Navetta
Wikipedia
Navetta on rakennus, jossa lehmiä (ja sonneja sekä nuorta karjaa) pidetään. Navettaan kuuluvat lehmien parret, lehmien kiinnikytkentälaitteet, ruokakaukalo, lantakuilu, vasikoiden karsinat, lantala, maidonkäsittelyhuone, rehutorni (AIV-torni) ja mahdollisesti ullakko heinille sekä muita aputiloja. Nykyisiä navettatyyppejä ovat mm. pihatto- ja parsinavetta. Vanhastaan Suomen alueella oli karjasuojina lännessä (luonti)navettoja ja idässä (sonta)lääviä. Vanhanaikaiset navetta ja läävä erosivat perusratkaisuiltaan suuresti toisistaan. Vanhat navetat jatkuvat nykyisissä parsinavetoissa ja läävän nykyisenä vastineena voi pitää pihattoa.
Lehmiä pidetään navetoissa talvikausina kun ulkona on liian kylmä. Navetan karjanhoitoon kuuluu lehmien ruokinta, lannanpoisto ja lypsäminen. Kaikki nämä voidaan tehdä koneilla automaattisesti. Lypsy suoritetaan robotilla, lypsykoneella tai käsin. Navetan erityistoimenpiteitä ovat eläinten lääkintä, seminologin tekemä keinosiemennys, poikiminen ja teuraaksi vienti.
[muokkaa] Rakennushallituksen tyyppinavetat
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä tai viitteitä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia lähteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. |
Vielä 1960-luvulla Suomen maaseudulla talot olivat pääosin pienviljelmiä, joissa oli esim. 5–10 hehtaarin viljellyt maat. Tilalla oli muutama lehmä, mahdollisesti sikoja, lampaita ja kanoja. Viljelysmaasta osa oli karjan laitumena osa viljakasveilla ohralla, kauralla, rukiilla ja etelässä myös vehnällä sekä heinällä. Pieni pelto- ja niittyala ei elättänyt kovin suurta kotieläinmäärää (10 ha esim. 5 lehmää). Navetassa ei ollut erillistä lämmitystä lämpeni eläinten lämmöstä ja maan itäosassa myös pohjalle kertyvästä lannasta. Navetan yhteydessä oli kevytrakenteinen katos eli heinä- ja pahnalato. Useimmissa navettarakennuksissa vähintäänkin osa heinistä ja pahnoista ("oljet") säilytettiin vintillä, jonne pääsi ajamalla navetan päädyssä tai kyljessä olevaa ajosiltaa pitkin. Navetan katokseen tai latoon tuotiin pelloilla ja niityillä olevista ladoista, suovista ja pieleksistä talven mittaan lisää heiniä.
Liikenneyhteyksien 1900-luvulla parantuessa mahdollistui maidon myynti meijereihin. Tällöin neuvontajärjestöt, viranomaiset ja meijerit vaativat myös syrjäseutujen karjanomistajia purkamaan entiset karjasuojat ja rakentamaan pohjoismaisen mallin mukaisia luontinavettoja, jotka Länsi-Suomessa olivat vanhastaan yleisiä. Tällainen toiminta jatkui 1960-luvulle saakka. Tällaisissa navetoissa oli lypsylehmiä ja nuoria lehmiä, hiehoja, varten parret ja syöttöpöydät. Syöttöpöydälle kannettiin ensi alkuun kaikki rehu ja juoma lehmille käsin. Myöhemmin tulivat automaattiset juomakupit. Sonta (lanta) ja virtsa menivät välipohjalla varustettuun sontakouruun t. -looriin. Kourusta sonta luotiin päivittäin käsivoimin talikolla lantalaan, jonne johti ovi tai luukku navetasta. Lantalassa virtsa valui kourun päästä betonilattian alla olevaan virtsakaivoon. Lehmien kuivikkeina ruvettiin käyttämään pahnaa, joka oli puimakoneen murskaamaa olkea. Lehmien tuottovaatimusten kasvaessa niille ryhdyttiin antamaan heinien ja jauhojen lisäksi tehdastekoisia väkirehuja, joissa oli monipuolisemmat ravintoaineet. Näillä rehuilla oli oma varastonsa navetan yhteydessä. Tärkeä osa navettaa oli myös AIV-rehutorni, jossa Artturi Ilmari Virtasen keksimän liuoksen (Nobelin kemian palkinto 1945) avulla säilöttiin tuorerehua samaan tapaan kuin aiemmin pellolla oli säilötty pantiorehua. Lähes jokaisen suomalaisen pienenkin karjatilan navetan yhteydessä seisoi 1960-luvulla AIV-torni, joka oli muurattu betonitiilistä ja rapattu sisältä sisältä. Muut navetan eläimet (vasikat, siat ja lampaat) olivat karsinoissa. Usein lampaat olivat omassa, erillisessä tilassaan, sillä ne pitävät viileästä. Samaten sika oli tavallisesti omassa tilassaan. Kun kotieläinten pito tuli entistä erikoistuneemmaksi, alettiin jälleen rakentaa erikseen sikaloita, kanaloita ja lampoloita, nyt tosin uuden mallisia. Pienten talojen navetat rakennettiin usein puusta, mutta tiilisisustus, lämpöeriste ja lautavuori olivat myöhemmin yleisiä. Lattia oli betonista.
