Metafysiikka

Wikipedia

Filosofia
Filosofi · Filosofeja
Koulukuntia ja oppeja
Filosofian teemasivu
Osa-alueita
Estetiikka · Etiikka · Logiikka · Metafysiikka · Ontologia · Tieteenfilosofia · Tietoteoria · Yhteiskuntafilosofia
Erityistieteiden ja tutkimusalojen filosofioita
Biologian · Filosofian · Fysiikan · Historian · Ihmisyyden · Kasvatuksen · Kemian · Kielen · Matematiikan · Mielen · Musiikin · Oikeuden · Politiikan · Psykologian · Taiteen · Talouden · Tietojenkäsittelytieteen · Uskonnon · Yhteiskuntatieteiden
Historia
Länsimainen filosofia Itämainen filosofia

Metafysiikka (muinaiskreikaksi μετά + φυσικά, meta- + fysika, ”fysiikan jälkeen”) on olevaisen olemusta ja perussyitä tutkiva filosofian haara.^[1][2][3]

Erään näkemyksen mukaan nykyaikana esiintyvä metafysiikan muoto on ontologia eli oppi olemassaolosta. Ontologia tutkii sellaisia kysymyksiä kuten mitä olemassaolo on ja mitä on olemassa.^[4] Sanaa metafysiikka on siis käytetty ontologian synonyyminä.

Metafysiikka on kuitenkin perinteisesti ollut ontologiaa laajempi käsite, ja ontologiset väitteet muodostavat tällöin metafysiikan ytimen, niin sanotun yleisen metafysiikan. Lisäksi on erotettu erityinen metafysiikka, joka tutkii perinteisen metafysiikan erityiskysymyksiä,^[3][5] kuten Jumalan olemassaoloa, ajan luonnetta tai tahdonvapautta. Useita perinteisen erityisen metafysiikan kysymyksiä tutkitaan nykyisin omilla tieteenaloilla – esimerkkinä kosmologia eli tutkimus kaikkeuden kehityksestä ja rakenteesta.

Sisällysluettelo 1 Yleistä 1.1 Metafysiikan osa-alueita 2 Metafysiikan historiaa 3 Esimerkkejä metafyysisistä kysymyksistä 3.1 Oliot ja niiden ominaisuudet 3.2 Identiteetti ja muutos 3.3 Modaliteetit 3.4 Aine ja mieli 3.5 Aika ja avaruus 3.6 Determinismi ja vapaa tahto 3.7 Kosmologia ja kosmogonia 4 Tunnettuja metafyysikoita 5 Viitteet 6 Kirjallisuutta 7 Aiheesta muualla

[muokkaa] Yleistä

Sana 'metafysiikka' syntyi tavasta nimittää Aristoteleen Fysiikan jälkeisiä teoksia: τὰ μετὰ τὰ φυσικά ”ta meta ta fysika” (kreikan kielen meta = jälkeen, eli ”(kirjat) jotka tulevat fysiikan (kirjojen) jälkeen”). Näissä teoksissa pohdittiin fysiikan perustaa ja kaikkeuden rakennetta. Aristoteles itse kutsui niitä ”ensimmäiseksi filosofiaksi”. Jo varhain aristoteeliset oppineet alkoivat kutsua näitä kirjoja nimellä μετὰφυσικά, Metafysiikka, perustuen kirjojen sijaintiin Andronikos Rhodoslaisen kokoamassa Aristoteleen teosten kokoelmassa.^[6]

Metafysiikka on filosofian kenties yleisluontoisin osa-alue, ja sen todellisesta luonteesta ja alasta on kiistelty Aristoteleesta lähtien.^[2] Metafysiikan ongelmiin kuuluu yleensä useita puolia: havaintoja, harhoja sekä perimmäinen todellisuus.^[7] Perinteisesti on ajateltu, että metafysiikka pyrkii pääsemään pelkkien ihmisille ilmenevien seikkojen, havaintojen ja harhojen ”taakse” ja kertomaan perimmäisen totuuden asioista.^[8] Jotta metafysiikka olisi lainkaan mahdollista, tämän todellisuuden perimmäisen luonteen olisi ainakin periaatteessa oltava ihmisen ymmärrettävissä, eli todellisuuden olisi oltava rakentunut siten, että se voitaisiin hahmottaa inhimillisellä loogisella ajattelukyvyllä. Tämä on metafysiikan ensimmäinen todistamaton perusoletus.^[3]

Metafyysisiksi kysymyksiksi on ajateltu esimerkiksi seuraavat:

• Mitä on olemassaolo? Minkä tyyppisiä asioita on olemassa?^[5]
• Mikä on kaikkeuden alkuperä?^lähde?
• Onko todellisuus olemassa mielen ulkopuolella?
• Jos todellisuus on olemassa, mikä on sen todellinen luonne?
• Onko vapaa tahto tai toiminta mahdollista luonnonlakien hallitsemassa maailmassa?^[7]

Metafyysikkojen tutkimia käsitteitä ovat muun muassa olemassaolo, oliot ja ominaisuudet, aika ja avaruus, syysuhde, sekä mahdollisuus ja välttämättömyys.

