William Faulkner

Wikipedia

**William Faulkner**

Syntynyt:	25. syyskuuta 1897 New Albany, Mississippi, Yhdysvallat
Kuollut:	6. heinäkuuta 1962 Oxford, Mississippi, Yhdysvallat
Ammatit:	kirjailija, novellisti
Kansallisuus:	Yhdysvallat
Kirjallinen liike:	modernismi
Ensiteokset:	The Marble Faun (1924)

William Faulkner (25. syyskuuta 1897 New Albany, Mississippi — 6. heinäkuuta 1962 Oxford, Mississippi), oikealta nimeltään William Cuthbert Falkner — kirjain u tuli nimeen alun perin latojan virheenä —, oli yhdysvaltalainen proosakirjailija, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1949.

Faulkner on ehkä ainoa kirjailija, joka edusti modernismia Yhdysvalloissa jo sen Euroopan-huippukauden aikana. Aluksi Faulkner saikin Euroopassa enemmän tunnustusta kuin Yhdysvalloissa, jossa hänet hyväksyttiin julkisesti vasta vuoden 1954 Pulitzerin palkinnon myötä, siis viisi vuotta Nobelin palkinnon jälkeen. Nykyään Faulkneria pidetään tavallisesti merkittävimpänä 1900-luvun angloamerikkalaisena prosaistina sekä eräänä Yhdysvaltain kirjallisuuden suurista hahmoista. Häntä ei kuitenkaan tunneta läheskään yhtä hyvin kuin kahta muuta yhdysvaltalaisnobelistia, Ernest Hemingwayta ja John Steinbeckia, koska hänen tuotantoaan on suhteellisen vaikea lähestyä.

Faulknerin tuotanto on keskeiseltä osaltaan suomennettu. Teokset ovat ilmestyneet Tammen Keltaisessa kirjastossa vuodesta 1962 alkaen.

[muokkaa] Elämä

Faulkner vietti suurimman osan elämästään Mississipin Oxfordissa. Häntä ei hyväksytty ensimmäisen maailmansodan syttyessä Yhdysvaltain armeijaan pienikokoisuutensa tähden, joten hän liittyi Kanadan ilmavoimiin. Sodan jälkeen Faulkner kirjoittautui Mississipin yliopistoon Oxfordissa, mutta hän ei selvinnyt ensimmäisestä opiskeluvuodestaan. Tänä aikana hän kuitenkin aloitti fiktion kirjoittamisen. Faulkner käväisi New Yorkissa etsimässä tuloksetta kontakteja kustantamoihin, ja palattuaan Mississippiin hän sai pestin yliopiston postimestariksi, missä virassa toimi vuoteen 1924, jolloin tapasi kirjailija Sherwood Andersonin, joka oli vakuuttunut Faulknerin kyvyistä ja kannusti tätä kirjoittamaan.

Faulknerin esikoisteos, runokoelma The Marble Faun, ilmestyi vuonna 1924. Kun ensimmäisiä romaaneja ei aluksi mikään kustantamo ollut tahtonut julkaista, Faulkner kirjoitti lopulta realistisen romaanin parodian Kaikkein pyhin (1931), joka myyntimenestyksenä antoi hänelle taloudellisen vapauden. Hedelmällisellä 1930-luvulla Faulknerilta ilmestyi merkittävin osa hänen proosataiteestaan. Faulkner toimi myös käsikirjoittajana Hollywoodissa parinkymmenen vuoden ajan.

[muokkaa] Tuotanto

Faulknerin teokset sijoittuvat kirjailijan miltei elinikäiselle kotiseudulle, Yhdysvaltain Syvään Etelään, joka tarjoaa otollisen maaperän ihmispsyyken voimalliselle kuvaukselle — Faulknerin ja Tennessee Williamsin etelä onkin ikoni intohimoiselle tuntemiselle. Faulkner syntyi riittävän aikaisin, jotta hän vielä saattoi aistia jotakin myös myyttisestä, tuhoonsa päätyneestä Etelästä dekadentin loiston verhoamine orjaplantaaseineen.