Maito lypsettiin käsin ämpäriin. Tyyppinavetan yksi osa oli rakennettu maidon käsittelyä varten. Karjakeittiössä maito siivilöitiin suoraan metalliseen tonkkaan, joka upotettiin mahdollisimman pian jäähtymään maitohuoneen altaassa oleviin jäihin. Jäät oli kuljetettu jääkellariin tai ulkona sijaitsevaan pinoon järveltä tai joelta talvella ja peitetty paksusti sahanpuruilla. Karjakeittiössä oli tiiliuunin sisään muurattu valurautainen pata ("muuripata") täynnä kiehuvaa vettä, jolla lypsysanko ja muut välineet pestiin.
[muokkaa] Läävä
Ennen rakennuskulttuurin yhtenäistämistä laajalti Etelä-Suomessa ja erityisesti Savossa ja Karjalassa karjaa pidettiin läävässä (läävä, leävä, liävä), joka oli maapohjainen karjasuoja, jota on virallisesti sanottu myös sekasontanavetaksi. Itse läävä-sana tunnettiin lähinnä vain eteläisillä karjalaisalueilla, Inkerinmaalla, Etelä-Savossa ja Venäjän Karjalassa. Vanhoina aikoina läävä oli hirrestä salvottu suurehko ja korkeaseinäinen rakennus, johon liittyi laaja katos sekä erilaisia pienkarjan suojia.
Läävästä ei luotu talvella lantaa ulos, vaan se kertyi kuivikkeiden kanssa läävän pohjalle paksuksi kerrokseksi. Keväällä kun karja oli laskettu ulos pidettiin talkoot, joissa lanta ajettiin toukopellolle, kesannolle tai tunkioon.
Karja kytkettiin läävässä seinäviereen, mutta paikoitellen aikuiset eläimet olivat leudolla säällä läävän katoksessa l.kujassa päivällä irrallaan ja vain kovalla pakkasella ne olivat päivälläkin sisällä.
Lehmiä käytettiin juomassa aamuin illoin joko kaivolla tai järvellä tms. Lehmille syötettiin olkia ja jonkun verran heinää, lisäksi niille tehtiin olkisilpusta, ruumenista ja "heinänroskista" kuuman veden avulla "haudetta", johon saatettiin lisätä ripaus jauhoja. Tällä tavoin vähäinenkin jauhomäärä vaikutti paremmin. Karjanhoito vaati kuumaa vettä paitsi maitoastioiden pesuun myös hauteen valmistukseen. Karjavedet lämmitettiin erillisessä rakennuksessa, 'kodassa', joko erillisessä vesikodassa tai saunan kodassa eli eteisessä. Karjavesien lämmittämistä hauteen yms. valmistamista tuvassa pidettiin sekä siivottomana että rituaalisesti "saastaisena". Venäjän puolella sen sijaan karjavedetkin saatettiin lämmittää pirtin uunissa tai liedellä. Kuivikkeina läävässä käytettiin pikku pätkiksi hakattuja kuusenhavuja ja muutamilla paikkakunnilla myös suosta nostettua, kuohkeaa pintasammalta, nykyisen kuiviketurpeen edeltäjää. Yhdessä nämä pitivät läävän kuivana ja raikkaanhajuisena. Pelkkä havusonta käy pinnalta nopeasti kosteaksi ja kuivikkeita kuluu enemmän, silti monin paikoin kuivikkeena käytettiin pelkkää havua. Läävä oli talvella lämmin paksun, palavan sontakerroksen ansiosta.