[muokkaa] Metafysiikan osa-alueita

• Ontologia tutkii olevaisen perimmäistä olemusta.^[1] Se tutkii sitä, mitä tyyppiä olevia asioita kaikkeudessa on ja minkälaisia suhteita niiden välillä on. Tällaisena metafysiikan on sanottu olevan tutkimusta olevasta itsenään, ei olevasta sellaisena kuin se ilmenee.^[3]
• Luonnonfilosofia tutkii luonnon ja kaikkeuden luonnetta.^[9]
• Mielenfilosofia tutkii mieltä ja tietoisuutta sekä mielen ilmiöiden luonnetta ja niiden yhteyttä toimintaan ja aivoihin.^[10] Perinteisesti mielenfilosofian ongelmat on luettu metafysiikan alle, mutta mielenfilosofia voidaan nähdä myös itsenäisenä filosofian osa-alueena.^[11]
• Uskonnonfilosofia käsittelee uskontoa ja uskonnollisia totuusväittämiä.^[12][13]
• Teologia eli jumaluusoppi on käsitetty ennen nykyaikaisen akateemisen teologian syntyä ennen kaikkea jumalan ja jumaluuden luonteen tutkimiseksi. Sen alaan kuuluvia kysymyksiä ovat näin olleet, onko jumalia yksi (monoteismi), useita (polyteismi) vai lainkaan (ateismi)? Osallistuuko jumaluus maailman toimintaan (teismi), vai onko se vain luova tai kaiken liikkeellepaneva voima (deismi)? Ovatko jumaluus ja kaikkeus erillisiä (panenteismi, dualismi) vai sama asia (panteismi)? Metafyysinen teologia oli huipussaan keskiajan skolastiikassa. Nykyisin samoja aiheita käsittelee uskonnonfilosofia.

[muokkaa] Metafysiikan historiaa

Vaikka termi metafysiikka onkin peräisin Aristoteleen teosten järjestämisestä, metafysiikka ja ontologia syntyivät jo ennen Aristotelesta esisokraatikkojen ajattelussa.^[2] Elealainen Parmenides katsoi, että olemassa olevien asioiden moninaisuus, muutos ja liike olivat vain yhden olemassa olevan ikuisen todellisuuden (”Oleva”) ilmentymää. Näin syntyi parmenidelainen monistinen periaate ”kaikki on yhtä”. Tästä Parmenides johti, että kaikki muutosta tai ei-olevaa (kuten tyhjiö) koskevat väitteet ovat epäloogisia.^[14] Parmenides oli ensimmäinen, joka esitti metafyysisiä väittämiä muodollisina todisteluina, vaikkakin runomuodossa.^[2]

Herakleitos puolestaan katsoi kaiken olevan jatkuvassa muutoksen tilassa. Platonin voidaan katsoa yhdistäneen Herakleitoksen ja Parmenideen ajattelun jakamalla todellisuuden kahteen tasoon, joista toinen edusti muuttuvuutta ja toinen muuttumattomuutta. Hänen metafysiikkansa ytimessä on ideaoppi, johon vaikutti myös pythagoralainen oppi luvuista ja harmoniasta kaiken taustalla.

Aristoteleelle metafysiikka oli tiedettä ”olevasta olevana”, ennen kuin siihen lisätään minkään erityistieteen alaan kuuluvia yksityiskohtia.^[3] Metafysiikka oli jaettu kolmeen pääosaan, joita on pidetty myöhemmän länsimaisen metafysiikan perinteisinä osa-alueina. Nämä ovat (1) ontologia eli olemassa olevan tutkiminen, (2) teologia eli jumalan ja jumalallisten asioiden tutkiminen, ja (3) tiede universaaleista eli ensimmäisistä periaatteista, perusaineksesta, syy-seuraussuhteesta ja niin edelleen. Näiden lisäksi teos sisälsi muita asioita, kuten filosofisten käsitteiden sanaston, pyrkimyksen määritellä filosofia yleisesti, sekä joidenkin Fysiikan osien toistoa.

