Tartto

Wikipedia

Tartto


vaakuna	lippu

Sijainti

58°22′47″N, 26°43′17″E

Perustamisvuosi

98 214 (1.1.2007)

38,8 km²

2 531 as./km²

Suurin korkeus merenpinnasta

79 m

Pormestari

Urmas Kruuse (26.4.2007 alkaen)

Kotisivu

http://www.tartu.ee/

Muut nimitykset: Tarbatu (alkup. nimi), Dorpat (saks.),

Dorpt, Derpt, Jurjev (ven.), Tarto (eteläviron murteella)

Tartto (vir. Tartu) on Viron toiseksi suurin kaupunki (98 214 asukasta vuoden 2007 alussa). Tartto on Etelä-Viron keskus ja Tartumaan maakunnan pääkaupunki. Sitä pidetään myös Viron kulttuuripääkaupunkina. Emajoen varrella sijaitseva Tartto on Tampereen ja Turun ystävyyskaupunki ja myös Suomessa tunnettu yliopistokaupunki.

[muokkaa] Maantiede ja väestö

Tartto sijaitsee Emajoen keskijuoksulla Võrtsjärven ja Peipsijärven välillä. Emajoen laakso halkaisee kaupungin luoteesta kaakkoon 800–2000 metriä leveänä. Laakeaa laaksoa ympäröivät aaltoilevat moreenitasanteet. Tarton keskusalueella sijaitsee tasalakinen Toomemägi, jota ympäröivät pienemmät notkelmat.

Tartto on liikenteellinen solmukohta: sen kautta kulkee rautatie Tapaan, Valgaan ja Petseriin sekä Tallinnan–Võrun sekä Jõhvin–Valgan kantatiet. Tartosta lähtee lisäksi tie Viljandin, Jõgevan ja Räpinan suuntiin. Tarton lentokenttä sijaitsee Ülenurmella.

Kaupungin pinta-alasta (38,8 km²) 27,8 % (10,8 km²) on asuinmaata, 13,4 % (5,2 km²) soista vesijättö- ja joutomaata, 12,6 % (4,9 km²) katuja ja rautateitä, 10,0 % (3,9 km²) puistoja ja viheralueita sekä 7,2 % (2,8 km²) teollisuusalueita.

Kaupungissa sijaitsevasta yli 8000 yrityksestä kolmannes toimii kaupan, palveluiden ja kiinteistönvälityksen alalla. Tartossa on kehittynyt huonekalu-, kone- ja tekstiiliteollisuus. Lisäksi elintarviketeollisuuden alalla toimii kaksi suuryritystä: A Le Coq -juomatehdas ja Salvest-säilyketehdas. Tarttoon on sijoitettu myös useita valtakunnallisesti tärkeitä instituutioita yliopiston lisäksi esim. Baltic Defence College, Valtakunnanoikeus, opetus- ja tiedeministeriö sekä mm. Viron kansallismuseo ja Viron kirjallisuusmuseo.

Tarton asukasluku ylitti ensimmäisen kerran 100 000 asukkaan rajan v. 1977. 1990-luvulla väestönkasvu oli jatkuvasti negatiivinen, kunnes vuosituhannen vaihteessa saavutettiin merkittävääkin positiivista väestönkasvua:

1989: 113 000 as.
2000: 94 715 as.
2001: 96 360 as. (kasvua edellisvuodesta +1646)
2002: 99 151 as. (+2791)
2003: 100 912 as. (+1761)
2004: 100 482 as. (-430)
2005: 100 872 as. (+390)
2006: 99 882 as. (-990)
2007: 98 214 as. (-1668)
2008: 98 696 as. (+478)

Viron muiden suurten kaupunkien tapaan Tartossakin on merkittävä venäjänkielinen vähemmistö: 16 % kaupungin asukkaista on venäläisiä ja 1,2 % ukrainalaisia. Suomalaisia on 1,1 % ja muita kansallisuuksia 4–7 %. Virolaisten osuus on 80 %.

