. 1991. Vuosina 1992-1999 maata johti presidentti Boris Jeltsin, ja vuonna 2000 virkaan astui nuori Vladimir Putin. Venäjästä tuli hajonneen Neuvostoliiton perillinen.

Talousuudistusten alkaessa tammikuussa 1992 alkoi nopea inflaatio, joka aiheutti laajaa köyhtymistä ennestään köyhässä maassa. Tämä vei Jeltsinin kansansuosiota. Parlamentin kommunistit juonittelivat Jeltsiniä vastaan. 1990-luvun alkupuolella epävakaassa, köyhtyvässä Venäjässä pelättiin jopa sisällissotaa ja äärioikeistolaisen äärioikeistolaisen Vladimir Žirinovskin johtaman liberaalidemokraattisen puolueen nousua. Vuonna 1993 "punaruskeat" kommunistit ja äärioikeistolaiset yrittivät aseellista vallankaappausta epäonnistuen. Talousuudistuksessa yksityistettävä valtion omaisuus kasautui nopeasti suurliikemiesten käsiin muun muassa sen takia että kansalaiset myivät yksitystämiskuponkinsa pois. Venäjällä ei maksettu kuukausiin tai vuosiin palkkoja, mutta myös veronkierto yleistyi. Varjotalous ja järjestäytynyt rikollisuus levisivät. Maassa murhattiin jonkin verran liikemiehiä ja poliitikkoja. 1994 alkoi sota itsenäiseksi julistautunutta Tšetšeniaa vastaan, mikä teki presidentti Jeltsinistä epäsuositun ja mustasi Venäjän mainetta ulkomailla. Boris Jeltsin valittiin silti toisen kerran presidentiksi 1996 alkoholismista ja heikosta terveydentilasta huolimatta. Presidenttiä tukivat vaaleissa suurliikemiehet, oligarkit, jotka pelkäsivät vallan luisuvan kommunisteille. 1990-luvun jälkipuoliskolla Venäjän politiikassa alkoi näkyä yhä selvemmin ökyrikkaiden liikemiesten, oligarkkien välinen valtataistelu. Vuonna 1998 Venäjällä tapahtui pankkikriisi joka kaatoi monia pankkeja ja monet pankkitoimintaan luottaneet oligarkit menettivät varallisuutensa. Jeltsinin politiikkaa on arvosteltu epävakautta ja hajaantuneisuutta luovaksi, ja häntä syytettiin korruptiosta. Vuonna 2000 presidentiksi nousi nuorehko turvallisuuspalvelun upseeri Vladimir Putin, joka on kannattaunut valtion harjoittamaa lujaa ohjausta sisäpolitiikassa. Neuvostoliiton ihannointi näkyi Putinin politiikassa, mutta hän kannatti myös talousuudistuksia ja niitä oligarkkeja, jotka eivät asettuneet oppositioon häntä vastaan. Putin vastustaa poliittisia ääriliikkeitä kuten fasismia ja myös innokkaimpia länsimielisiä. Hän nojaa duuman suurimpaan puolueeseen, joka on oikeistokonservatiivinen Yhtenäinen Venäjä. Hallitus on hankkinut valvontaansa suurimmat TV-asemat. Joitain oligarkkeja on pidätetty talousrikoksista ja toiset lähteneet syytteitä maanpakoon. Putinin vastustajien mielestä maassa on sananvapaus kapeutunut. Silovikit ovat voimaministeriöiden, turvallisuuspalvelun, armeijan ja sisäministeriön edustajia. He näyttävät voittaneen valtataistelun Jeltsinin aikaisia oligarkkeja vastaan. He vastustavat länsityyppistä liberalismia ja kannattavat vahvaa Venäjää. Maa on Putinin aikana selvästi vakautunut Jeltsinin ajoista ja sen talous nousussa, vaikka maassa vallitsee yhä räikeä taloudellinen epätasa-arvo ja korruptio ja rikollisuus rehottavat. Talouden kasvu johtuu osittain öljyn hinnan noususta. Fasismi on nostanut päätään joillain alueilla yhä Putinin aikana. Oppositio pyritään pitämään aisoissa erilaisten keinojen avulla.

Putinin jälkeen tuli presidentiksi vuonna 2008 hänen tukemansa Dmitri Medvedev, joka voitti vaalit odotetusti. On vielä liian aikaista sanoa, kykeneeko Medvedev irtautumaan Putinin politiikasta.

Sisällysluettelo 1 Neuvostoliiton viimeiset vuodet 2 Jeltsinin kausi 2.1 Jeltsinin ajan alku 2.1.1 Presidentin ja kommunistiparlamentin välinen valtataistelu 2.2 Oligarkkien synty 2.3 Tshetshenian sota ja oligarkit politiikassa 2.4 Turvallisuuspalvelun vallan kasvu 2.5 Jeltsinin ulkopolitiikka 3 2000-luku 3.1 Putinin nousu valtaan 3.2 Putin, siloviki 3.3 Puoluekentän ja tiedonvälityksen kapeneminen 3.4 Putin, oligarkit ja rahavallan kansallistaminen 3.5 Putin ja ulkopolitiikka 3.6 Putin ja maan talousongelmat 3.7 Putin ja kansalaisyhteiskunta 4 Medvedevin valtaannousu 2008 5 Lähteitä 6 Viitteet 7 Aiheesta muualla