Keskiajalla μετὰφυσικά käsitettiin osin virheellisesti Aristotelesta tulkiten ”tieteeksi, joka käsittelee fysiikan taustalla olevia asioita”.^[15] Keskustelu jatkui Aristoteleen asettamalta pohjalta. Eräs keskeisiä väittelynaiheita oli kysymys universaaleista, jossa ajattelijat jakaantuivat realisteihin, nominalisteihin ja konseptualisteihin. Muutoin metafysiikkaa sovellettiin teologiassa erityisesti Jumalan olemassaolon todistuksissa.^[2]

Ennen nykyaikaisen luonnontieteen kehitystä luonnontieteellisiä kysymyksiä käsiteltiin luonnonfilosofiana. ”Tiede” (scientia) tarkoitti järkeisajattelun syllogistis-deduktiivista tietoa, jonka katsottiin olevan luontoa havaitsemalla hankittua tietoa varmempaa.^[16] Tieteellinen vallankumous teki luonnontieteistä kokemusperäisiä ja kokeellisia, päinvastoin kuin muu filosofia, ja 1700-luvun lopulle tultaessa niitä alettiin kutsua ”tieteeksi” erotuksena filosofiasta.

Uuden ajan alussa ranskalainen René Descartes, jonka ajattelu painottui tietoteoriaan, tarkoitti metafysiikalla perustotuuksia, jotka takasivat inhimillisen tiedon mahdollisuuden.^[17] Immanuel Kant puolestaan tarkoitti metafysiikalla sellaisia kysymyksiä, joihin tiede ei voi vastata.^[18]

Hume ja Kant hyväksyivät metafysiikalle ainoastaan hyvin rajallisen osan filosofiassa, ja sanoivat, että tiedon ei tulisi pyrkiä etenemään havaintojen yli – paitsi Kantin tapauksessa tietoon näkyvän todellisuuden takana olevan olemassaolosta. Esimerkiksi Hume kirjoitti kirjansa An Enquiry Concerning Human Understanding (1748, suom. Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä) lopetukseksi seuraavan kappaleen:

»Kun me näiden periaatteiden valtaamina käymme kirjastojen läpi, minkälaista hävitystä meidän täytyykään siellä tehdä? Ottaessamme käsiimme jonkun nidoksen esim. jumaluusoppia tai koulumetafysiikkaa, tulee meidän kysyä: Sisältääkö se jotain suureita tai lukua koskevaa loogillista ajattelua? Ei. Sisältääkö se jotain tosiseikkoja ja olemassaoloa koskevaa kokemusajattelua? Ei. Heitettäköön se siis tuleen, sillä se ei voi sisältää muuta kuin viisastelua ja harhaluuloa.»
(Eino Kailan suomennos)

Auguste Comten positivismi katsoi tieteellisen menetelmän ja koeteltavuuden korvaavan perinteisen metafyysisen ajattelun kokonaan. Myöhemmin positivismin perinnettä on jatkanut ennen kaikkea looginen empirismi, josta sen kannattajat käyttivät alkuvaiheessa nimitystä looginen positivismi. Ludwig Wittgensteinin innoittamana se katsoi, että sellaiset väittämät, joita ei voi perustella analyyttisesti tai kokemusperäisesti, ovat mielettömiä, ja siksi myös metafysiikka tuli poistaa filosofiasta kokonaan.^[19][20] Muun muassa A. J. Ayer on kuuluisa ”kapinastaan metafysiikkaa vastaan” teoksessaan Language, Truth and Logic. Rudolf Carnapin mukaan metafysiikalla oli silti sisältöä, vaikkakaan ei teoreettista sisältöä: hänen mukaansa metafyysiset väitteet ilmaisevat ihmisten elämäntuntoja, joiden oikea ilmaisuväline olisi metafysiikan sijasta taide.^[21]

Arvostelun seurauksena metafysiikan suosio laski huomattavasti erityisesti brittiläisissä yliopistoissa. Viime aikoina metafysiikka on kuitenkin saanut uuttaa suosiota. 1950-luvulla nousi käsitys metafysiikan tehtävästä, jonka mukaan se tutkii niitä käsityksiä, joita ihmisillä on todellisuudesta. Tätä kutsutaan deskriptiiviseksi metafysiikaksi.^[22] Muun muassa P. F. Strawson on asettanut tällaisen objektiivisuuteen pyrkivän metafysiikan eräiden aiempien filosofien, kuten Descartesin, Gottfried Leibnizin ja George Berkeleyn, harjoittamaa ohjelmallista ja subjektiivista ns. revisionaarista metafysiikkaa vastaan.^[23]

Analyyttisen filosofian puolella erityisesti mielenfilosofiasta on tullut suosittu tutkimuskohde. Mannermaisen filosofian puolella metafysiikka on jatkanut Martin Heideggerin asettamista lähtökohdista. Hän kielsi metafysiikan perinteisen lähtökohdan, jossa se irtautuu konkreettisesta olemisesta, ja keskitti huomionsa fundamentaaliontologiaan ajallis-avaruudellisessa todellisuudessa. Sen voi kuitenkin nähdä myös perinteisen metafysiikan loppuna.^[24]

1600-luvulta lähtien metafysiikan alueeseen on siirtynyt joitakin filosofisia kysymyksiä, jotka eivät alun perin kuuluneet siihen, kun taas aiemmin pitkään metafyysisiksi katsottuja ongelmia on siirtynyt muille filosofian osa-alueille, kuten kielifilosofiaan ja tieteenfilosofiaan. Joissakin tapauksissa metafyysiikkaan kuuluvien aiheiden on puolestaan havaittu olevan täysin fysikaalisia, jolloin niistä on tullut osa fysiikkaa.