[muokkaa] Historiaa

Tartto on Viron vanhin ja Pohjois-Euroopan vanhimpia kaupunkeja. Ensimmäinen kirjallinen maininta siitä on vuodelta 1030 – esim. Moskova, Tallinna, Riika ja Tukholma ovat nuorempia kuin Tartto.

Arkeologisten tutkimukset osoittavat, että Tarton kohdalla Toomemäen laella on ollut virolaisten muinaislinna jo 400-luvulla. Vuonna 1030 Kiovan ruhtinas Jaroslav I Viisas valloitti Tarbatun ja rakensi paikalle oman linnansa nimeltään Jurjev. Tarton kautta kulkivat kauppatiet Suomenlahdelta länteen liiviläisten maille sekä itään Pihkovan ja Novgorodin valtakuntiin. Joenylityskohta Tarton kohdalla oli strategisesti tärkeä.

Saksalaiset ristiritarit valloittivat Liivinmaan ja Vironmaan vuoteen 1224 mennessä, mutta Tarton linna piti puoliaan pisimpään. Tarbatun linnoitusrakennelmat jäivät 1200-luvun loppupuolella rakennetun saksalaisten piispanlinnoituksen muurien alle. Samalla Toomemäen pohjoisosaan alettiin rakentaa Baltian suurinta kirkkoa, P. Dionysiuksen tuomiokirkkoa, joka jäi käytöstä reformaation levittyä alueelle 1525.

Kaupunkina Tartto mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1262. 1200-luvun lopusta lähtien se kuului Hansaliittoon nimellä Dorpat.

Liivin sodassa venäläiset valloittivat Tarton. Sen jälkeen valta vaihtui tiuhaan tahtiin, kun venäläisten jälkeen tulivat puolalaiset, sitten ruotsalaiset, sen jälkeen taas puolalaiset. Pisimpään venäläisvalta kesti 1558–82. Venäjän–Puolan rauhansopimuksessa 1583 Tartto jäi Puolalle. Alkoi katolilainen vastauskonpuhdistus, jota tekivät kaupunkiin saapuneen jesuiitat. He perustivat myös Viron ensimmäisen korkeakoulun, kymnaasin, 1583, joka muutettiin kollegiumiksi 1585.

Ruotsin valtaan kaupunki joutui jälleen 1625. Kaupunkia alettiin luterilaistaa kovin ottein. Vuonna 1630 ruotsalaiset perustivat kaupunkiin kymnaasin ja 1631 kirjapainon. Seuraavana vuonna (1632) perustettiin Tarton yliopisto – Academia Dorpatensis – josta kaupunki parhaiten tunnetaan. Puhdasoppisuuden hengessä kansalta vaadittiin lukutaitoa, minkä vuoksi tarvittiin opettajia. Tarttoon perustettiin koko Ruotsin valtakunnan ensimmäinen kyläkouluopettajien seminaari, ns. Forseliuksen seminaari.

Suuressa Pohjan sodassa venäläiset pääsivät taas Tarton isänniksi. Yliopisto siirrettiin sodalta turvaan Pärnuun, ennen kuin sen toiminta lakkasi kokonaan. Ruotsalaisten paluuta pelätessään venäläiset karkottivat vuonna 1708 kaupungin kaikki 800 saksalaista asukasta Venäjälle sekä hävittivät kaupungin talot ja puolustusrakennelmat. Taistelutoiminta päätyttyä Liivinmaalla 1710 Tartossa oli säilynyt neljä taloa ja 21 asukasta. Tulevina vuosina karkotetut asukkaat palailivat kaupunkiin, ja hitaasti kaupunkia alettiin jälleenrakentaa.