[muokkaa] Neuvostoliiton viimeiset vuodet

Pääartikkeli: Neuvostoliitto Gorbatšovin aikakaudella

Neuvostoliiton vanhan kaartin kommunistijohtajat Leonid Brežnev, Juri Andropov ja Konstantin Tšernenko kuolivat 1980-luvun alussa vanhuuden sairauksiin. Jo tämä yksinomaan kertoi siitä, miten jähmettynyttä politiikka maassa oli. Neuvostoliiton talouskasvu hidastui jatkuvasti 70-luvulla ja sen pelättiin pysähtyvän kokonaan. kansan elintaso aleni 80-luvulla. Uudistusmielinen Mihail Gorbatšov valittiin kommunistisen puolueen pääsihteeriksi, ja alkoi pian uudistaa maata. Gorbatšov myös liennytti ratkaisevasti kylmää sotaa. Alettiin puhua talousuudistuksesta perestroikasta ja glasnostista, tiedonvälityksen vapaudesta. Pian Gorbatšov sai huomata, että vanhoilliset kommunistit vastustivat uudistuksia, jotka eivät parantaneet maan taloutta, päinvastoin. 1980-luvun lopulla eri ei-venäläiset kansallisuudet alkoivat kapinoida Neuvostoliittoa vastaan. Vuonna 1987 tehtiin mahdolliseksi yksitysyritysten perustaminen. Vuonna 1989 valittiin ensimmäisillä monen ehdokkaan vaaleilla kansanedustajien kongressi, jossa oli kommunistienemmistö, mutta jossa oli myös oppositiopoliitikkoja, jotka arvostelivat kiivaasti Neuvostoliittoa. Tämä kiihdytti kansojen halua erota Neuvostoliitosta. Samaan aikaan perustettiin ensimmäiset pankit.1990 maa alkoi hajota, Baltian maat itsenäistyivät, demokraattinen Venäjä julistautui suvereeniksi. Demokratisoinnin edistyessä, maan talouden heiketessä ja Neuvostoliiton alkaessa pikkuhiljaa hajota, vanhoilliset kaappasivat hetkeksi vallan elokuussa. Kaappajat kukistettiin, kommunistinen puolue kaatui ja Gorbatšov menetti käytännössä valtansa istuen vielä muutaman kuukauden vuoden 1991 lopussa maan presidenttinä. 25. joulukuuta 1991 Kremliin nousi Venäjän lippu sen jälkeen kun Neuvostoliiton lippu oli laskettu alas.

[muokkaa] Jeltsinin kausi

[muokkaa] Jeltsinin ajan alku

Kun kommunismi romahti Venäjällä elokuussa 1991, poliittiset puoleet saivat nyt täydellä teholla kilpailla vallasta. Presidentti Boris Jeltsin piti kuitenkin valtaa Kremlissä, ja hallitsi maata asetuksillaan.

Kun Neuvostoliitto oli virallisesti hajonnut, [[Venäjän talous|Jeltsin alkoi luoda maahan markkinataloutta}}. Jeltsin oli vuonna 1991 valinnut pääministerikseen nuoren taloustieteilijä Jegor Gaidarin. Jeltsin ja Gaidar aloittivan niin sanotun shokkiterapian, joka riistäytyi käsistä. Inflaatio räjähti valtavaksi, ja söi kansalaisten säästöt. Tuotteiden hinnat nousivat pilviin. Valtio ei kyennyt keräämään veroja, ja maksamaan vuosiin eläkkeitä. Työttömyys tuli näkyviin. Kymmenet miljoonat vajosivat köyhyysrajan alle ja muun muassa vanhat ihmiset joutuivat estimään syötävää roskakoreista. Sosialistsen työn saavutukset olivat sortuneet. Samaan aikaan jotkut rikastuivat huikeasti yritys- ja pankkitoiminnalla. Moskovaan syntyi lännestä tuotuja tavaroita myyviä kioskeja. Jeltsinin kansansuosio aleni nopeasti. Verojen ulkopuolella toimiva harmaa talous, lahjonta ja järjestäytynyt rikollisuus lisääntyivät. Rikollisuuteen liittyvät murhat lisäsivät turvattomuutta. Jos halusi perustaa yrityksen, saattoi joutua maksamaan mafialle suojelurahoja. Armeijan asema heikkeni muun muassa rahapulan takia.

Arvostelijoiden mielestä ei ollut syntynyt demokratiaa, valta oli siirtynyt vallanhaluisen Jeltsinin lähipiirille, "Perheelle". ^[1]Perhe edusti heidän mukaansa uutta valtaeliittiä, jota ei todellinen demokratia kiinnostanut, koska se kaataisi pian Jeltsinin klikin. Jeltsin johti maata tsaarin tavoin. Kommunisteja vastustavat demokraatit perustivat jo ennen Neuvostoliiton kaatumista Moskovan ja Pietarin pormestarien virat, joihin tulivat Anatoli Sobtšak ja Juri Lužkov. Kansalaisyhteiskunta pysyi heikkona.

Sairastelevan, alkoholisoituneen Jeltsinin sisäpolitiikka oli melko hapuilevaa ja presidenttiä itseään epäiltiin korruptiosta. Jeltsin saattoi arvaamatta erottaa ministereitä. Maan alueiden kuvernöörit hallitsivat omaa aluettaan itsenäisesti vuodesta 1993 ja heidän alueillaan oli liittovaltion lakien kanssa ristiriidassa olevia lakeja. Paikallisvaaleissa nousi Venäjällä 90-luvulla valtaan jopa rikollisia joillain alueilla. Eri alueet eivät saaneet enää Moskovalta rahaa lainkaan tai eivät ainakaan tarpeeksi. Toiset alueet rakensivat markkinataloutta, köyhemmät jättäytyivät omavaraistalouteen. Jotkut alueet rikastuivat, toiset köyhtyivät. Alueet saivat itselleen lisää valtaa päättää omista asioistaan. Rikollisten hallitsemilla alueilla Moskovasta tulevat avustusraha jaettiin päättäjien kesken. Muutenkin korruptio kukoisti maassa. Venäjän sisäpolitiikkaa luonnehti varsinkin 1990-luvun alussa kommunistienemmistöisen parlamentin ja presidentin välinen valtataistelu. Turvallisuuspalvelut toimivat demokraatteja vastaan vuoteen 1996 asti.