[muokkaa] Esimerkkejä metafyysisistä kysymyksistä

[muokkaa] Oliot ja niiden ominaisuudet

Pääartikkelit: Olio ja ominaisuus

Perinteisen metafysiikan mukaan oleva koostuu entiteeteistä, jotka voidaan jakaa luokkiin tai kategorioihin. Tällaisia kategorioita ovat muun muassa oliot (substanssit), niiden ominaisuudet, niiden väliset suhteet, tosiasiat, tapahtumat, joukot, lajit, propositiot, luvut ja lait. Nämä luokat voidaan jakaa edelleen eri tavalla muun muassa universaaleiksi ja partikulaareiksi (yksilöolioiksi), konkreettisiksi ja abstrakteiksi, materiaalisiksi ja ei-materiaalisiksi sekä episteemisiksi ja ei-episteemisiksi aliluokiksi.^[25]

Substanssin ongelmaksi kutsutaan kysymystä, ovatko fyysiset kappaleet vain ominaisuuksiensa kokonaisuus, vai onko niillä erillinen substanssi, olemassaolo tai olemus, joka ”omistaa” nuo ominaisuudet?^[26] Esimerkiksi omena on esimerkki fyysisestä kappaleesta: Se voidaan ottaa käteen, heittää, syödä, jne. Se liittyy aikaan ja paikkaan, ja sillä on joukko erilaisia ominaisuuksia, kuten ”iso”, ”pyöreä”, ”tuore”, ”mehukas” ja ”punainen”. Tällöin voidaan kysyä, muodostuuko omena jostakin omenan substanssista, vai pelkästään sen ominaisuuksista.

Universaalien ongelmaksi kutsutaan kysymystä, ovatko ominaisuudet ja suhteet (universaalit) olemassa itsenäisesti, riippumatta niistä yksilöolioista (partikulaareista), joiden ominaisuuksia ne ovat? Vai onko universaleja olemassa lainkaan? Universaalien olemassaolon myöntävää kantaa kutsutaan (käsite)realismiksi ja ne kieltävää kantaa nominalismiksi.^[27] Esimerkiksi omenalla voidaan nähdä erilaisia ominaisuuksia, kuten punaisuus. Omenat ja punaisuus ovat kuitenkin erilaisia asioita. Omena voidaan ottaa käteen ja koskettaa, mutta punaisuutta ei voida ottaa käteen eikä sitä voida koskettaa, muutoin kuin siinä mielessä, että voidaan ottaa käteen ja koskettaa punaisia kappaleita.

[muokkaa] Identiteetti ja muutos

Pääartikkeli: Identiteetti

Metafysiikassa voidaan kysyä, mikä muodostaa jonkin kappaleen identiteetin, ja milloin voidaan sanoa, että fyysiset kappaleet tulevat olemassa oleviksi tai milloin ne lakkaavat olemasta olemassa.

Esimerkiksi omena voi muuttua monella tavalla, ilman että se lakkaisi olemasta olemassa. Se voi muuttua mädäksi ja ruskeaksi, mutta se olisi silti omena. Mutta jos joku söisi sen, se ei ainoastaan muuttuisi, se myös lakkaisi olemasta. Kappaleen identititeetistä voidaan siis kysyä useita metafyysisiä kysymyksiä, liittyen sen pysyvyyteen ja muutokseen ajan suhteen. Eräs klassinen identiteettiin ja muutokseen liittyvä ongelma on nimeltään Theseuksen laiva.

[muokkaa] Modaliteetit

Pääartikkeli: Modaliteetti

Oleva jakautuu eri kategorioiden lisäksi myös eri modaliteetteihin eli olemisen tapoihin. Eri modaliteetteja ovat mahdollinen, välttämätön ja kontingentti (mahdollinen, muttei välttämätön). Aristoteelisessa metafysiikassa puhuttiin näiden lisäksi aktuaalisuudesta ja potentiaalisuudesta.^[28]

Modaliteetteihin liittyen metafysiikkaan kuuluu myös sen tutkiminen, millainen kaikkeus olisi voinut olla. Tällöin puhutaan mahdollisten maailmojen tutkimisesta. Modaliteeteista mahdollinen voidaan määritellä sellaiseksi tosiasiaksi, joka on totta ainakin yhdessä mahdollisessa maailmassa, vaikka se ei olisikaan nykyinen maailmamme, ja välttämätön sellaiseksi tosiasiaksi, joka on totta kaikissa mahdollisissa maailmoissa. Modaliteettien tutkimisessa voidaan hyödyntää modaalilogiikkaa.