Jälleenrakennus oli hidasta, ja 1700-luvun kuluessa kaupunkia tuhosivat myös tulipalot (1755, 1763), joista suurin v. 1775 tuhosi kaupungista kaksi kolmasosaa. Sen jälkeen Katariina Suuren hallintokaudella kaupunki rakennettiin lopullisesti uudelleen. Keisarinna Katariina lahjoitti kaupungille myös Kivisillan, joka oli ensimmäinen pysyvä silta joen yli.

Toisessa maailmansodassa tuhoutuneen Kivisillan pienoismalli nykyisen Kaarisillan luona

Vuodesta 1782 lähtien Tartto ei ollut enää linnoituskaupunki, ja Toomemäki siirtyi kaupungin hallintaan. Asukkaita kaupungissa oli 1700-luvun lopulla 3500. Yliopisto avattiin uudelleen vuonna 1802. Sen ansiosta kaupungin elämä vilkastui ja se alkoi kasvaa nopeaan tahtiin, niin että 1800-luvun lopulla asukkaita oli jo 42 000. 1876 Tartto sai rautatien, joka yhdisti sen Tallinnaan ja sitä kautta Pietariin. Myöhemmin rautatieyhteyttä jatkettiin Valgaan ja Riikaan.

Tartto oli yliopiston ansiosta koko Vironmaan ja Liivinmaan henkinen keskus. siksi ei myöskään ole ihme, että siitä tuli Viron kansallisen heräämisen keskipiste 1800-luvun loppupuolella. Kaupungissa alkoi ilmestyä Eesti Postimees -sanomalehti ja siellä perustettiin Vanemuine-yhdistys. Tartossa perustettiin myös Eesti Kirjameeste Selts (Viron kirjailijoiden seura) ja Õpetatud Eesti Selts (Viron sivistysseura). Täällä aloitti toimintansa myös ensimmäinen vironkielinen oppikoulu, Miina Härman tyttökoulu 1906.

Lokakuun vallankumous tapahtui Tartossa rauhanomaisesti ja toi mukanaan lähinnä maltillisia muutoksia. 24.2.1918 kaupunki joutui kuitenkin saksalaisten ankaran miehityksen alle. Vallankumous Saksassa pakotti Saksan miehitysjoukot lähtemään, ja seuraavaksi kaupunki joutui Viron työkansan kommuunin joukkojen hirmuhallinnon alle 22.12.1918. Viron joukot vapauttivat kaupungin 14.1.1919 Julius Kuperjanovin johdolla.

Tartossa solmittiin rauhansopimus (Tarton rauha) Neuvosto-Venäjän ja Viron välillä 2.2.1920 sekä Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä 14.10.1920.

Itsenäisessä Virossa Tarton asema sivistyspääkaupunkina jatkui ja jopa vahvistui. Täällä toimi kansallinen yliopisto, musiikkikorkeakoulu, taidekorkeakoulu Pallas ja museoita kaupungissa oli yhtä paljon kuin muualla maassa yhteensä.

Viro liitettiin Neuvostoliittoon 6.8.1940, minkä seurauksena alkoivat suuret sosialistiset reformit. Kaupungin budjetti kasvoi peräti kolminkertaiseksi, kun terveydenhuoltoa ja sivistystointa tehostettiin. Yritykset ja kiinteistöt kansallistettiin, ja monia omistajia vainottiin. Ensimmäiset suurkarkotukset olivat virolaisille suuri järkytys: 14.6.1941 kaupungista vietiin karjavaunuissa lähes tuhat henkeä.

