Sielu
Wikipedia
Sielu on nimitys, jota käytetään ihmisen ja joskus muunkin (elollisen) olennon väitetystä tajuisesta, henkisten toimintojen ja ilmiöiden ylläpitäjänä toimivasta aineettomasta puolesta, joka usein käsitetään itsenäiseksi olioksi ja jonka monissa uskonnoissa ajatellaan lähtevän ruumiista kuolemassa ja jatkavan olemassaoloaan.[1] Aiemmin sana sielu oli myös tieteellisessä käytössä (psykologiaa kutsuttiin ”sielutieteeksi”), mutta nykyään sielu on useimmiten yksinomaan uskonnollinen käsite.
Sielu-käsitteellä on tiettyjä yhtäläisyyksiä nykyisen psykologian ja mielenfilosofian mieli-käsitteen kanssa. Varsinkin useat uskonnolliset perinteet kuitenkin katsovat sielun olevan kuolematon ja lisäksi mahdollisesti olleen olemassa ennen sen liittymistä ruumiiseen. Muun muassa materialismi ja yleensä ateismi eivät hyväksy tällaisen sielun olemassaoloa.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Historiaa
Alkuperäisen käsityksen mukaan sielu oli elämänvoiman antajana ilman tai höyryn tapainen, hienoaineinen olento. Raamatun mukaan sielu on ruumiista ja hengestä muodostuva kokonaisuus.[2] Sielu on siinä synonyymi elävälle olennolle. Muun muassa Platon, monet keskiajan kristilliset teologit sekä René Descartes katsoivat, että sielu oli väliaikaisesti ruumiiseen yhdistynyt aineeton, oleellinen osa ihmisyksilöä. Descartes tunnetaan juuri dualismistaan, joka oletti, että sielu ja ruumis ovat erillisiä mutta keskinäisessä vuorovaikutuksessa, sekä itsenäisen, ajattelevan mielen eli sielun olemassaolon todistuksistaan (cogito ergo sum). Muun muassa Gottfried Leibniz katsoi, että sielu on ihmisten varsinainen olemus ja ruumis vain sen ilmiö.
Aristoteleelle sielu oli yksinkertaisesti ruumiin eläväksitekevä muoto, jolla ei ollut ruumiista itsenäistä olemassaoloa. Hänen mukaansa ihmisten lisäksi myös kasveilla ja eläimillä oli alempitasoiset sielunsa. Jo stoalaisille ja epikurolaisille sielu oli täysin aineellinen, mutta päinvastoin kuin Aristoteles, he katsoivat sen olevan silti ruumiista erillinen.[3] Suurin osa nykyfilosofeista kieltää aineettoman sielun olemassaolon kokonaan.[4] Nykyaikaista materialismia, joka katsoo sielun olevan vain aivojen ja muiden elinten toiminnan tuote, kehittivät muun muassa Thomas Hobbes, Paroni d'Holbach ja Ludwig Büchner. Sieluun aiemmin liitettyjä ilmiöitä tutkitaan nykyisin mielenfilosofiassa (mieli-ruumis -ongelma).
[muokkaa] Lähteet
- ↑ Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
- ↑ 1. Moos. 2:7.
- ↑ Sihvola, Juha (1999): ”Hellenistinen filosofia: epikurolaisuus, stoalaisuus ja skeptisismi”, s. 92 teoksessa Korkman, Petter & Mikko Yrjönsuuri (toim.): Filosofian historian kehityslinjoja. Helsinki: Gaudeamus, 1999. ISBN 951-662-708-0.
- ↑ Swinburne, R. G. (2005): ”Soul”, teoksessa Honderich, Ted (toim.): The Oxford Companion to Philopsophy New Edition, s. 886. New York: Oxford University Press, 2005. ISBN 0-19-926479-1.
[muokkaa] Katso myös
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Järvilehto, Timo: Missä sielu sijaitsee?: Psyykkisen toiminnan hermostollinen perusta. Prometheus-sarja. Oulu: Pohjoinen, 1987. ISBN 951-749-180-8.
[muokkaa] Aiheesta muualla