Lehmät lypsettiin syksyllä ja keväällä kaksi kertaa ja kesällä kolme kertaa päivässä. Lypsyastiana oli puinen, yksikorvainen kiulu, jossa oli kaatonokka, tällaista astiaa sanottiin 'rainnaksi' (rainta). Lypsettiin kyykkysillään eikä lypsyjakkaraa vanhoina aikoina tunnettu lainkaan. Talvella lehmät olivat yleensä ummessa ja jos maitotuotteita käytettiin kyseeseen tuli joko voi tai kesän ja syksyn mittaan valmistettu, paksu, jogurttimainen piimä eli säästi, jota vedellä ohennettiin juotavaksi.
Karjalassa suurten sukutalojen läävät olivat usein patsasrakenteisia samoin kuin venäläisillä ja muilla idänpuoleisilla naapurikansoilla. Niissä oli laaja, paksujen puupatsaiden kannattama katto ja yleensä jonkinlainen vintti (yliset, lakka jne.), joiden alla oli erilaisia tiloja, kuten laaja katos eli kuja sekä hirsistä salvottuina läävä, sikopaja eli -lätti, lammaskoppi eli lammasläävä, hevostalli ym. Hirsisten huoneiden lahotessa ne saattoi patsaiden ansiosta vaihtaa uusiin muuhun rakennukseen kajoamatta. Yhden perheen asumassa talossa läävässä oli vanhoina aikoina pari-kolme lehmää ja rakennus oli pieni. Usean perheen asumassa talossa erityisesti patsasläävät olivat huomattavan suuria rakennuksia, joskus niitä oli jopa kaksi rinnan. Patsasrakenne oli hyvin käytännöllinen ja se lienee levinnyt uusille paikkakunnille aina toiseen maailmansotaan asti. Jälleenrakennuskauden standardeihin patsasrakennetta ei hyväksytty ja niin ollen patsasläävien rakentaminen loppui. Nykyaikaan asti patsaslääviä on Suomen alueella säilynyt lähinnä vain Etelä-Karjalassa.
Suurten nälkävuosien 1860-luvulla jälkeen siirryttiin viljanviljelystä enemmän karjatalouteen ja samalla kasvava kaupunkiväestö alkoi ostaa maitotuotteita. Tällöin myös sekasontanavettojen alueella alettiin rakentaa karjasuojia kivestä eli niistä tuli 'kivilääviä'. Puiset läävät sen sijaan täytyi uusia noin 30 vuoden välein, sillä talvinen sontakerros lahotti seinää nopeasti. Kivilääviä rakennettiin suurin määrin 1910-luvulle asti eli betonin yleistymiseen saakka. Kun karjantuotteita oli ruvettu saamaan kaupaksi, myös lehmiä ruvettiin ruokkimaan ja hoitamaan voimaperäisemmin. Tällöin yleensä lopetettiin myös talvinen lehmien irrallaan pito katoksessa sekä avannolla tai kaivolla juottaminen ja karja alkoi viettää koko talvikauden kytkettynä.
Perinteisten läävien aikakausi päättyi 1900-luvulla, jolloin lännestä tullut karjatalousneuvonta tuomitsi tämän huonosti tuntemansa rakennustavan kelvottomaksi ja vaati rakentamaan navettoja, joista lanta täytyi luoda päivittäin ulos. Kulkuyhteyksien parantuessa myös meijerit ulottivat hankintaverkkonsa yhä laajemmalle ja esittivät samanlaisia vaatimuksia. Näin ollen 1960-luvun lopulle tultaessa sekasontanavetat olivat jo käyneet vähiin ja 1980-luvulla ne olivat jo hyvin harvinaisia. Lännestä alkoi sitten 1980-luvun alussa uutena keksintönä levitä 'pihatto', jossa lanta kertyy karjasuojan pohjalle. Silti läävä-nimitys on jossain määrin säilynyt käytössä ja uudenaikaisistakin karjasuojista saatetaan puhua läävinä.