Kun Saksa hyökkäsi NL:oon 22.6.1941, alkoivat Tartossa pakkoevakuoinnit summittaiset vangitsemiset. Saksalaiset joukot saapuivat kaupunkiin 13.7. Neuvostojoukot pitivät puoliaan Emajoen toisella puolella vielä reilun viikon tuhottuaan joen yli vievät sillat, mm. Katariina Suuren lahjoittaman Kivisillan. Vaikka saksalaiset otettiin aluksi vastaan vapauttajina, pian huomattiin, että hirmuhallinto oli vain vaihtunut toiseen. Saksalaiset perustivat kaupungin laidalle jopa keskitysleirin, johon koottiin vasemmistoaktivistit, juutalaiset ja mustalaiset. Teloitukset suoritettiin kaupungin etelälaidalla, eikä panssarikaivantoihin haudattujen ruumiiden määrää tiedetä nykyisinkään.

Puna-armeija alkoi lähestyä Viroa murrettuaan Leningradin saartorenkaan. Elokuussa 1944 puna-armeijan joukot saavuttivat Tarton etelästä. Tällä kertaa taistelut olivat ankarammat kuin sodan alussa. Saksalaiset polttivat kaupunkia vetäytyessään. Keskikaupunki jäi puna-armeijan haltuun 25.8., mutta saksalaiset onnistuttiin ajamaan Emajoen takaa vasta 17.9. Taisteluissa ja tykistön tulituksessa kaupungista raunioitui kaksi kolmasosaa, mm. kaikki sillat, Armas Lindgrenin suunnittelema Vanemuisen teatteri ja Raadin kartano, jossa toimi Viron kansallismuseo. Yliopisto ja Raatihuone sen sijaan säästyivät.

Sodan jälkeen kaupunkilaiset velvoitettiin mittaviin raivaus-, purku- ja rakennustöihin. Vaativimmat rakennustyöt tekivät saksalaiset sotavangit. Kaupungin keskustassa olevat puistot ja viheralueet ovat peräisin sodanjälkeiseltä ajalta, sillä kaupunginarkkitehti Arnold Matteus ei sallinut, että keskikaupunki rakennettaisiin umpeen.

Vuoden 1949 suurkarkotus oli suunnattu erityisesti kulakkeja vastaan eikä se kohdistunut niinkään kaupunkiväestöön. Tartosta vietiin n. 700 henkeä, maakunnasta kaikkiaan 3800 henkeä. Stalinin kuoleman jälkeen Nikita Hruštšov tuomitsi stalinismin kauden kohtuuttomuudet. Asuntopulan tyydyttämiseksi alettiin rakentaa nopeasti yksinkertaisia asuinrakennuksia. Myös Brežnevin kaudella, ns. pysähtyneisyyden aikana, rakennustoiminta oli vireää.

Neuvostoliiton aikana Tartto oli ulkomaalaisilta suljettu kaupunki, kaupungin itäosissa, Raadilla, oli yksi Neuvostoliiton suurimpia sotilaslentokenttiä. Siksi esimerkiksi yliopiston kansainväliset tieteelliset konferenssit piti järjestää Tallinnassa. Lentotukikohdan henkilökuntaa varten rakennettiin kaupungin itäosiin kokonainen uusi kaupunginosa. Raadin lentokenttä on nykyisin joutomaata, ja sinne kaavaillaan Viron kansallismuseon uutta päärakennusta. Maaperän puhdistaminen ja yleinen siivoaminen on vaatinut sotilastukikohdan lakkauttamisen jälkeen valtavasti resursseja.

Tartto oli henkisenä pääkaupunkina ja yliopistokaupunkina myös Viron vapaustaistelun keskus. Sieltä saivat alkunsa 1980-luvulla kuuluisa venäläistämistä vastustava "40:n kirje" ja vuoden 1986 "fosforiittisota". Tartossa käytettiin julkisesti ensimmäistä kertaa kansallisvärejä, kun kansallisperintöä vaaliva Muinsuskaitse Selts (Muinaismuistoyhdistys) piti siellä massakokoontumisensa 1988.