Faulkner loi Yoknapatawpha-nimellä tunnetun romaanisarjan, joka käsittää miltei koko hänen proosatuotantonsa. Sarja kuvaa kuvitteellista Yoknapatawphan piirikuntaa, jonka keskipiste on Jeffersonin kaupunki. Sarja käsittelee aristokratian ja vanhan kunnian rappiota sekä etelän kirouksia: orjatyövoimaa, rahan tuomaa turmiota, väkivaltaa ja vihaa. Tämä kaikki sekä kauhistutti että kiehtoi Faulkneria. Faulknerin henkilöt eivät elä elämäänsä vaan kohtaloaan, jonka menneisyys on heille määrännyt.

Faulknerilla ihmisenä oli voimakas yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden tunto, minkä ajamana hän jalosti moraalisesta pohdinnasta teoksissaan merkittävää taidetta.

Faulknerin maine vaikeana kirjailijana johtuu pitkälti siitä, että hän romaaneissaan muuttaa tapahtumien aikajärjestystä, aloittaa sen esimerkiksi lopusta, salaa ymmärtämisen kannalta tärkeitä seikkoja jopa kokonaan ja sekoittaa kerronnallaan vielä lisää muutenkin monimutkaista tarinaa.

[muokkaa] Ääni ja vimma

Ääni ja vimma (The Sound and the Fury, 1929) on Faulknerin omien sanojen mukaan ainoa hänen romaaneistaan, joka syntyi inspiraation vallassa, ilman tarkkaa suunnitelmaa lopullisesta muodosta.

Romaani koostuu neljästä luvusta, joissa tarkkaillaan rappioituneen ja antiikin tragedian ehdottomuudella pian tuhoutuvan Compsonin perheen "viimeisiä tapauksia" yhden tietyn henkilön näkökulmasta kussakin. Kukin neljästä näkökulmasta rajautuu yhteen päivään, jonka kokemuksia ja jonka herättämiä muistoja näkökulmahenkilössä kertoja referoi. Ensimmäinen näkökulmahenkilö on (1) kehitysvammainen, asioita tajuamaton Benjy Compson; toinen on (2) hänen veljensä, neuroosien ja pakkomielteitten repimä Quentin Compson viimeisenä päivänään ennen itsemurhaansa; kolmas on (3) katkera ja julma veli Jason Compson; neljättä näkökulmaa edustaa (4) vanha neekeripalvelijatar Dilsey, joka näkee tapahtumat muita kolmea puolueettomammin. Neljästä rajoittuneesta näkökulmasta lukija saa kuvan tapahtumien kulusta, joitten varsinainen inhimillinen keskus on Caddy-sisko.

Äänen ja vimman muoto — pitkälti samojen tapahtumien läpikäyminen vuorotellen neljästä eri näkökulmasta — paljastaa maailman tapahtumien monisäikeisyyden, jota ei olisi realistisen kertomakirjallisuuden kertojan (yksiulotteiseen) näkökulmaan pitäytyvän kerronnan avulla ollut mahdollista osoittaa. Teoksen on jopa ylistetty pystyvän synnyttämään illuusion "lukijan omakohtaisesta läsnäolosta tapahtumien keskellä".

Modernismille ominainen pyrkimys spatiaaliin muotoon on helposti havaittavissa Äänessä ja vimmassa. Faulkner tarjoaa lukijalle sirpaletietoja, joitten yhteyttä aikaisemmin kerrottuun tai tulevaan ei selitetä. Kertoja jättää välittömän ymmärtämisen kannalta välttämättömän tärkeitä asioita salaan. Kolmessa ensimmäisessä luvussa ei ole lainkaan kertojan selittäviä huomautuksia. Kun luvuista ensimmäisessä kuvataan ainoastaan kehitysvammaisen Benjyn tajunnanvirtaa tiettynä päivänä, ei tapahtumien ja asioitten keskinäinen yhteys voi ilmetä lukijalle, koska Benjy pystyy tajuamaan vain aistihavainnon objekteja ja tuntemuksia, vailla käsitystä ajallisesta järjestyksestä tai tapahtumien seuraussuhteista. Samoin kahdessa seuraavassa luvussa tapahtumiin on vain se subjektiivinen, osittainen näkökulma, joka tajunnanvirtaesityksen kohteella niihin on. Kertojan niukat kommentit tulevat vasta neljännessä luvussa. Ainoastaan suhteuttamalla neljä vajavaista kertomusta toisiinsa on mahdollista päätellä, mikä oli tapahtumien kulku ja miten kuvatut osatekijät ovat vaikutussuhteessa toisiinsa. Vain romaanin osatekijät samanaikaisesti haltuun ottamalla käy mahdolliseksi romaanin kokonaismerkityksen tajuaminen. Lukija saa nyt "kolmiulotteisen" näkemyksen tapahtumista, aavistuksen omakohtaisesta osallistumisesta. Välittyy elämää koskeva kokemus, joka on todellisuudenkaltaisempi kuin perinteisessä, ajallisesti "luonnollisessa" järjestyksessä etenevässä realistisessa romaanissa.