Hyvin pieniä puolueita oli runsaasti, monet olivat populistisia yhden johtajan ympärille rakentuneita. Räikeä esimerkki räyhäkansallisuudesta oli Vladimir Žirinovskin johtama Liberaalidemokraattinen puolue, joka menestyi parhaiten vuoden 1993 parlamenttivaaleissa.

[muokkaa] Presidentin ja kommunistiparlamentin välinen valtataistelu

Presidentin ja parlamentin välillä alkoi maaliskuussa 1992 valtataistelu, sillä vanhoillinen neuvostoaikana valittu parlamentti vastusti presidentti Jeltsinin johtamia uudistuksia, jotka ajoivat kansaa köyhyyteen. Parlamentin puhemies Ruslan Hasbulatov halusi Venäjän presidentiksi. Häntä tuki varapresidentti, kenraali Aleksandr Rutskoi. Joulukuussa 1992 Jeltsin nimitti parlamenttia ja kansaa rauhoittaakseen maltillisena uudistajana tunnetun kaasuyhtiön Gazpromin johtajan Viktor Tshernomyrdinin, joka pysyikin pääministerinä vuoteen 1998 asti. Huhtikuussa 1993 järjestetty kansanäänestys tuki Jeltsiniä ja käynnissä olevia uudistuksia, vaikka maassa oli käynnissä samoihin aikoihin miltei hyperinflaatio, joka mitätöi pitkälle rahan arvoa.

Hasbulatov käynnisti maalis-huhtikuussa 1993 parlamentissa täyden hyökkäyksen Boris Jeltsiniä vastaan. Syksyllä 1993 Boris Jeltsin määräsi hallitusta vastaan niskuroivan parlamentin hajotettavaksi vastoin maan lakeja. Tämä takia Hasbulatov julisti Aleksandr Rutskoin presidentiksi ja Jeltsinin erotetuksi, ja neuvostovallan voimaan. Hasbulatovin ja Rutskoin kannattajat linnoittautuivat parlamenttiin, joka pian joutui Venäjän sotilaiden ja poliisin piirittämäksi.

Piirityksen jatkuttua jonkin alkaa ulkopuolelta tuli mielenosoittajia, jotka mursivat piiritysrankaan, valtasivat pormestarin talon ja hyökkäsivät kohti Ostankinon TV-keskusta, joka oli Venäjän päätelevisiokeskus. Opposition joukot ja sisäministeriön kevyet joukot taistelivat tunteja Ostankinon TV-keskuksessa, ja siellä kuoli kymmeniä ihmisiä. Tässä vaiheessa hallitus oli lamautunut. Presidentti Jeltsin onnistui saamaan vastahakoisen armeijan puolelleen, ja armeijan panssarit jyristivät lopulta Valkoista taloa vastaan. Vanhan sotilasjohtajan ehdotuksesta panssarit ampuivat parlamenttitaloa sytyttäen rakennuksen palamaan. Lopulta erikoisjoukko Alfa aloitti rynnäkön, jossa kuoli kymmeniä. Rutskoi ja Hasbulatov antautuivat, mutta vaikka heitä pidettiin jonkin aikaa tutkintavankeudessa, heidät vapautettiin pian. Vuoden 1994 kesällä 1994 romahti MMM-pyramidiyhtiö, joka oli luvannut sijoittajille, tavallisille kansalaislle suuria voittoja. Liikkeellä oli runsaasti ilman pankkilupia toimivia yrityksiä, jotka lupasivat ihmsille suurta korkoa sijoitetusta ruplamäärästä. Osin lupaukset täyttyivätkin suuren inflaation takia, mutta monesti sijoittamine näihin yrityksiin oli tappiollista.

1990-luvulla jeltsinin presidentinhallinnosta tuli maata johtava elin, samaan tapaan kuin neuvostoajan keskuskomitea.

[muokkaa] Oligarkkien synty

Venäjälle syntyi nopeasti suurrikkaiden luokka, kun Neuvostoliiton omaisuus jaettiin yksityistämishuutokaupoissa alkujaan 1994 ja myös 1996. Keinottelijat ostivat inflaation myötä arvoaan menettäviä yksityistämissetelejä itselleen suunnattomia määriä tavalliselta kansalta. Aivan ensimmäiset oligarkit syntyivät jo 1991-1993 Jeltsinin jatkaessa Gobratsovin talouslinjaa, ja edelleen vuosina 1993-1998 maata yksitystettiin Anatoli Tšubaisin johdolla, sen ollessa samaan aikaan jatkuvassa talouskriisissä.

[muokkaa] Tshetshenian sota ja oligarkit politiikassa

Ensimmäinen Tšetšenian sota alkoi vuonna 1994 ja vei presidentti Jeltsinin kannatuksen pohjalukemiin, vaikkei se enää muutenkaan korkealla ollut. Venäjä halusi estää Tšetšeniaa itsenäistymästä koska pelkäsi Venäjän hajoavan. Venäjän joukot rikkoivat ihmisoikeuksia Tšetšeniassa ja pommittivat pääkaupunkia järjettömällä tavalla.

Kommunisti Gennadi Zjuganov pyrki presidentiksi 1996 ja oli vahvoilla, ja lännessäkin uskottiin hänen voittavan vaalit. ^[2] Tämän takia Jeltsinin henkilökohtainen turvallisuusneuvosto vastusti presidentinvaaleja ja olisi halunnut hajottaa parlamentin, ja pidentää vastoin lakia presidentin toimikautta. Jeltsin olikin vähällä suostua tähän. Jotkut länsimaiset tarkkailijat pelkäsivät Jeltsinin aloittaman poikkeustilan aiheuttavan jopa sisällissodan Venäjällä. Suurliikemiehet, oligarkit alkoivat tukea epäsuosittua Boris Jeltsiniä, koska Kremlissä istuva yksitystämistä edistävä varapääministeri Anatoli Tšubais oli luvannut heille suuria voittoja niin sanotusta lainaa osakkeista-operaatioista. Tšubais ajoittikin valtionyhtiöiden osakekaupat niin, että oligarkkien kannatti tukea vaaleissa Jeltsiniä, muuten he menettäisivät sievoiset voitot.