Itsenäisyyden aikana Tartto on joutunut kilpailemaan pääkaupunki Tallinnan kanssa. Uusi poliittis-taloudellinen järjestelmä toi mukanaan aluksi elintason laskun, työttömyyden, sosiaaliset ongelmat, kaupunkikuvan kurjistumisen. V. 1989 Tartossa oli asukkaita 113 000, mutta vuoteen 2001 mennessä se oli laskenut alle 96 000:een. Vähäinen syntyvyys ja negatiivinen väestönkasvu ovat Tarton ongelmia edelleen, vaikka taloudellinen ja sosiaalinen tilanne on kehittynyt viimeisen vuosikymmenen aikana hyvään suuntaan.

[muokkaa] Nähtävyyksiä

[muokkaa] Toomemäen puistoalue

Toomemägi on saanut nimensä mäelle rakennetuista Tarton tuomiokirkosta ja piispanlinnasta. Alue on todennäköisesti ollut asuttuna jo nuoremmalla kivikaudella. Vuonna 1708 venäläiset tuhosivat lähes kaikki keskiaikaiset linnoitteet alueelta. Nykyisin paikka on Tarton omaleimaisin puisto, jota kaunistavat yliopiston maineikkaimmille opiskelijoilleen ja opettajilleen pystyttämät muistomerkit sekä lukemattomat vaahterat, lehmukset ja jalavat.

Tarton tuomiokirkko oli aikanaan koko Baltian merkittävimpiä goottilaistyylisiä tiilirakennuksia. Sen rakentaminen aloitettiin ilmeisesti 1200–luvun puolivälissä; tiilikirkkoa laajennettiin 1300–luvulla. Kirkon kuoriosaa laajennettiin 1400–luvun jälkipuoliskolla; samalla länsifasadiin lisättiin mahtavat kaksoistornit ja koko portaalin levyinen muuri.

Kirkko jäi käytöstä uskonpuhdistuksen myötä, ja se raunioitui tulipalossa vuonna 1624. Vuosina 1804–1807 Tarton yliopiston arkkitehti J.W. Krause kunnostutti kirkon kuoriosan ja teki siitä yliopiston pääkirjaston. Kirjasto muutti vuonna 1982 uuteen kirjastotaloon. Nykyään tiloissa toimii Tarton yliopiston museo. Tornit on kunnostettu näköalapaikaksi, jotka ovat yleisölle avoinna kesäkausina. Raunioissa järjestetään kesäisin teatteriesityksiä ja konsertteja.

Tuomiokirkon vieressä seisoo Kistjan Jaak Petersonin (1801–1822) patsas. Hän ehti lyhyen elämänsä aikana luoda vironkielisen kirjallisuuden perustan. Hän myös käänsi viroksi maailman runouden klassikoita ja ehtipä hän kääntää ruotsista saksaksi Kristian Gananderin Mytologica Fennicankin.

Toinen muistomerkki Toomemäellä on K.E. von Baerin patsas. Keski-Virossa syntynyt baltiansaksalainen Karl Ernst von Baer (1792–1876) oli yksi 1800–luvun monipuolisimmista luonnontieteilijöistä sekä tunnetuimpia Tarton yliopiston kasvatteja ja professoreita. Baer muistetaan alkio-opin eli embryologian kehittäjänä. von Baer tutki myös muun muassa geologiaa, oli antropologian kehittäjiä Venäjällä sekä selvitti jokien virtaamisen lainalaisuuksia.

Toomemäen lounaislaidalla on Tarton Tähtitorni (J.W.Krause 1810). Se rakennettiin entisen bastionin päälle. Vuonna 1825 valmistui uusi, kääntyvä torni. Lisäksi Toomemäellä on vanha anatomian laitos eli Vana anatoomikum (J.W.Krause 1805), Valtakunnanoikeuden rakennus sekä naisklinikka.

Toomemäelle johtavien katujen yli on rakennettu kaksi siltaa: ns. Enkelinsilta ja Pirunsilta. Niistä etenkin v. 1838 valmistunut Enkelinsilta on suosittu nähtävyys. Toomemäen toisella puoella sijaitseva vaatimattomampi Pirunsilta on rakennettu 1913 Romanovien dynastian 300-vuotisjuhlien kunniaksi.

