Pianosonaatti h-molli (Liszt)
Wikipedia
Franz Lisztin pianosonaatti h-molli (S. 178; LW A179) on usein mainittu hänen merkittävimmäksi teoksekseen, ja samalla se luetaan kuuluvaksi arvostetuimpien pianoteosten joukkoon.
[muokkaa] Teoksen luonne ja rakenne
Teos sävellettiin vuonna 1853, jolloin se edusti sävellyksenä uudenlaista tyyliä, jota on kuvattu "jatkuvaksi temaattiseksi muunteluksi". Sonaatti koostuu pienestä määrästä motiivinomaisia elementtejä, joiden pohjalta on muodostettu yksi suuri teos. Eri pätkiä käytetään teoksessa erilaisissa konteksteissa, jolloin ne esiintyvät hyvin eri muodoissa. Esimerkiksi sama teema voidaan esittää hurjana ja toisaalta rauhallisen kauniina teoksen eri vaiheissa. Näin rakenteeltaan monimutkainen teos on yhtenäisempi, kuin mitä päältä päin voisi kuvitella. Päällepäin teos näyttäytyy miltei improvisaatiolta vaikuttavana fantasiana.
Teoksen johdannon jälkeen kehittyy kolme voimakasta teemaa, joita seuraa uskonnollista koraalia muistuttava osuus. Viimeinen pääosa käyttää kaikkien teoksen alussa esiteltyjen teemojen aineksia. Teos loppuu erittäin rauhalliseen andanteen, joka niin ikään lainaa elementtejä teoksen varhaisemmista vaiheista.
Sonaattia on yritetty usein jakaa neljään osaan, joskaan osien välillä ei ole taukoja. Koko noin 25 minuuttia kestävä teos on siis päällisin puolin yksiosainen. CD-levyillä teos jaetaan joskus jopa 13 eri raidalle tempomerkintöjen vaihtelujen mukaan. Koko teoksen on nähty myös noudattavan sonaattimuotoa, joskaan eri sonaattimuodon vaiheiden tarkkoja alkamis- ja loppumispisteitä ei voida määrittää ja tähän liittyen asiasta on kiistelty paljon. Toinen tapa hahmottaa teoksen rakennetta on nähdä se perinteisen sonaatin alkuosan sijasta rakenteeltaan koko perinteistä neliosaista sonaattia (alku, hidasosa, scherzo ja finaali) muistuttavana.
[muokkaa] Teoksen tausta ja vastaanotto
Sonaatti valmistui vuoden 1854 tienoilla, jolloin Lisztin kanssa tuolloin elänyt prinsessa Carolyn Sayn-Wittgenstein yritti saada hänet keskittymään enemmän säveltämiseen kiertueiden sijaan. Teos on yritetty nähdä esimerkiksi Lisztiä kiehtoneeseen Faust-legendaan liittyvänä taikka omaelämäkerrallisena työnä, mutta tällaiset tulkinnat ovat pätevyydeltään epäselviä.
Teoksen on katsottu saaneen vaikutteita Lisztin suuresti ihailemasta Franz Schubertin pianoteoksesta, Wandererfantasiesta, jonka Liszt oli myös itse sovittanut pianolle ja orkesterille. Myös Schubert käytti rajoitettua musiikillisten elementtien määrää luodessaan karkeasti ottaen neliosaisen työn. Samoin molemmissa teoksissa "neljäs osa" on fuugamainen.
Lisztin h-molli-sonaatti on omistettu Robert Schumannille, joka ei kuitenkaan pitänyt teoksesta ilmeisesti sen uudistuksellisten piirteiden takia. Aikalaisista esimerkiksi Richard Wagner puolestaan oli haltioitunut teoksesta ja lainasi Lisztin sävellystekniikkaa omiin oopperoihinsa.
Teos on nykyään arvostetuimpien pianoteosten joukossa. Lähestulkoon kaikki suuret 1900-luvun pianistit ovat esittäneet h-molli-sonaatin Alfred Brendelistä Vladimir Horowitziin. Se on virtuoosien keskuudessa yksi pidetyimmistä teoksista, mikä voi osittain johtua sonaatin suurista teknisistä ja tulkintahaasteista, joiden takia virtuoosit mielellään tarttuvat siihen päästäkseen näyttämään osaamistaan.