[muokkaa] Aine ja mieli

Katso myös: Aine, mieli ja mieli–ruumis-ongelma

Varhaiselle luonnonfilosofialle aineen (hyle) eli materian luonne oli ongelma itsessään. Varhainen keskustelu aiheesta keskittyi yhden kaiken taustalla olevan prinsiipin eli periaatteen (arkhe) löytämiseen. Esimerkiksi Thales esitti vettä, Anaksimenes ilmaa, Anaksimandros apeironia (rajatonta massaa) ja Herakleitos tulta. Demokritos kehitti atomiteorian satoja vuosia ennen kuin nykyaikainen tiede hyväksyi ajatuksen. Nykyaikainen tiede nojautuu kokemusperäiseen tutkimukseen selvittäessään aineen luonnetta.

Mielen luonne ja sen suhde aineelliseen ruumiiseen on tullut yhä suuremmaksi ongelmaksi, kun tiede on edistynyt aivojen ja ruumiin tutkimuksessa ja edennyt mekanistiseen suuntaan. 1600-luvulla René Descartes ehdotti substanssin olevan dualistista, eli mielen ja ruumiin olevan olennaisesti erilaisia. Tästä seurasi ongelma siitä, kuinka nämä kaksi ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Tätä kutsutaan mielen ja ruumiin ongelmaksi. Mielelle on tässä ongelmanasettelussa sijoitettu joitakin niistä ominaisuuksista, joita perinteisesti on pidetty sielun ominaisuuksina. Mielen ja ruumiin ongelma on poikinut useita erikoisiakin vastauksia, kuten okkasionalismi. Aivojen ja mielen läheisesti yhteydestä todistava aineisto, kuten Phineas Gagen tapaus, ovat tehneet dualismista vähemmän uskottavan selityksen.

Toinen mielen ja ruumiin ongelmaan liittyvä lähestymistapa on metafyysinen idealismi, joka eliminoi aineellisen ja suosii mieleen liittyvää. Idealistit, kuten George Berkeley, katsovat, että aineelliset oliot ovat olemassa vasta havaittuina. Saksalaiset idealistit, kuten Johan Gottlieb Fichte ja G. W. F. Hegel, ottivat lähtökohdakseen Immanuel Kantin ajattelun. Idealismi on yleinen aihe myös itämaisessa filosofiassa. Idealismiin liittyvät läheisesti panpsykismi ja sen maltillisempi muoto paneksperientalismi, joiden mukaan kaikella on mieli, sen sijaan että ne olisivat mielessä. Muun muassa Alfred North Whitehead on kannattanut paneksperientalismia.

Idealismi on monistinen teoria, jonka mukaan on olemassa yksi universaali substanssi tai prinsiippi. Neutraali monismi, joka on liitetty eri muodoissa muun muassa Baruch Spinozaan ja Bertrand Russelliin, on maltillisempi teoria ja pyrkii välttämään substanssidualismin ongelmat. Sen mukaan olemassaolo koostuu yhdestä substanssista, joka ei ole sen enempää mentaalinen kuin fysikaalinenkaan, mutta jolla on sekä mentaalisia että fysikaalisia aspekteja tai ominaisuuksia — se on siis kaksoisaspektiteorian mukainen.

Viimeisen sadan vuoden ajan metafysiikkaa on hallinnut materialistinen monismi. Tiede on osoittanut monella tavalla, miten mieli ja aivot ovat yhteyksissä toisiinsa, mutta niiden suhteen tarkka luonne on edelleen avoin. Tyyppi-identiteettiteoria, ilmentymä-identiteettiteoria (token-identiteettiteoria), funktionalismi, reduktiivinen ja ei-reduktiivinen fysikalismi, eliminatiivinen materialismi, anomaalinen monismi, ominaisuusdualismi, epifenomenalismi ja emergenssi ovat ainoastaan joitakin mielenfilosofisia selitysmalleja. Tulee huomata, että vaikka monet mainituista malleista ovat dualistisia, yksikään niistä ei ole substanssidualistinen.

Merkittäviin viime aikoina toimineisiin mielenfilosofeihin kuuluvat David Armstrong, Ned Block, David Chalmers, Patricia ja Paul Churchland, Donald Davidson, Daniel Dennett, Jerry Fodor, David Lewis, Thomas Nagel, Hilary Putnam, John Searle ja Ludwig Wittgenstein.