[muokkaa] Raatihuoneen tori

Tarton raatihuone

Nykyinen raatihuone on jo kolmas samalla paikalla. Se rakennettiin vuosina 1782–1786 arkkitehti Johann Reinrich Bartholomäus Walterin suunnitelmien mukaan. Julkisivun 12 kapiteelia valmistuivat vuonna 1789. Raatihuone on Viron parhaiten säilyneitä varhaisklassisia rakennuksia.

Raatihuoneen edessä oleva pitkä aukio kapenee Emajokea kohti. Tämän ns. valeperspektiivin ansiosta aukio näyttää suuremmalta kuin todellisuudessa on. Aukion yläpäässä on ollut v:sta 1998 suutelevia opiskelijoita kuvaava suihkulähde. Aukio päättyy etelässä Emajoen yli rakennettuun Kaarisiltaan, jonka paikalla toiseen maailmansotaan saakka oli vaikuttava Kivisilta.

Raatihuoneen torin rakennukset muodostavat harmonisen klassistisen kokonaisuuden, joka koostuu suurelta osin 1700-luvun lopulla tai 1800-luvun alussa rakennetuista 3- ja 4-kerroksista asuintaloista. Yhtenäisestä julkisivusta erottuu tosin uudempiakin rakennuksia, mm. sodan jälkeen stalinismin kaudella rakennettu eteläpuolen kortteli, joka on sovitettu kokonaisuuteen hyvin. Kiinnostavin rakennus torin Emajoen-puoleisessa päässä on Tarton taidemuseon rakennus, ns. vino talo (1793). Sen kapea julkisivu on tosiaankin kallellaan vasemmalle, sillä sen oikea sivu on rakennettu vanhan kaupunginmuurin päälle ja vasen sivu uuden perustan päälle.

[muokkaa] Yliopiston päärakennus

Tarton yliopisto

Tarton yliopiston toiminta keskeytyi sadaksi vuodeksi Suuren pohjan sodan alettua. Se avattiin uudelleen 1802, ja 1809 se sai uuden, J.W.Krausen suunnitteleman, empireklassistisen päärakennuksen. Päärakennuksen kauniissa juhlasalissa pidetään yliopiston tärkeimpiä tilaisuuksia ja konsertteja. Rakennuksen vasemmassa siivessä toimii myös yliopiston taidemuseo ja yläkerrassa vanha arestihuone. Myös suomen kielen laitos ja professuuri toimii päärakennuksessa.

Päärakennuksen takana sijaitsee Kustaa II Aadolfin, yliopiston perustajan patsas. Se paljastettiin vuonna 1928. Kommunistit poistivat patsaan vuonna 1950, ja paikalle jäi kukkapenkki. Vuonna 1992 valmistetun uuden muistomerkin malliksi otettiin Göteborgissa sijaitseva Kustaa Aadolfin kipsiveistos. Kustaa II Aadolf allekirjoitti Tarton yliopiston perustamisasiakirjan sotaleirillä lähellä Nürnbergiä 30. kesäkuuta 1632.

[muokkaa] Vanhankaupungin korttelit

Tarton vanhimmat säilyneet rakennukset keskittyvät Yliopiston päärakennuksesta pohjoiseen Jaaninkadun ympäristöön.

Johanneksen eli Jaanin kirkko rakennettiin todennäköisesti 1300-luvun ensimmäisellä kolmanneksella, torni vasta 1300-luvun jälkipuoliskolla. Kirkko vaurioitui Liivinmaan sodissa. 1830-luvulla kirkkoa uudistettiin klassismin ja puhdasoppisuuden hengessä. 1800-luvun lopussa kirkko palautettiin taas vanhaan asuunsa. Kirkko paloi toisen maailmansodan aikana. Kirkko on tunnettu terrakottaveistoksistaan. Veistoksia on alun perin ollut yli tuhat, ja niitä on edelleen jäljellä huomattava määrä. Kirkko vihittiin uudelleen käyttöön pitkällisten korjaustöiden jälkeen 2005. Nykyisin se palvelee seurakuntakirkkona sekä konserttitilana. Kirkon tornissa on yleisölle avoin galleria ja näköalatasanne.