Äänessä ja vimmassa on merkittävässä roolissa modernistiselle kerrontataiteelle keskeinen tajunnanvirtakuvaus. Tajunnanvirta edustaa parhaiten nimenomaan Quentin-luku, sillä kehitysvammainen Benjy ei juuri kykene kuin rekisteröimään aistihavaintojaan, eikä paljoa monitasoisempaa ole yksitotisen Jasoninkaan sielunelämä. Jason on katkera ja kylmä. Hän ei pysty saati halua analysoida itseään ja menneisyyttään vaan elää pelkässä aistimaailmassa. Faulkner karsii Quentinin tajunnanvirrasta hyppäykset romaanin muotoutumisen kannalta epäolennaiseen pois. Silti ajattelun esikielellisyys tulee näkyviin esimerkiksi 15 sivua kattavassa tajunnankuvauksessa, jossa Quentin on täysin tietämätön ympäristöstään ja tekemisistään. Siinä ei ole ainoatakaan välimerkkiä eikä suurta alkukirjainta uuden virkkeen alkua osoittamassa. Muualla Quentinin tajunnan hyppäykset toiselle ajalliselle tasolle saatetaan esittää esimerkiksi siirtymällä kursiivien käyttöön:

Kun kampasin tukkaani kello löi puoli. Minulla oli kuitenkin aikaa ainakin kolmeen neljännekseen ellei näki kiitävässä pimeydessä vain omat kasvonsa ei katkennutta sulkaa ellei kahta mutta ei kahta sellaista matkalla Bostoniin samana iltana sitten minun kasvoni hänen kasvonsa […].

Tajunnanvirtakuvauksen avulla Faulkner luo teokseen suuremman intensiteetin ja elämäntunnun kuin olisi mahdollista perinteisellä, koulukielioppiin nojaavalla ajatusreferaatilla.

Modernistiselle kirjallisuudelle merkittäviä vaikutteita antoi Sigmund Freudin psykoanalyyttinen teoria ihmisestä. Äänessä ja vimmassa Faulker soveltaa Freudin sielunelämän kolmijakoa idiin, minään ja yliminään. Quentin Compsonin tajuntaa kuvaavassa luvussa näkyy, miten liian dominoiva yliminä esimerkiksi syyllisyydentuntojen muodossa estää minää toteuttamasta idin viettikäskyjä ja miten yliminän tukahduttama id samalla pyrkii tietoisuuteen kiertoteitten kautta patologisena tapana konstituoida maailmaa. Nähtävästi myös Quentinin pakkomielteinen ajatus "Sano se isälle ole kiltti sanon olen isäni Alkuunpanija […]." on miltei suora lainaus Freudin ajatuksesta: lapsi on miehen isä.

Faulknerin kertomataiteen juuria on jäljitetty aina Elisabetin aikaisiin traagikoihin. Äänessä ja vimmassa, Compsonin suvun rappion "draamassa", henkilöt näyttäytyvät lukijalle shakespearelaisella intensiteetillä luotuina ekspressiivisinä hahmoina. Shakespearen lailla myös Faulkner hakeutuu tarinoissaan rikoksen ja tuhon piiriin ihmissielun syvyyksiin päästäkseen. Romaanin nimi ja prologin runo-ote ovatkin suoria sitaatteja Shakespearen Macbethistä.

[muokkaa] Absalom, Absalom

Absalom, Absalom (1936) on "kokeellinen plantaasiromaani" ja kuuluu Faulknerin vaikeimpiin teoksiin. Se on sukukertomus tuhoon tuomitun suurtilan omistajan Thomas Sutpenin ja hänen perheensä kohtalosta, samanlaista aihetta käsittelevän Margaret Mitchellin Tuulen viemän vähemmän viihteellinen aikalainen.