Huhtikuussa 1994 13 Venäjän johtavaa oligarkkia allekirjoitti julistuksen "Ulos umpikujasta!" kommunisteja vastaan^[3], tukien Jeltsiniä. Oligarkit pelkäsivät kommunistien mahdollisen vaalivoiton ajavan Venäjän sekasortoon ja vievän heidän asemansa ja rahansa. Ilmestyi Jeltsinin itsensä kirjoittamaksi väitetty, mutta haamukirjoittajan tekemä Presidentin päiväkirja. Oligarkit, kuten Gusinski ja Berezovski, kustansivat mittavan Jeltsiniä tukevan, ja Zjuganovia rienaavan propagandakampanjan. Jeltsin, joka vaalikampanjan aikana muun muassa tanssi TV:ssä, voittikin vaalit. Vuoden 1996 jälkipuoliskolla Jaltsin pysyi kuutisen kuukautta poissa julkisuudesta. Venäjän presidentti Jeltsin heittäytyi Venäjän suurpankkien tuettavaksi, ja kommunistien kannatus heikkeni kuukaudessa huomattavasti Jeltsinin noustessa.

Joulukuussa 1995 kommunistit saivat eniten paikkoja parlamenttiin. Oligarkeista tuli merkittävä vaikuttajia Venäjän politiikkaan.

Kesäkuussa 1996 tapahtui niin sanottu "kolmas vallankaappausyritys", kun Jeltsin nosti Tšetšenian sotaa vastustavan kenraali Lebedin rinnalleen maan johtoon. Lebed neuvottelikin pian aselevon Tšetšeniaan, mikä oli käytännössö voitto tšetšeeneille. Mutta Jeltsin erotti Lebedin lokakuussa 1996.

Jeltsinin muistelmien, "Presidentin päiväkirjan" haamukirjoittama Valentin Jumašev nimitettiin maaliskuussa 1997 presidentinhallinnon johtoon. Hän veti mukanaan apulaisjohtajistoon Putinin, joka oli ollut alun perin talousosastolla.

Vuonna 1997 Pietarin pormestari Anatoli Sobtshak pakeni Putinin avustuksella muka sydänleikkaukseen Pariisiin, kun Juri Skuratov oli syyttänyt häntä korruptiosta.^[4]

Eräs tunnetuimmista 90-luvun oligarkeista oli Boris Berezovski. Seitsemän suurta pankkia alkoivat kilpailla poliittisesti keskenään. Kreml tasapainoili "raharuhtinaiden" välillä.

23.3.1998 Jeltsin erotti koko hallituksen, ja viisi vuotta pääministerinä ollut Tshernomyrdin sai kenkää. Mutta elokuussa Jeltsin yritti tarjota Tshernomyrdia tapahtuneen hallituksen hajotuksen jälkeen duumalle turhaan.

Elokuussa 1998 kansliapäälliköksi nimitetty Anatoli Tšubais oli käytännössä Jeltsinin sijaishallitsija noin puoli vuotta.

Valtio piti yllä vahvaa ruplan kurssiaan, velkaantui ja rahoitti velkojaan lyhytaikaisilla valtionobligaatioilla GKO:illa, joita rahoitettiin taas uusilla GKO:illa. Velkakirjojen korot nousivat, ja jatkuva velanotto lähestyi päätepistettään. Vuoden 1998 alussa valtio joutui maksamaan pienestä budjetistaan obligaatioiden lunastamiseen. ^[5] 17. elokuuta 1998 valtion lyhytaikaiset obligaatiot GKO:t romahtivat, koska valtio ei enää pystynyt lunastamaan niitä. GKO:t mitätöitiin, ja valuutta päästettiin kellumaan, jolloin de devalvoitui välittömästi. lainat jäädytettiin, jonka takia moni pankki ehti piilottaa varojaan ulkomaille. Monet pankit romahtivatkin pankkikriisissä, ja virallisten lukujen mukaan kansalaisten keskiansio laski 15% entisestään. Moskovassa moni tuontiliike sulki ovensa.

Lokakuussa 1998 Jeltsin siirtyi pois valtion juoksevien asioiden hoidosta.

Marraskuussa 1998 murhattiin liberaali parlamentaarikko Galina Starovoitava.

Oligarkkien välinen valtataistelu jatkui ja heidän valtansa kasvoi. Vuonna 1999 kullakin suurella oligarkilla oli oma ehdokkaansa Venäjän presidentiksi.

1999 valittiin pääministeriksi kyvykäs Jevgeni Primakov, jonka aikana maan talous kääntyi tosin hitaaseen nousuun. Presidentti Jeltsin erotti Primakovin pian luultavasti peläten hänestä tulevan kovan poliittisen vastustajan. Sen jälkeen nousi pääministeriksi Sergei Setepashin, jolla oli Primakovin tapaan turvapalvelutausta. Vuoden 1999 toukokuussa duuma yritti erottaa Jeltsinin, muttei päässyt prosessissa alkuunkaan.