[muokkaa] Aika ja avaruus

Perinteinen realistinen näkemys ontologiassa on, että aika ja avaruus ovat olemassa ihmismielen ulkopuolella. Idealistit puolestaan ovat katsoneet, että aika ja avaruus ovat vain mielen rakenteita, joiden avulla mieli järjestää havaintoja (kuten Immanuel Kant), tai että ne ovat muutoin epätodellisia (kuten subjektiivinen idealismi).

Esimerkiksi omena on olemassa tietyssä paikassa tai tilassa kolmiulotteisessa avaruudessa (se on pöydän päällä huoneessa) ja ajassa (se ei ollut pöydällä viikko sitten, eikä ole siinä enää viikon kuluttua). Mutta mitä tämä puhe paikasta ja ajasta tarkoittaa? Voidaanko sanoa, esimerkiksi, että paikka on sama asia kuin näkymätön kolmiulotteinen ”ristikko”, jossa omena sijaitsee? Kuvitellaan, että omena ja kaikki muut fyysiset kappaleet maailmankaikkeudessa poistettaisiin kokonaan. Olisiko paikka tai tila silloin edelleen olemassa? Jotkut sanovat että ei — ilman fyysisiä kappaleita tilaa ei olisi, koska tila on vain kehys, joka mahdollistaa fyysisten kappaleiden suhteellisen sijainnin ymmärtämisen. Näin ovat ajatelleet muun muassa René Descartes ja Gottfried Leibniz. Esimerkiksi Isaac Newton puolestaan katsoi avaruuden olevan absoluuttinen ”säiliö”. Käsitys avaruuden suhteellisuudesta tuli uudelleen vallitsevaksi Albert Einsteinin ja Ernst Machin töiden myötä.

Absoluuttinen/suhteellinen ja realistinen/idealistinen -asetelmat soveltuvat avaruuden ohella myös aikaan, mutta ajan ”virtaaminen” muodostaa oman erityisen ongelmansa. Antiikin aikana ajan virtaamisen kielsi Parmenides, ja uudempina aikoina sen on kieltänyt mm. J. M. E. McTaggart artikkelissaan "The Unreality of Time". Arkijärjen mukaisesti oliot säilyvät ajan mukana, ja esimerkiksi omena on sama omena eilen, tänään ja huomenna, jos se ylipäänsä säilyy olemassa. Arkijärjen mukaisesti on mahdollista myös astua samaan virtaan kahdesti, minkä Herakleitos puolestaan kielsi. Kaksi tämän selittävää teoriaa ovat nimeltään endurantismi ja perdurantismi. Lyhyesti, endurantistien mukaan koko olio on olemassa joka hetki historiansa läpi, ja se on joka hetkellä sama olio. Perdurantistien mukaan oliot ovat neliulotteisia entiteettejä, jotka koostuvat temporaalisten osien sarjoista, aivan kuten elokuva koostuu yksittäisistä kuvista.

Ajan suunta on toinen aikaan liittyvä ongelma, vaikkakin siitä käytävää keskustelua johtaa nykyään fysiikka, ei filosofia.^{kenen mukaan?} Fysiikan tulosten mukaan fysiikan perustavat lait ovat ajan suhteen käännettävissä, ja ajan suunta vaikuttaa emergentiltä ilmiöltä, jonka selittää mahdollisesti termodynaaminen entropia.^lähde?

[muokkaa] Determinismi ja vapaa tahto

Pääartikkelit: Determinismi ja vapaa tahto

Determinismillä tarkoitetaan filosofista kantaa, jonka mukaan kaikki tapahtumat, mukaan lukien ihmisen tietoisuuden tapahtumat ja toiminta, ovat edeltävien tapahtumien kausaalisesti determinoimia katkeamattoman syy-seuraussuhteiden ketjun välityksellä. Sen mukaisesti mitään satunnaisia, spontaaneja, mysteerisiä tai ihmeellisiä tapahtumia ei tapahdu. Eräs determinismin seuraus on, että se muodostaa vakavan haasteen vapaan tahdon olemassaololle.^[29]

Vapaan tahdon ongelma on ongelma siitä, voivatko järjelliset toimijat määrätä omia tekojaan ja tekemiään päätöksiä.^[29] Ongelman käsittely vaatii vapauden ja kausaliteetin suhteen tutkimista ja sen selvittämistä, ovatko luonnonlait kausaalisesti deterministisiä. Jotkut filosofit, kuten inkompatibilismin kannattajat, katsovat determinismin ja vapaan tahdon sulkevan toisensa pois. Determinismiin uskovan olisi näin pidettävä vapaata tahtoa pelkkänä illuusiona (ns. "kova determinismi"). Tällaista näkemystä ovat kannattaneet mm. Baruch Spinoza ja Ted Honderich.