Romaanin päähenkilö on Äänestä ja vimmasta tuttu Quentin Compson, joka kerää isältään ja Thomas Sutpenin kälyltä tietoja Sutpenin perheen tarinasta. Sitten yliopistoon siirryttyään, muutama kuukausi ennen itsemurhaansa, hän spekuloi oman käsityksensä tapahtumien todellisesta kulusta keräämiensä tietojen ohella omaa mielikuvitustaan hyväkseen käyttäen. Teos antaa Ääntä ja vimmaa laveamman kuvan Quentinin psyykestä ja niistä syistä, jotka johtavat hänet itsemurhaan: isäsuhteesta ja voimakkaasta emotionaalisesta kiinnittymisestä Sutpenin perheen kohtaloihin.

Absalom, Absalomissa muoto — useitten samaa tarinaa koskevien, keskenään ristiriitaisten "todistajalausuntojen" lomitteleva esittäminen — paljastaa maailman ristiriitaisuuden, epistemologisen saavuttamattomuuden. Modernistiselle kirjailijalle ”totuus” ei ole enää välittömästi läsnä. Maailma on kompleksinen. Maailman pirstoutuneisuus, totuuden relativistisuus näkyy modernistisessa kertomataiteessa tarinan pirstoutumisena. Kirjailija ei tunne enää itseään tarinan määrääväksi auktoriteetiksi sen enempää kuin ketään tarinan henkilöistäkään. Tämän takia samassa teoksessa saattaa esiintyä vastakkaisia ja keskenään ristiriitaisia katsontakantoja ja käsityksiä samasta tapahtumasta tai asiasta. Yksi keino monien katsontakantojen, monien relativististen totuuksien esiintuomiseksi on näkökulmatekniikka, näkökulmanvaihdos. Tarina esitetään useitten rajoittuneitten ja erehtyväisten näkökulmien kautta. Absalom, Absalom edustaa hyvin tätä poetiikkaa.

Koko teoksen lukeminen nimittäin ei anna läheskään varmaa vastausta polttavaan kysymykseen Thomas Sutpenin ja hänen perheensä elämäntarinasta. Quentin Compson saa tiedonsirpaleita Sutpenin perheen kohtaloista Sutpenin kälyltä, Rosa Coldfieldiltä, ja isältään, joka puolestaan on suurimman osan tiedoistaan kuullut omalta isältään, Sutpenin aikalaiselta. Tiedot ovat pääasiassa toisen-, kolmannen- ja jopa neljännenkäden tietoa. Quentin siis kokoaa tietonsa Sutpenin perheen menneisyydestä tarinan kannalta rikotussa aikajärjestyksessä. Jo Sutpenin kälyn ja Quentinin isän versiot tapahtumista ovat keskenään ristiriitaiset joissakin suhteissa. Mutta Quentin itse kokoaa tajunnassaan vielä kolmannen kilpailevan version, kolmannen näkökulman tarinaan. Päättelyssään hän soveltaa saamiensa faktojen ohessa omaa elämäänsä ja psyykenkohtaloaan Sutpenin perheen tarinaan. Kukin näkökulma on rajallinen ja riippuvainen esittäjänsä ennakko-oletuksista. Totuutta kompleksisesta maailmasta ei ole mahdollista saavuttaa. Lukija jää epätietoisuuteen tapahtumien todellisesta kulusta.

Teoksen nimi tulee Raamatusta (2. Sam. 18:33 / 19:1), kuningas Daavidin valituksesta Absalom-poikansa kuoleman jälkeen. Teoksen kontekstissa nimi nähtävästi viittaa Sutpenin perheen — ja myös Compsonin perheen — kuolemaan.

[muokkaa] Villipalmut

Villipalmut (The Wild Palms, 1939) koostuu kahdesta eri tapahtumasarjasta, joita kuvataan vuorotellen kahden eri otsikon alla. Teoksen pääkertomuksen nimi on "Villipalmut". Sen henkilöt ovat nuori lääkäri Harry Wilbourne ja kahden lapsen äiti Charlotte Rittenmeyer, joka jättää perheensä rakastuttuaan Wilbourneen. Toinen, "Villipalmuille" alisteinen kertomus on nimeltään "Vanhus". Siinä pitkäaikaisvanki pääse sattumalta karkuun vankilasta, mutta palaa itse vapaudestaan takaisin turvalliseen vankilaansa.

