Valkoiset
Wikipedia
Valkoiset on nimitys Suomen sisällisodan toiselle osapuolelle. Toista puolta kutsutaan punaisiksi. Valkoisten puolella taisteli poliittista oikeistoa, kaupunkien porvaristoa, maanomistajia ja tehtaanomistajia sekä myös vähemmässä määrin työläisiä ja torppareita. Maaseudun tilalliset muodostivat varsinaisen kansanarmeijan valtaosan.
Valkoisen armeijan ylipäällikkönä oli ratsuvänkenraali Gustaf Mannerheim. Valkoinen armeija muodostui suojeluskunnista, värvätyistä joukoista sekä asevelvollisista joukoista. Merkittävän osan valkoisen armeijan johtamisosaamista muodosti Saksassa koulutetut vapaaehtoiset, jääkärit.
Valkoiset saivat merkittävää tukea saksalaisilta joukoilta, joiden käyttöä mm. Mannerheim ja Maalaisliiton Alkio vastustivat.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Valkoisten lentotoiminta
Valkoisten lentotoiminta sai alkunsa ruotsalaisista lahjoituskoneista ja venäläisiltä jääneistä koneista. Valkoisella puolella oli enimmäkseen ruotsalaisia ja venäläisiä lentäjiä. Toiminta oli hajanaista tiedustelua, kunnes Saksan asevoimat toivat omat lentokoneensa, mutta niidenkin käyttö oli sodan kulun kannalta merkityksetöntä. Sodan aikana ainoa jääkärilentäjä B.Mårtenson ryhtyi hankkimaan kalustoa tuleville Suomen ilmavoimille Saksasta.
[muokkaa] Valkoinen terrori
Sodan loppuvaiheessa ja sen päätyttyä valkoisten voittoon maassa alkoi laaja punaisten ja punaisiksi epäiltyjen joukkoteloittaminen (Valkoinen terrori) ja kokoaminen vankileireille, joista eräs pahamaineisimmista sijaitsi Suomenlinnassa. Yhteensä vankileireillä oli yli 80 000 vankia[1]. Ihmisiä pidettiin jopa vuosia leireillä epäinhimillisissä oloissa, joissa tauteihin, nälkään ja teloituksiin kuoli yli 10 000 vankia[2]. Leirit ja teloitukset saivat osakseen merkittäviä kansainvälisiä protesteja - mm. Yhdysvallat ja Iso-Britannia pitivät niitä sodankäynnin sääntöjen ja Geneven sopimusten vastaisina - ja ne hidastivat Suomen itsenäisyyden tunnustamista. Valkoisen terrorin pahimpana ilmentymänä voidaan mainita Jämsä, jossa valkoiset kartanonomistajan Hjalmar Saaren eli "Saaren Jallun" sekä sotapoliisien Johannes Fromin eli "Rummin Jussin" ja rakennusmestari Veikko Sippolan johdolla surmasivat kymmeniä punaisina pitämiään henkilöitä.
Yhteensä Valkoiseen terroriin ja vankileirien epäinhimillisiin oloihin menehtyi yli 20 000 punaista. Vankileirien lisäksi kymmenet tuhannet punaiset tai epäillyt punaiset (heidän joukossaan oli yli 4000 naista) tuomittiin sodan loputtua valtiorikosoikeudenkäynneissä. Yleensä vankeutta tuli 2-3 vuotta ja kansalaisluottamus menetettiin muutamiksi vuosiksi. Tämä tarkoitti sitä, että tuomittu menetti äänioikeutensa ja kelpoisuutensa todistaa tuomioistuimessa ja että työnsaanti oli hyvin vaikeaa. Suurin osa vankeustuomioista oli ehdollisia.[3].
[muokkaa] Tapahtumat sodan jälkeen
Sodan jälkeisestä tilanteesta on käytetty nimitystä "Valkoinen Suomi" ja monesti se ajoitetaan ajalle 1918-1919. Tosin kyseistä käsitettä voidaan käyttää laajasti käsittämään laajempiakin kokonaisuuksia. Tuota aikakautta värittivät järjestysvallan palauttaminen maahan, sisäpoliittisen tilanteen vakauttaminen, punaisiin kohdistuneet rankaisutoimenpiteet, hallitusmuototaistelu, ulkopoliittisen suunnan etsiminen, sodan keskeyttämän lainsäädännön loppuunsaattaminen ja sosialistien paluu eduskuntaan sekä punaisten armahdukset.
[muokkaa] Tynkäeduskunta ja monarkistinen saksalaissuuntaus
Eduskunta kokoontui ensi kerran Helsingissä sodan syttymisen jälkeen 15. toukokuuta 1918 päivää ennen vapaussodan voitonparaatia. Tuolloin läsnä oli vain 84 edustajaa, koska edellisen syksyn vaaleissa valituista 92:sta SDP:n edustajasta 41 oli paennut Neuvosto-Venäjälle. Tässä ensimmäisessä istunnossaan ns. tynkäeduskunta teki päätöksen loppujen 50 edustajan vangitsemisesta. Näistä vangituista viisi teloitettiin heti raiskaimpiin rikoksiin syyllistyneinä ja loput 45 odottivat tuomiotaan kapinaan ja valtiopetokseen osallistumisesta sekä niiden avunannosta ja valmistelusta. Vain SAJ:n ja SDP:n entinen puheenjohtaja, entinen Tokoin senaatin senaattori Matti Paasivuori katsottiin edustuskelpoiseksi. Tämä ns. tynkäeduskunta istui toukokuusta 1918 helmikuuhun 1919 ja suurimmillaan se koostui 111:sta edustajasta. Paasivuori tekikin 24. toukokuuta välikysymyksen "erinäisten eduskunnan jäsenten vangitsemisen johdosta".