[muokkaa] Turvallisuuspalvelun vallan kasvu

1990-luvun lopulla voimistui turvallisuuspalvelun ote Kremlissä, ja on väitetty, että toisen Tšetsenian sodan aloitus olisi ollut turvallisuuspalvelun junailema. Moskovassa tapahtui merkillisiä kerrostalojen räjähdyksiä, joiden tekijää ei ole saatu selville. Niistä syytettiin tšetšeenejä, mutta toiset sanovat tekijöiden olevan turvallisuuspalvelun miehiä tai muita isänmaallisia. Joka tapauksessa Vladimir Putinin johtama "sotapuolue" sai terrori-iskujen ja Tšetšenian sodan takia merkittävää kannatusta ja voitti presidentinvaalit. Putinin voitto merkitsi silovikkien nousua Venäjän johtajiksi. Tämä synnytti maahan 2000-luvulla puoliautoritaarisen poliittisen järjestelmän, jota kutsutaan "suvereeniksi" tai "ohjatuksi" demokratiaksi.

[muokkaa] Jeltsinin ulkopolitiikka

Venäjän ulkopolitiikkaa leimasi heti sen synnyttyä pyrkimys luoda jäljelle jäädystä IVY:stä mahdollisimman suuri ja Venäjä-vetoinen. Alussa Venäjä pyrki virallisesti lähentymään länttä, mutta vuoden 1993 jälkeen etääntymään siitä. Vuonna 1993 puhkesi kiista Krimin laivastosta itsenäistyvän Ukrainan kanssa. Viron kanssa oli vastakkaisasettelua mm. maassa asuvan suuren venäläsvähemmistön takia. Tšetšenian sota oli Venäjän maineelle paha kolaus. Venäjä vastusti myös NATO:n laajenemista Itä-Euroopan maihin. Vuonna 1999 Venäjä vastusti NATO:n suorittamia Kosovon pommituksia.

[muokkaa] 2000-luku

Vuonna 2000 nousi Venäjällä valtaan Vladimir Putin, joka toisin kuin Jeltsin pyrki keskittämään Venäjää. Vladimir Putinilla oli takana ura KGB-vakoojana ja Pietarin pormestarin Anatoli Sobtshakin apulaisena. koska Sobtshak oli Jeltsinin liittolainen, Putin pääsi lopulta presidenttiehdokkaaksi. Putinin valtaannousun on lännessä katsottu kuvastavan turvallisuuspalvelun kasvavaa valtaa Venäjällä. Hän loi valtiojohtoisen puoliautoritaarisen järjestelmän, jossa Kreml hallitsee duuman puoluekenttää, ja alueilta on otettu valtaa pois. Tätä sanotaan ohjatuksi tai suvereeniksi demokratiaksi. Suvereeni tarkoittaa sitä, että ulkomaat eivät saa puuttua Venäjän sisäisiin asioihin. Putinin autoritaarista tapaa hallita maata sanotaan monesti putinismiksi tai sekurokratiaksi.

Myönteisesti on sanottu Putinin pelastaneen maan oligarkeilta, jotka uhkasivat tehdä Venäjästä lännen ohjaaman banaanivaltion. Mutta toisaalta Putin on suosinut niitä oligarkkeja, jotka eivät asetu häntä vastaan. Putin näyttää suosivan virkanimityksisäään Pietarista kotoisin olevia turvallisuusvirkemiehiä, upseereita ja lakimiehiä. Hän on nimittänyt tärkeille paikoille merkkihenkilöiden sukulaisia. Akateemikot ovat valtion virassa harvinaistuneet, ja turvallisuusviranomaiset yleisempiä kuin kommunistien aikaaan. Putinin lähipiiri on pyrkinyt kahmimaan itselleen maan avainteollisuuden omistuksia. Putinin puolue hallitsee Kremliä, duumaa, suurimpia sanomalehtiä ja TV-asemia sekä monia avainasemassa olevia yrityksiä.

Putin on ollut kaksi kertaa Venäjän presidenttinä. Putin on palauttanut joitain Neuvostoliiton ajan perinteitä. Lännessä ollaan laajalti sitä mieltä, että Putin on kaventanut sananvapautta, ihmisoikeuksia ja demokratiaa Venäjällä. Osittain tämä liittyy toiseen Tshetshenian sotaan ja reaktioon tšetšeeniterrorismia vastaan.

[muokkaa] Putinin nousu valtaan

Jeltsinin loppuaikoina näytti siltä, että joku oligarkkien presidenttiehdokkaista pääsisi presidentiksi. Politiikan tuntijoiden arvioiden mukaan vaaleissa voittaisivat joko Moskovan pormestari Juri Luzhkov tai turvallisuuspalvelusta lähtöisin oleva vanhan kaartin Jevgeni Primakov. Turvallisuuspalvelun vallan kasvu Kremlissä esti tämän. Jeltsin joutui väistymään, koska hän ei enää ollut uskottava presidentti. Jeltsin oli joutunut elokuussa 1999 pahaan pulaan Juri Skuratovin harjoittamissa Mabetex-tutkimuksissa. Duuma oli hätyytellyt Jeltsiniä korruptiotutkimuksilla vuonna 1999.

Turvallisuuspalvelusta peräisin olevan pietarilaisen Vladimir Putinin valtaannousu liittyi Tshetsenian sotaan. Jeltsin oli nimittänyt Putinin pääministeriksi, ja erottanut kokeneen, kyvykkään Jevgeni Primakovin, mikä oli monen idänpolitiikan tuntijan mielestä yllätys.

Ennen toista Tshetshenian sotaa Putin oli poliittisten kommentaattorien mukaan kasvoton, väritön byrokraatti, jolla ei olisi ollut mahdollisuksia voittaa presidentinvaaleja ammattipoliitikkoja vastaan. Putin olisi silloin ollut yksi niistä pääministeristä, jotka tulevat ja menevät puolen vuoden jaksoissa.

Toinen Tšetšenian sota oli reaktio tšetšenialaisten ääri-islamistien hyökkäykseen Venäjän puolella olevaan Dagestaniin ja tšetšeenien tekemiksi epäiltyihin Venäjällä sattuneisiin kerrostaloräjäytyksiin.