Johanneksen kirkkoa vastapäätä sijaitsee Tampere Maja, Tarton ystävyyskaupunki Tampereen kulttuuri- ja yhteistyökeskus, jossa toimii pieni majatalo ja galleria. Tampere Majan rakennus on tyypillinen 1700-luvun loppupuolella rakennettu puinen porvaristalo. Tällaisia taloja Jaaninkadun varressa ovat vielä Kaupunginmuseon porvariskotimuseo ja Uppsala Maja, joka Tampere Majan tapaan on ystävyyskaupunki Upsalan varoilla kunnostettu majataloksi.

Lutsunkadulla on lisäksi Tarton Leikkikalumuseo ja Antoniuksen käsityökillan talo, jossa voi käydä tutustumassa työpajojen toimintaan ja tehdä ostoksia. Killan pihalla pidetään myös konsertteja ja muita tapahtumia. Lutsunkadun yläpäässä seisova ns. Lutsun teatteritalo on viimeisiä suuria kunnostuskohteita vanhassakaupungissa. Rakennukseen kaavaillaan viereisen leikkikalumuseon lisätiloja, ja sen kunnostustyöt aloitetaan v:n 2008 aikana.

[muokkaa] Kasvitieteellinen puutarha ja kaupunginmuurin rauniot

Yliopiston kasvitieteellinen puutarha on aivan kaupungin sydämessä. Se on Baltian kasvitieteellisistä puutarhoista vanhin (perustettu 1803) ja pienin (3,1 ha). Puutarhassa kasvaa 6000 eri kasvilajia. Keskusrakennuksena on palmusali, jonka takana on vuoristo-osasto ja myös pieni lampi.

Tarton kaupunginmuuri rakennettiin 1300–1400-luvuilla. Muuri oli kahden kilometrin pituinen; siinä oli yhdeksän porttia ja 27 tornia. Kolme lyhyttä osaa muurista on säilynyt. Vallihautaa on kunnostettu yliopiston kasvitieteellisen puutarhan lammikoksi.

[muokkaa] Tarton suomalaiskohteet

Tartossa paljon Suomeen ja suomalaisiin liittyviä kohteita. Suomalaisen matkailijan kannattaa yllä mainitun Tampere Majan lisäksi käydä tutustumassa myös Suomen Viron-instituuttiin Viron kirjailijaliiton talossa (Vanemuise 19), missä on pieni kirjasto-lukusali ja galleria. Kolmas kohde on Turun kaupungin infopiste (Ülikooli 1 sisäpiha), jossa on Turku-infon lisäksi myös suppea näyttely. Toomemäen takana on myös Suomen kunniakonsulaatti ja Viron inkerinsuomalaisten liiton toimisto, ns. Inkerin talo (Veski 35). Täällä voi arkipäisin käydä edullisella lounaalla, ja myös majoittuminen on mahdollista.

Tartossa on myös muutama suomalaisen arkkitehdin suunnittelema rakennus. Tähtveren kaupunginosassa on Alvar Aallon varhainen työ: funktionalismia edustava Villa Tammekann (1932) (Kreutzwaldi 6), jossa toimii Turun yliopiston Granö-keskus. Lähistöllä on Armas Lindgrenin ja Wivi Lönnin yhteistyönä toteutettu Sakala-osakunnan talo (Veski 69), joka edustaa tyyliltään hillittyä jugendia. Lindgren suunnitteli myös Tarton Vanemuise-teatteritalon (valm. 1906), mutta se raunioitui toisen maailmansodan taisteluissa.

