V2-ohjus

Wikipedia

V2-ohjus Meillerwagen -kuljetusvaunussaan.

V2-ohjus Peenemünden museossa

Sotasaaliiksi saatu V2-ohjus Meillerwagen -kuljetusvaunussaan.

V2-ohjus (saks. Vergeltungswaffe 2, Kostoase 2), viralliselta nimeltään Aggregat 4 (A4) oli Saksan toisen maailmansodan aikana kehittämä maailman ensimmäinen ballistinen ohjus.

V2-ohuksia käytettiin lähinnä sodan loppuvaiheessa englantilaisten ja belgialaisten kohteiden tuhoamiseen. Lontoo ja Antwerpen olivat pääkohteet. V2 oli melko epätarkka nykyisiin ohjuksiin verrattuna.

[muokkaa] Tekniikka

Ohjuksessa oli gyroskooppeihin perustuva ohjausjärjestelmä ja taistelukärkenä noin tonni amatoli-nimistä räjähdettä. Ohjuksen kantomatka oli noin 300 km ja osumatarkkuus 50 %:n todennäköisyydellä 17 km:n säteelle kantomatkansa päässä. Lentonopeus 5 400 km/h ja lentoradan lakikorkeus 96 km. Monet laukaisut menivät pieleen kehittelyn jälkeenkin. V2 oli huomattavasti kalliimpi kuin V1-ohjus. Se oli tuonaikaisen tekniikan ihme, muttei käytännöllinen sota-ase. Silti sen valmistus oli Hitlerin mielestä ensi sijalla.

[muokkaa] Historia

V2 nousi alkujaan saksalaisen rakettitekniikan harrastuksen pohjalta. 1927 saksalaiset raketeista ja avaruuslennoista kiinnostuneet harrastajat perustivat Verein für Raumschiffahrtin eli Avaruuslentoyhdistyksen Breslaussa Johannes Winklerin johtolla. Hieman myöhemmin mukaan tuli tuleva V2:n kehityksen johtaja [[Wernher von Braun}]]. Vuodesta 1930 alkaen yhdistyksessä kokeiltiin erilaisia pieniä raketteja vaihtelevalla menestyksellä. Oli siirrytty uuteen paikkaan Berliinin lähelle, niin sanottuun Raketenflugplatziin, eli rakettien lennätyspaikkaan. Tuohon aikaan raketit räjähtelivät usein. Ensin Raketenflugplatzilla kokeiltiin Mirak-nimisä raketteja, ja hieman myöhemmin eräs Repulsor-sarjan raketti nousi hieman yli 1 km korkeuteen. Vuonna 1932 rakettiyhdistys otti yhteyttä Saksan armeijaan koska halusi rahoitusta. Rakettinäytös epäonnistui, mutta tykistön rakettitekniikasta vastaava kapteeni Walter Dornberger kiinnostui näistä raketeista uskoen että niitä kyetään kehittämään pitkän kantaman aseiksi. Sopimusta armeijan kanssa ei syntynyt. Mutta vuonna 1933 rakettiyhdistys hajosi, ja monet raketti-intoilijat siirtyivät maatilalle Kummersdorfiin kehittelemään raketteja. johti armeijan puolelta tykistökenraali Walter Dornberger ja insinööriryhmää Wernher von Braun. Vuonna 1934 laukaistiin kaksi hyrrävakautettua A-2-rakettia Borkumin saarelta Luoteis-Saksasta 2,2 ja 3,5 km korkeuteen.

Vuonna 1937 rakettiryhmä siirtyi Itämeren rannikolle Peenemündeen, jossa voitiin suorittaa kauas merelle suuntautuvia koelentoja ilman , että tarvitsi pelätä rakettien putoavan ihmisten niskaan. Vuonna 1937 muutaman kerran laukaistu 6,74 metrin pituinen A-3 oli epävakaa, ja epäonnistui muutamissa koelaukaisuissaan tämän takia, minkä takia saksalaiset eivät viitsineet kehittää sitä eteenpäin. A-5 kehitettiin vuoteen 1938 mennessä, ja erityisesti jopa 12 km korkeuteen ulottuneet koelennot olivat tuloksellisia. Sen kelentoja tehtiin suuri määrä vuonna 1941.

Rakettimoottorin kehitysversiot räjähtivät laboratoriossa yksi toisensa jälkeen mm. sen takia, ettei alussa osattu rakentaa raketin tulisuihkun kuumuutta kestävää suutinta.

Ohjuksen kehittely oli edelleen työlästä. Maaliskuussa laukaistu A-4 lensi vain noin 1,6 km ja murskautui veteen. Seuraava raketti lensi noin 11 km korkeuteen^[1].

Lokakuun 3. päivänä vuonna 1941 laukaistu A-4 eli V-3 nousi kymmenien kilometrien korkeuteen. Tämä koelaukaisu oli menestys.

V2 oli sotilaskäytössäkin melko epäluotettava ase, eräs ohjus lensi kohti Saksaa vaakasuoraan sen ohjausjärjestelmän pettäessä. Epäonnistuneita laukaisuja oli runsaasti ja ohjausjärjestelmä oli liian epätarkka osuakseen strategisesti tärkeisiin kohteisiin. Sodan jälkeen sekä amerikkalaiset että venäläiset ottivat V-2:n asearsenaaliinsa, ja suorittivat raketilla ylempään ilmakehään suuntautuneita tieteellisä lennätyksiä. Pian suurvallat alkoivat kumpikin omalla tahollaan kehittää yhä edistyneempiä raketteja. Molemmilla oli töissä sodan aikana ja ennen sotaa tyskenneleitä saksalaisia rakettiasiantuntijoita.

[muokkaa] V2:n aiheuttamat tuhot

Ensimmäiset onnistuneet operatiiviset laukaisut tapahtuivat 8. syyskuuta 1944. Kaiken kaikkiaan V2-ohjuksia laukaistiin koeammunnat pois lukien 3172 kertaa. V2:n iskuissa lasketaan Lontoossa kuolleen 7 000 ihmistä. Toisen maailmansodan aikaisella tekniikalla V2 oli mahdoton torjua ja V2-ohjuksilla oli myös suuri psykologinen pelotevaikutus, sillä ääntä nopeampina ne iskivät ennalta varoittamatta toisin kuin pommikoneet tai V1-ohjukset, joilla oli voimakas suriseva ääni.

Myös ohjusten valmistus aiheutti tuhansia uhreja, sillä ne koottiin natsien Mittelbau-Doran pakkotyöleirillä kurjissa oloissa.

[muokkaa] Sodan jälkeen

Sodan jälkeen sekä Ranska, Englanti ja Yhdysvallat että Neuvostoliitto käyttivät takavarikoituja V2-ohjuksia omien ohjus- ja avaruusohjelmiensa perustana. Myös ohjuksen rakentamiseen ja kehittämiseen osallistuneita saksalaisia siirrettiin Yhdysvaltoihin (Wernher von Braunin johtama ryhmä tuotiin Yhdysvaltain maavoimien Operaation Paperiliittimen mukana) ja Neuvostoliittoon (Helmut Gröttrupin johtama ryhmä) heti sodan jälkeen. V2 oli eräs saksalaisten "ihmeaseista".

Seuraava V-tunnusta kantanut, mutta vähemmän tunnettu ihmease, V3, ei ollut enää ohjus, vaan nuoliammuksia ampuva supertykki.