Putin on itse tunnustautunut Stalinin ihailijaksi, mikä on melko tavallista nyky-Venäjällä. Hän ei käytä liikaa alkoholia, niin kuin Jeltsin käytti. Putinista on tiedotusvälineissä annettu kova kuva muun muassa itsepuolustuslajin osaajana.

Pian Putinin noustua valtaan upposi venäläinen sukellusvene Kursk elokuussa 2000. Venäjä ei pyytänyt ajoissa länsimailta apua, jonka avulla monia olisi voinut pelastaa uponneesta sukellusveneestä. Se ettei Putin ollut ajoissa vastailemassa kansan esittämiin kysymyksiin, toi Putinin kielteiseen valoon.

Liikkellä olevien arvailujen mukaan Putin olisi solminut suurliikemiesten, oligarkkien kanssa sopimuksen, jonka mukaan oligarkit saavat jatkaa liiketoimiaan, mutteivat puuttua politiikkaan.

Päästyään valtaan Putin alkoi laatia lakeja ja asetuksia, jotka keskittivät valtaa Kremlin käsiin ja vakauttivat markkinataloutta.

[muokkaa] Putin, siloviki

Putinin valtaannousua pidetään monesti lännessä turvallisuuspalvelun suorittamana silovikien vallankaappauksena, jollainen uhkasi presidentti Jeltsiniä jo 1990-luvulla. Silovikit, "voimamiehet" ovat lähtöisin Venäjän "voimaministeriöistä", turvallisuspalvelusta, poliisista ja armeijasta. Silovikit ovat konservatiivisia kansallismielisiä, jotka uskovat valtion ohjaukseen taloudessa ja vastustavat ulkomaista poliittista ja taloudellista vaikutusta Venäjän asioihin. Silovikien mielestä Neuvostoliiton hajoaminen oli paha asia.

Näin ollen Putinin on katsottu luovan uutta itsevaltaisuutta Venäjälle. Tosin Jeltsinin Kremlin sisäpiiri johti maata melko itsenäisesti duuman ohi, mutta hän antoi alueille maksimaalisen määrän valtaa, ja duumassa näkyi demokratia ainakin nimellisesti.

On ajateltu Putinin vievän maata kohti kansalliskiihkoisuutta. Fasismia kytee Venäjällä erityisesti joillain alueilla. Jotkut silovikit ovat antisemiittejä. Laajemmin silovikit vihaavat tšetšeenejä sen takia, että ne haluavat irti Venäjästä. Virallinen konservatiivinen Venäjän politiikka ei kuitenkaan tue äärioikeistolaisuutta, silovikit ovat sellaiseen liian käytännöllisiä.

Joidenkin näkemysten mukaan Putin olisi ajanut Venäjän vuoden 1905 ja 1914 jälkeiseen tilaan, jossa itsevallan keskellä ministeriöt ajoivat maan taloutta nopeaan ohjattuun kasvuun.^[6]

[muokkaa] Puoluekentän ja tiedonvälityksen kapeneminen

Venäjän parlamentin eli duuman puoluekenttä on merkittävästi kaventunut Putinin aikana. Kreml on muuttelemalla äänikynnyksiä saanut aikaan tilanteen, jossa vain suuret puolueet pääsevät duumaan. Putinin valtapuolueella on nykyään eniten paikkoja duuma]]ssa. Putinia tukeva Yhtenäinen Venäjä syntyi, kun kaksi suurta puoluetta yhdistyivät vuonna 2001. Muut duuman puolueet, kuten kommunistit ja Vladimir Zhirinovskin äärikansallinen puolue, ovat marginaalisia. Vuoden 2003 vaaleissa Yhtenäinen Venäjä sai eniten ääniä. Tällä Boris Gryzlovin johtamalla oikeistopuolueella oli tammikuussa 2005 duumassa 305 paikkaa 450:stä, sekä 88:n 178:sta federaationeuvostossa. Joulukuussa 2007 valtapuolue Yhtenäinen Venäjä voitti ylivoimaisesti parlamenttivaalit.

Ennen oligarkkien hallussa olleita TV-asemia on joutunut hallituksen valvontaan. Huhtikuussa 2001 valtion jättimäinen kaasuyhtiö Gazprom kaappasi NTV:n, joka oli lähettänyt Putinin vastaista ohjelmaa. NTV:n johtaja Vladimir Gusinski pakeni turvallisuuspalvelu FSB:n miehiä ulkomaille.

Viimeinen riippumaton TV-yhtiö, Boris Berezovskin pääosin omistama TV-6 suljettiin tammikuussa 2002 ja sen seuraaja, Kremlin valvoma TVS:kin suljettiin kesäkuussa 2003. Lokakuussa 2005 viimeinen kriittinen TV-kanava Ren TV joutui Kremliä tukevien tahojen käsiin.

[muokkaa] Putin, oligarkit ja rahavallan kansallistaminen

Putin on pyrkinyt toimimaan siten, että mahdollisimman suuri osa valtiolle tärkeistä yhtiöistä olisi venäläisten omistuksessa. Samalla Putinin sisäpiiri on pyrkinyt hankkimaan turvallisuuspoliittisen vallan lisäksi myös rahavaltaa. Putinilla itsellään oli vuonna 2007 40 miljardin dollarin edestä öljy- ja kaasuyhtiöiden osuuksia.

Putin on nostanut mm. veronkiertosyytteitä muutamia oppositiossa olevia oligarkkeja vastaan, ja näin mm. aikaisempi öljypohatta, Jukos-yhtiön johtaja Mihail Hodorkovski istuu nyt tuomiotaan siperialaisessa työleirissä. Lännessä tunnetuin oligarkki Boris Berezovski pakeni Venäjältä marraskuussa 2000.