Tynkäeduskunta tehtävänä oli sodan jälkeen palauttaa maahan järjestys ja hallitusvalta, vakiinnuttaa sisäpoliittinen tilanne ja asettaa kapinaan osallistuneet oikeuden eteen. Kaksi päivää istuttuaan 17. toukokuuta se antoi lakiesityksen valtiorikos- ja valtiorikosylioikeuksien perustamisesta ja tämä laki hyväksyttiin 28. toukokuuta. Eduskunta luovutti 18. toukokuuta valtalain perusteella ottamansa korkeimman vallan valtionhoitajaksi valitulle P.E. Svinhufvudille. Valtionhoitajan valitsemisen yhteydessä nousi esille Suomen poliittisen kentän jakautuminen monarkisteihin ja tasavaltalaisiin, joista edeltävät olivat tynkäeduskunnassa enemmistönä. Tasavaltalaiset olisivat halunneet nimittää uutta korkeimman vallan käyttäjää väliaikaiseksi presidentiksi, mutta monarkistien valtionhoitaja nimitys vakiintui.
27. toukokuuta Svinhufvud nimitti uudeksi senaatin puheenjohtajaksi J. K. Paasikiven. Toukokuun lopulla säädettiin "laki väliaikaisten säännöksien antamisesta yleisen järjestyksen ja turvallisuuden voimassa pitämiseksi" eli määräaikainen ja väliaikainen ns. sosialistilaki, joka rajoitti paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapautta. Tämä laki oli voimassa kesäkuuhun 1919 asti. Senaatti sai myös muita valtuuksia kapinallisten aineksien lopulliseksi kukistamiseksi. Sosialistit oli tarkoitus pitää ainakin toistaiseksi toimintakyvyttöminä.
Paasikiven monarkistinen senaatti, jossa oli vain kaksi tasavaltalaista, nimittäin Maalaisliiton Kyösti Kallio ja E. Y. Pehkonen. Kesäkuun alussa se antoi esityksen monarkistisesta valtiomuodosta ja 7. kesäkuuta eduskunta hyväksyi sen, mutta tasavaltalaiset onnistuivat 1/3 määrävähemmistön perusteella lykkäämään sen yli vaalien. 8. elokuuta 1918 eduskunta antoi äänin 58-44 senaatille sen pyytämät oikeudet alkaa etsiä maalle uutta kuningasta, kuten voimassa edelleen olevaksi katsottu vuoden 1772 hallitusmuoto edellytti hallitsijasuvun sammumistapauksessa. Protestina tälle maalaisliittolaiset edustajat erosivat senaatista 17. elokuuta. Elokuun lopulla päädyttiin valitsemaan keisari Vilhemin lanko Hessenin prinssi Friedrich Karl. Tasavaltalaiset onnistuivat vielä lykkäämään kuninkaanvaalia kuukaudella. 9. lokakuuta eduskunta hyväksyi Friedrich Karlin Suomen kuninkaaksi. Tosin samana päivänä Saksan keisarikunta vastasi Woodrow Wilsonin esittämään aselepotarjoukseen.
Yksi merkittävimmistä tynkäeduskunnan säätämistä sisäpoliittisista laiesta oli 15. lokakuuta 1918 104-2 hyväksytty torpparivapautuslaki, joka oli jäänyt vahvistamatta sodan sytyttyä. Sen mukaan torppari sai lunastaa vuokramaansa vuoden 1914 hintatason mukaan, joka oli kymmenesosa käyvän rahan arvosta. Kesään 1919 laissa säilyi kuitenkin ns. punakaartilaispykälä, joka esti yli 10 vuoden valtiopetostuomion saanutta torpparia lunastamasta vuokramaataan. Samoin senaatti ja eduskunta alkoi toteuttaa armahduslakeja tilanteen vakiinnuttua. 30. lokakuuta annettiin armahdus enintään neljän vuoden tuomion saaneet. Näin ollen 35 000 punavankia pääsi ehdonalaiseen. Jo 7. joulukuuta säädettiin toinen armahduslaki, jolla siirrettiin ehdonalaiseen enintään 6 vuoden tuomion saaneet. Lisäksi senaatti rahoitti puolella miljoonalla markalla sotaorpoja varten perustettavia lastenkoteja varten.
Suomen ulkopoliittinen saksalaissuuntaus romahti marraskuun alussa 1918, kun Saksa solmi rauhan ja julistautui tasavallaksi. Tässä tilanteessa 27. marraskuuta monarkistinen Paasikiven senaatti pyysi eroa ja tilalle nimitettiin Ingmanin kokoomushallitus, jonka jäsenistä jo puolet oli tasavaltalaisia. Samoin saksalaissuuntausta kannattaneen Svinhufvudin tilalle valtionhoitajaksi tuli 12. joulukuuta länsimielinen kenraali Gustaf Mannerheim, joka otti tavoitteekseen suhteiden normalisoinnin länsivaltojen kanssa ja näiden itsenäisyystunnustuksen hankkimisen. Kaksi päivää myöhemmin Friedrich Karl ilmoitti virallisesti luopuvansa Suomen kruunusta.
[muokkaa] Sosiaalidemokraattien suunnanmuutos ja paluu valtaan
[muokkaa] Lähteet
- Eepos, Suomen historian käsikirja, Torsten Edgren, Merja Manninen ja Jari Ukkonen, WSOY, ISBN 951-0-27651-0
- Toim. Donner, Svedlin ja Nurmio, Suomen vapaussota V, Gummerus Jyväskylä 1925.