Toiset filosofit, joita kutsutaan kompatibilisteiksi (tai ns. "pehmeä determinismi"), katsovat, että determinismi ja vapaa tahto voidaan sovittaa yhteen. Tätä näkemystä ovat kannattaneet mm. Thomas Hobbes sekä monet nykyajan filosofit. Inkompatibilisteja, jotka hyväksyvät vapaan tahdon mutta hylkäävät determinismin, kutsutaan libertarianisteiksi, jota ei terminä tule sekoittaa poliittiseen libertarianismiin. Robert Kane on yksi harvoja libertarianismin nykyisistä puolustajista.

[muokkaa] Kosmologia ja kosmogonia

Pääartikkelit: Kosmologia ja kosmogonia

Kosmologia on metafysiikkaan, fysiikkaan ja tähtitieteeseen (astrofysiikka) liittyvä ala, joka käsittelee kaikkeutta kaikkien ajassa ja paikassa havaittujen ilmiöiden kokonaisuutena. Kosmogonia tutkii erityisesti kaikkeuden alkuperää. Ne ovat pyrkineet tai pyrkivät käsittelemään sellaisia kysymyksiä kuin:

• Mikä on kaikkeuden alkuperä? Mikä on sen alkusyy? Onko sen olemassaolo välttämätöntä? (katso esim.: monismi, panteismi, emanationismi ja kreationismi)
• Mitkä ovat kaikkeuden perimmäiset ainesosat? (katso esim.: mekanismi, dynamismi, hylemorfismi, atomismi)
• Onko kaikkeuden olemassaololla tarkoitusta? (katso esim.: teleologia)

Historiallisesti kosmologia ja kosmogonia ovat perustuneet usein uskonnollisiin selityksiin. Nykyaikainen astrofysikaalinen kosmologia tutkii alaan liittyviä ongelmia luonnontieteellisesti, kun taas metafyysinen kosmologia ja kosmogonia käsittelevät luonnontieteen alan ulkopuolelle jääviä ongelmia filosofisesti. Tälläisia ongelmia ovat kysymykset, joihin luonnontiede ei vastaa eikä pysty vastaamaan, kuten tarkoitukseen liittyvät kysymykset (esim. ”miksi kaikkeus on olemassa?”) sekä esimerkiksi kysymys siitä, onko fysikaalisen kaikkeuden ulkopuolella jotain muuta.^[30]

[muokkaa] Tunnettuja metafyysikoita

Pierre Abélard Aristoteles David Malet Armstrong Augustinus Avicenna (Ibn Sina) George Berkeley Boethius David Chalmers Patricia Churchland Paul Churchland Ananda Coomaraswamy Donald Davidson Gilles Deleuze René Descartes Julius Evola René Guénon

George Ivanovitš Gurdjieff Errol Eustace Harris John Hawthorne Georg W. F. Hegel Martin Heidegger Peter van Inwagen Immanuel Kant Mahmoud Khatami Jaegwon Kim Saul Kripke Emmanuel Lévinas Gottfried Leibniz David Lewis John Locke E. J. Lowe Thomas Malthus

Trenton Merricks George Edward Moore Thomas Nagel Isaac Newton Andrés Ortíz-Osés Derek Parfit Alvin Plantinga Platon Plotinos Hilary Putnam Willard V. O. Quine Ayn Rand Nicholas Rescher Bertrand Russell Jean-Paul Sartre Arthur Schopenhauer

Frithjof Schuon Johannes Duns Scotus Wilfrid Sellars Ted Sider Peter Simons J. J. C. Smart Baruch Spinoza Richard Swinburne Paul Tillich Tuomas Akvinolainen Keith Ward Alfred N. Whitehead Ludwig Wittgenstein