Presidentti Putinin johtamat silovikit ovat vuoteen 2008 mennessä kaapanneet silovikkien haltuun merkittävän osan valtion energiatuotannosta ja muustakin yritystoiminnasta. Näin silovikeilla ei ole ainoastaan poliittista, vaan myös rahavaltaa. Valta ja raha keskittyy Venäjällä pienen, toistensa hyvin tuntevien mahtimiesten verkoston piiriin. Kremliä hallitsee eräänlainen "hyvä veli" verkosto. Mutta silovikiryhmän sisällä piilee valtataistelujen oireita, huumekauppaa tutkiva FSKN ja sisäinen turvallisusupalvelu FSB ovat toistensa kimpussa. Korruptio on putinin aikana yhä vakava ongelma Venäjällä.

[muokkaa] Putin ja ulkopolitiikka

Putin vastustaa NATO:n ohjustorjuntaohjusten tuomista Itä-Eurooppaan. Hän myös vastustaa lännen tukemaa Kosovon itsenäistymistä. Putin näyttää palauttaneen Venäjälle sen aseman kansainvälisen politiikan vakavasti otettavana, itsenäisenä toimijana, joka ei myötäile länttä. Toisaalta putin on korostanut haluaan tehdä yhteistyötä lännen kanssa. Kun WTC-tornit romahtivat vuonna 2001, Putin liittyi Yhdysvaltain aloitteesta terrorismin vastaiseen rintamaan, hakien samalla oikeutusta Venäjän sodalle Tšetšeniassa. Yhdysvallat irtisanoutui vuonna 2002 Venäjän kanssa voimassa olevasta torjuntaohjuksia rajoittavasta ABM-sopimuksesta. Idän ja lännen välit alkoivat viiletä vuonna 2004 ja ovat viilenneet edelleen tuntuvasti vuonna 2007 Putinin länsivastaisen ulkopolitiikan takia. Vuonna 2007 tuli esille diplomaattinen kiista Britannian kanssa. Varsinkaan liberaalit liikemiehet eivät Venäjällä Putinin ajamaa lännestä pois kääntymistä kannata, koska uskovat sen haittaavan venäläisten yritysten liiketoimia.

[muokkaa] Putin ja maan talousongelmat

Putinilla on ohjelma, jolla hän pyrkii luomaan kansalle hyviä oloja Venäjälle, mutta helppoa tämä ei ole. Putinin aikana palkat on maksettu suunnilleen ajallaan, mutta monet muut ongelmat kuten korruptio ja rikollisuus rehottavat. Köyhyys on yhä laajaa, ja maan keskimääräinen elintaso jossain Meksikon ja Argentiinan välimaastossa. Putin on onnistunut luomaan vakautta ja järjestystä Venäjälle, mikä näkyy selvästi muun muassa pääkaupungissa Moskovassa. Putin on parantanut sosiaaliturvaa ja ainakin Moskova on rauhoittunut Jeltsinin ajoista. Tavallista venäläistä kiinnostaakin demokratian sijasta enemmän taloudellinen turvallisuus ja vakaus.

Putinin aikana on säädetty monia kapitalistisen maan tarvitsemia lakeja. Venäjän talous on jossain määrin kohentunut Putinin aikana, muun muassa sen takia, että vientiöljyn hinta on pysynyt korkeana ja kasvaa. Se on nyt nopeassa kasvussa, mutta kasvun hedelmät jakaantuvat epätasaisesti. Ainakin Moskovassa, Pietarissa ja muuallakin niin sanottujen keskiluokkaisten ihmisten kasvanut varallisuus näkyy selvästi, ja pienehkö keskiluokka laajenee hitaasti.

Monilla alueilla vallitsee Vanäjällä omavaraistalous.

Arvostelijoiden mukaan Venäjä hankkii rahaa pääosin öljyä, kaasua ja muita jalostamattomia tuotteita sekä aseita myymällä. Öljyn hinnan nousu on pitänyt talouskasvua vauhdissa. Teollisuustuotannon ja investointien määrä on ollut 2000-luvulla nopeassa kasvussa. Investointeja tarvitaankin, sillä Venäjän öljy- ja kaasuteollisuuskin toimii pääosin vanhoilla laitteilla.

Jotta Venäjän talouden kasvu pysyisi, maan olisi kyettävä luomaan länsimaiden kanssa kilpailukykyisiä autoja, elektroniikkaa ja vastaavia korkeasti jalostettuja tuotteita.

[muokkaa] Putin ja kansalaisyhteiskunta

Putinia on arvosteltu lännessä ja Venäjällä eniten Tshetshenian sodasta, jota Venäjä piti/pitää virallisesti sotana kansainvälistä terrorismia vastaan. Tshetsheenit kaappasivat Dubrovka-teatterissa Moskovassa lähes 1000 panttivangikseen. Kaappaus päättyi turvajoukkojen hyökkäykseen, jossa kuoli 129 panttivankia ja 44 tšetšeeniterroristia. Turvajoukkojen uskotaan toimineen liian kovakouraisesti, kun he muun muassa käyttivät hyvin voimakasta kaasua, joka tappoi panttivankeja. Terrorismin on väitetty maholistavan kansalaisvapauksia rajoittavan poliisivaltion luomisen.

Huhtikuussa 2006 Venäjällä astuikin valtaan kansalaisjärjestöjen toimintaa rajoittava laki.

Putinin aikana on sattunut Venäjällä ja ulkomailla joitain poliittisia murhia, joiden uskotaan olevan joidenkin venäläisten isänmaallisten tahojen tekemiä. Murhien ilmeisenä syynä on ollut Tšetšenian sodan ja hallituksen arvostelu. Poliittisten "toisinajattelijoiden" kirjoitukset raivostuttavat luonnostaan monia isänmaallisia. Vuonna 2000 loikannut Putinia ja Tshetsehenian sotaa kovasti arvostellut entinen turvallisuuspalvelun työntekijä Alexandr Litvinenko kuoli maanpaossa Lontoossa vuonna 2006 myrkytykseen, joka johtui radioaktiivisesta poloniumista. Noin kuukautta ennen tätä Tšetšenia sotaa arvostellut Anna Politkovskaja ammuttiin kotirappuunsa. Venäjän valtio ei ainakaan vielä vuonna 2007 luovuttanut Litvinenkon murhasta epäiltyä Isoon-Britanniaan oikeudenkäyntiin.