Lähellä Sakalan osakuntaa on myös Eesti Üliõpilaste Seltsin (Viron ylioppilasseuran) kansallisromanttinen tiilirakennus (G. Hellat, valm. 1902) (Tõnissoni 1, Tõnissonin ja Kastanin kulmassa). Talossa käytiin Suomen ja Neuvosto-Venäjän väliset rauhanneuvottelut ja solmittiin Tarton rauha 1921. Edelleen etelämpänä Riian maantiellä on Tarton merkittävin suomalaisarkkitehtuurin näyte, Paavalin eli Paulusen kirkko. Massiivisen tiilikirkon on suunnitellut Eliel Saarinen 1913 ja se valmistui lopullisesti 1919. Kirkon ulkoasusta on Saarisen tyyli helposti tunnistettavissa, ja se luokitellaan suomalaisen kansallisromantiikan yhdeksi merkkiteokseksi. 1944 kirkko paloi, sodan jälkeen se korjattiin, mutta kirkkosali jaettiin, niin että vain osa siitä toimi kirkkona. Kirkon entistäminen on parhaillaan kesken. Kirkkosali palautetaan alkuperäistä muistuttavaan asuunsa suomalaisen arkkitehtiryhmän (Kari Järvinen, Merja Nieminen ja Markku Norsi) suunnitelman pohjalta.

[muokkaa] Puutalokaupunginosat Karlova ja Supilinn

Toisin kuin Suomessa, on Virossa vielä jäljellä runsaasti laajoja puutaloaleuita. Paikallisviranomaiset pyrkivät kannustamaan sodanjälkeisinä vuosikymmeninä rapistuneiden puurakennusten kunnostusta ja entistämistä. Neuvostokauden jälkeen heikossa kunnossa olevat puutaloalueet ovatkin viime vuosina kohentuneet huomattavasti.

Tarton keskustasta kaakkoon sijaitseva Karlovan kaupunginosa keskittyy Kalevin- ja Tähenkatujen sekä niiden välisille pienille poikkikaduille. Toinen puutalokaupunginosa Tartossa on keskustasta luoteeseen, Emajoen varressa sijaitseva pienempi Supilinn (suom. 'keittokaupunki'), joka on saanut nimensä kasvisten mukaan nimetyistä kaduistaan. Tyyliltään puutalot edustavat aikakautensa – vuosisadan vaihteen ja 1900-luvun alun – tyylejä. Enimmäkseen ne ovat kaksikerroksisia ja suomalaisittain puutaloiksi suuria. Useat ulkoisesti kivitalolta näyttävät, massiiviset rakennukset ovat hirsirakenteisia.

Myös keskustasta lounaaseen sijaitsevan Kastaninkadun varressa on joukko komeita vuosisadan alun puurakenteisia asuintaloja.

[muokkaa] Etäisyydet

	Etäisyys (km)
Otepää	42
Põlva	48
Jõgeva	50
Põltsamaa	59
Mustvee	61
Räpina	63
Võru	70
Viljandi	77

	Etäisyys (km)
Valga	86
Paide	104
Rakvere	122
Jõhvi	133
Rapla	150
Pärnu	173
Narva	183
Tallinna	184

[muokkaa] Katso myös

[muokkaa] Aiheesta muualla

[muokkaa] Lähteet

Malle Salupere: Tuhandeaastane Tartu – Nooruse ja heade mõtete linn. Tartu Ülikooli Kirjastus, 2004. ISBN 9985-56-908-3
Tartto numeroin. Tarton tiedotuspalvelu 2008.
Villem Raam (toim.): Eesti arhitektuur 4. Tartumaa, Jõgevamaa, Valgamaa, Võrumaa, Põlvamaa. Valgus, Tallinn, 1999. ISBN 9985-68-050-2