[muokkaa] Viitteet

1. ↑ ^{1,0 1,1} Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
2. ↑ ^{2,0 2,1 2,2 2,3 2,4} Hamlyn, D. W.: ”Metaphysics, history of”. Teoksessa Honderich, Ted (toim.): The Oxford Companion to Philosophy. New edition. Oxford University Press, 2005. ISBN 0-19-926479-1.
3. ↑ ^{3,0 3,1 3,2 3,3 3,4} Juti, Riku: Johdatus metafysiikkaan, s. 13-14. Helsinki: Gaudeamus, 2001. ISBN 951-662-821-4.
4. ↑ Lowe, E. J.: ”Ontology”. Teoksessa Honderich, Ted (toim.): The Oxford Companion to Philosophy. New edition. Oxford University Press, 2005. ISBN 0-19-926479-1.
5. ↑ ^{5,0 5,1} Craig, Edward: Metaphysics Routledge Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 23.8.2007.
6. ↑ Metaphysics Catholic Encyclopedia. Viitattu 23. elokuuta 2007.
7. ↑ ^{7,0 7,1} Sosa, Ernest: ”Metaphysics, problems of”. Teoksessa Honderich, Ted (toim.): The Oxford Companion to Philosophy. New edition. Oxford University Press, 2005. ISBN 0-19-926479-1.
8. ↑ van Inwagen, Paul: Metaphysics, s. 3. Second Edition. Westview Press, 2002. ISBN 0-8133-9055-9.
9. ↑ Kallio-Tamminen, Tarja: Mitä on luonnonfilosofia? (Puheenvuoro Tieteen päivillä 9.1.2003) Tieteellisten seurain valtuuskunta. Viitattu 23.8.2007.
10. ↑ Jackson, Frank & Rey, Georges: ”Mind, philosophy of”, teoksessa Craig, Edward (toim.): The Shorter Routledge Encyclopedia of Philosophy. London, New York: Routledge, 2005. ISBN 0-415-32495-5.
11. ↑ Flanagan, Owen: ”Mind, history of the philosophy of”. Teoksessa Honderich, Ted (toim.): The Oxford Companion to Philosophy. New edition. Oxford University Press, 2005. ISBN 0-19-926479-1.
12. ↑ Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
13. ↑ Osa ”Systemaattinen teologia” teoksessa Luomanen, Petri (toim.): Teologia: Johdatus tutkimukseen. Helsinki: Edita, 2001. ISBN 951-37-3456-0.
14. ↑ Parmenides Encyclopedia Britannica Online. Viitattu 23.8.2007.
15. ↑ Metaphysics Online Etymology Dictionary. Viitattu 23.8.2007.
16. ↑ Juti, Riku: ”Empirismi ja tieto”. Teoksessa Korkman, Petter & Mikko Yrjönsuuri (toim.): Filosofian historian kehityslinjoja, s. 213-214. Helsinki: Gaudeamus, 1999. ISBN 951-662-708-0.
17. ↑ Smith, Kurt: Descartes' Life and Works Stanford Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 24.8.2007.
18. ↑ McCormick, Matt: Immanuel Kant (1724-1804) - Metaphysics The Internet Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 24.8.2007.
19. ↑ Bogen, James: ”Vienna Circle”, teoksessa Honderich, Ted (toim.): The Oxford Companion to Philosophy. New edition. Oxford University Press, 2005. ISBN 0-19-926479-1.
20. ↑ Thornton, Stephen: Karl Popper Stanford Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 30.8.2007.
21. ↑ Niiniluoto, Ilkka & Koskinen, Heikki J. (toim.): Wienin piiri, s. 136. Helsinki: Gaudeamus, 2002. ISBN 951-662-866-4.
22. ↑ Juti, Riku: Johdatus metafysiikkaan, s. 376. Helsinki: Gaudeamus, 2001. ISBN 951-662-821-4.
23. ↑ Wilson, Catherine: ”Revisionary metaphysics”, teoksessa Honderich, Ted (toim.): The Oxford Companion to Philosophy. New edition. New York: Oxford University Press, 2005. ISBN 0-19-926479-1.
24. ↑ Juti, Riku: Johdatus metafysiikkaan, s. 49-50. Helsinki: Gaudeamus, 2001. ISBN 951-662-821-4.
25. ↑ Juti, Riku: Johdatus metafysiikkaan, s. 144. Helsinki: Gaudeamus, 2001. ISBN 951-662-821-4.
26. ↑ Juti, Riku: Johdatus metafysiikkaan, s. 212-213. Helsinki: Gaudeamus, 2001. ISBN 951-662-821-4.
27. ↑ Bigelow, John C.: ”Universals”, teoksessa Craig, Edward (toim.): The Shorter Routledge Encyclopedia of Philosophy. London, New York: Routledge, 2005. ISBN 0-415-32495-5.
28. ↑ Juti, Riku: Johdatus metafysiikkaan, s. 253. Helsinki: Gaudeamus, 2001. ISBN 951-662-821-4.
29. ↑ ^{29,0 29,1} van Inwagen, Paul: Metaphysics, s. 202-217. Second Edition. Westview Press, 2002. ISBN 0-8133-9055-9.
30. ↑ van Inwagen, Paul: Metaphysics, s. 6. Second Edition. Westview Press, 2002. ISBN 0-8133-9055-9.

[muokkaa] Kirjallisuutta

• Juti, Riku: Johdatus metafysiikkaan. Helsinki: Gaudeamus, 2001. ISBN 951-662-821-4.

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Stanford Encyclopedia of Philosophy: (englanniksi)
  • Metaphysics
  • Aristotle's Metaphysics
• Catholic Encyclopedia: Metaphysics (englanniksi)