[muokkaa] Medvedevin valtaannousu 2008

Maaliskuun alussa 2008 oli Venäjällä uuden presidentin vaalit, joissa etukäteen suosituin ehdokas oli presidentti Putinin suosittelema Dmitri Medvedev, joka on taustaltaan pietarilainen lakimies ja liikemies. Medvedevin kanssa kilpaili äärikansallinen Vladimir Zhirinovski ja Gennadi Zjuganov, sekä vain vähän kannatettu Bogdanov. Muilla kolmella kilpailevalla ehdokkaalla ei ollut käytössään läheskään niin paljon TV:n lähetysaikaa kuin Medvedevillä, jonka uskottiin etukäteen voittavan vaalit. Pietarin keskustassa näkyi vain muutamia Medvedevin vaalijulisteita. Opposition ehdokasta Bogdanovia pidettiin todellisuudessa valtapuolueen luoman harhautusopposition edustajana, ja monet todelliset oppositioehdokkaat kuin Kasjanov ja Gasparov oli suljettu vaaleista pois. Vladimir Zhirinovski oli tunnettu poliittinen pelle, ja kommunistien Gennadi Zjuganovilla ei olisi ollut viime kädessä mahdollisuuksia Medvedeviä vastaan. Vaalien tulosta pidettiin ennalta arvattavana ja päätettynäkin, ja itse vaaleja tylsinä. Huono sää haittasi sunnuntain äänestystä. Äänestysvilkkaus ei ollut kovin suuri, moniakaan eivät vaalit kiinnostaneet sen takia, että Medvedevin voitto oli varma. Medvedev voittikin vaalit saaden 70.2 % äänistä. Pois suljetut ehdokkaat ja muun muassa Zjuganov arvostelivat vaaleja etukäteen suunnitelluiksi ja epärehellisiksikin. Vaalilakia rikottiin selvästi joillakin paikoin. Monet eurooppalaiset lehdet sanoivat vaaleja epädemokraattisiksi. Vaaleja verrattiin lännessä neuvostoaikojen vaaleihin, joissa oli vain yksi ehdokas.

Medvedevin uskotaan antavan Putinille pääministerin salkun. On epäselvää, nouseeko Medvedev vahvaksi itsenäiseksi poliittiseksi hahmoksi Putinin varjosta. Putinilla tulee olemaan suuri määrää valtaa jatkossakin. On arveltu, että Putin haluaa palata Medvedevin avulla takaisin presidentiksi tai hänen avullaan vahvistaa pääministeri Putinista presidentti Medvedeviä vahvemman poliittisen toimijan. Medvedevistä saattaa tulla länsimaita miellyttävä pehmeä keulakuva, samaan aikaan kun putin hallitsee maata kulissien takia kovin ja lujin ottein. Saattaa myös ola, että Putin ja Medvedev hallitsevat aluksi yhdessä, ja Putin jättäytyy sopivalla hetkellä vallasta pois. Medvedev on tyyliltään Putinia liberaalimpi.

Venäjällä näytti vuoden 2008 alussa vallitsevan puoliavoimesti esillä oleva eri turvallisuuspalvelujen välinen valtakamppailu. Huumevirasto FSKN-RF:n johtaja Viktor Cherkesov ja FSB:n johtaja Nikolai Patrushev ovat olleet eri mieltä muun muassa joidenkin FSKN:n virkailijoiden pidätyksistä ja myrkytyksistä. Venäjän eliitti näytti vuoden 2008 olevan silti yhtenäisempi kuin 90-luvulla, ja maahan oli syntynyt eräänlainen oligarkia.^[7].^[8]

Tämä artikkeli tai osio loppuu kesken ja tarvitsee laajennusta. Tarkennus:

[muokkaa] Lähteitä

• Heikki Kirkinen: Venäjän historia, 2007, ISBN 951-1-15799-X
• Ilmari Susiluoto; Anne Sailas; Martti Valkonen: Venäjä - jättiläinen tuuliajolla (Edita, 1996 Painos 2. korj. p. - 2. p. 1996) ISBN 951-37-2062-4 (nid.)
• Ilmari Susiluoto; Anne Kuorsalo; Martti Valkonen: Venäjä ja rosvokapitalismin haaksirikko, 1999
• Kuorsalo, Anne; Susiluoto, Ilmari; Valkonen, Martti: Salaisen poliisin valtakunta - KGB, FSB ja suhteet Suomeen, 2003
• Kuorsalo, Anne; Susiluoto, Ilmari; Valkonen, Martti: Venäjä - kovan linjan energiajätti, 2008
• Arto Luukkanen: Hajoaako Venäjä - Venäjän valtiollisuuden kehitys vuosina 862-2000
• Arto Luukkanen: Projekti Putin. Uuden Venäjän historiaa 1996-2008, WSOY 2008

• Erkki Nordberg: Suomi, EU, Nato ja Venäjä, 2004
• Boris Kagarlitski: Hajonnut monoliitti, Oy Orient Express, Helsinki 1992
• Peter Naville: Matkaopas historiaan: Venäjä

• Daniel Yergin, Thane Gustafson Venäjä 2010 : ja sen merkitys maailmalle ISBN 951-1-13546-5, Otava - Venäjän tulevaisuuden arvailua vuodelta 1995

[muokkaa] Viitteet

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Oligarkit (Venäjän aika)
• Oligarkit
• [1]
• Silovikit
• Venäjän talouskehityksestä