Faulkner itse on kuvannut "Vanhus"-kertomusta kontrapunktiksi "Villipalmujen" tarinalle. "Vanhus" nostaa päätarinaa sen suvantovaiheissa ja tarjoaa vaihtoehtoisen näkökulman siihen ja sen teemaan — ihmiselämän tyhjyyden kohtaamiseen. "Villipalmut"-tarinan päättävä, temaattisesti merkittävä repliikki on usein siteerattu: "— Niin, hän ajatteli, siispä murheesta ja tyhjyydestä valitsen murheen."

Villipalmuissa Faulkerin pyrkimys spatiaaliin muotoon on ilmeinen. Ilman teoksen molempien tarinoitten, "Villipalmujen" ja "Vanhuksen", lukemista ei ole mahdollista saada selville, mikä on niitten keskinäinen yhteys ja millä tavalla ne yhdessä muodostavat merkitsevän kokonaisuuden. Villipalmujen kokonaismerkitys rakentuu keskeisen teeman ympärille. Kaksi tarinaa antaa teemaan kolmiulotteisen näkökulman. Modernismia edeltävän realistisen proosan aikaan olisi ollut kyseenalaista julkaista yhtenä romaanina kaksi ulkoiselta sisällöltään (juoneltaan ja henkilöiltään) täysin erillistä kertomusta. Mutta Villipalmujen vastaanottajan odotetaan sisäistäneen modernismin poetiikka ja tajuavan, että kokonaisuuteen tuo ykseyden kertomusten sisäinen yhteys: ihmiselämän tyhjyyden teemaa käsitellään kahtena variaationa kahden kertomuksen kahdessa eri henkilössä.

Modernismi merkitsi totunnaisten käsitysten kyseenalaistamista, myös moraalissa. Villipalmuissa kertojan (kirjailijan) irtautuminen vakiintuneitten yhteiskunnallisten arvojen julistamisesta näkyy mm. siten, että kertoja ei realistisista edeltäjistään poiketen julista välttämätöntä tuomiota lääkärin ja kahden lapsen äidin kielletylle rakkaussuhteelle.

Vangin palattua vapaaehtoisesti vankilaan käy ilmi, että hänet on ehditty armahtaa kuolleena, joten hänelle täytyy keksiä juridisista syistä uusi syyte vankilatuomion jatkamiseksi (vaikkapa syyte toisesta junaryöstöstä). Sitten johtaja vain ilmoittaa vangille: "Teillä oli huono tuuri, vai mitä? […] On täytynyt antaa teille kymmenen vuotta lisää." Vanki vastaa: "Hyvä on. […] Jos se kerran on sääntö." Absurdismi modernismin isminä syntyi varsinaisesti vasta myöhemmin, mutta kohtauksessa on nähtävissä sen tunnusmerkit: ihmiset puhuvat toistensa ohi, eivät ymmärrä toisiaan, ovat menettäneet oman käsityksen tapahtumisen logiikasta.

[muokkaa] Valikoitu bibliografia

Sartoris / Flags in The Dust (1929; Yoknapatawpha-sarjan aloittava romaani).
The Sound and the Fury (1929; suom. Ääni ja vimma).
As I Lay Dying (1930; suom. Kun tein kuolemaa).
Sanctuary (1931; suom. Kaikkein pyhin).
Light in August (1932; suom. Liekehtivä elokuu).
Pylon (1935; Douglas Sirkin elokuvan Paholaisen enkelit (1957) pohjana).
Absalom, Absalom! (1936; suom. Absalom, Absalom).
The Unvanquished (1938; suom. Voittamattomat).
The Wild Palms (1939; suom. Villipalmut).
The Hamlet (1940; suom. Kylä; “Snopesin perheen tarina” 1/3).
Go Down, Moses (1942; kertomus ”Karhu” suom. kokoelmassa Karhu ja muita novelleja).
A Fable (1954; Pulitzerin palkinto).
The Town (1957; suom. Kaupunki; “Snopesin perheen tarina” 2/3).
The Mansion (1959; suom. Kartano; “Snopesin perheen tarina” 3/3).
The Reivers (1962; suom. Rosvot; Pulitzerin palkinto).