Jean Chrétien
Wikipedia
Joseph Jacques Jean Chrétien (s. 11. tammikuuta 1934, Shawinigan Québec) on kanadalainen poliitikko, joka toimi Kanadan kahdentenakymmenentenä pääministerinä 4. marraskuuta 1993 – 12. joulukuuta 2003. Hän edusti Kanadan liberaalista puoluetta.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Tausta
Jean Chrétien syntyi yhdeksäntoista lapsisen perheen toiseksi nuorimpana. Tosin lapsista kymmenen kuoli imeväisikäisinä. Hänen vanhempansa olivat Wellie Chrétien ja Marie Boisvert. Hän muistutti itse usein vaatimattomasta syntyperästään ja kutsui itseään Shawinigan pikkuiseksi[1]. Ja hän oli jo lapsena halvaantunut kasvojensa vasemmalta puolen. Tätä vammaa hän käytti hyväkseen poliittisessa taistelussaan kun totesi, että, hän on poliitikko joka ei puhu koko suullaan. Chrétien opiskeli juridiikkaa Lavalin yliopistossa ja toimi valmistumisensa jälkeen asianajajan ammatissa.
Chrétien avioitui 10. syyskuuta 1957 Aline Chainen kanssa ja heillä on kaksi poikaa, Hubert ja Michel sekä tytär France.
[muokkaa] Ura
Vain heikosti englantia osaava Jean Chrétien valittiin ensimmäisen kerran Kanadan alahuoneen jäseneksi liittopäivävaaleissa vuonna 1963. Uudelleen hän tuli valituksi 1965 ja heti tämän valinnan järkeen hänestä tuli silloisen pääministerin Lester Pearsonin parlamenttisihteeri ja sittemmin tuolloisen hallituksen valtiovarainministerin Mitchell Sharpin parlamenttisihteeri. Hivenen myöhemmin tuli merkittävä ylennys, sillä Pearson nimitti hänet salkuttomaksi ministeriksi valtiovarainministeriöön. Hänen todella merkittävimmäksi ensimmäiseksi hallituksen jäsenyydeksi hänet nimitti pääministeri Pierre Trudeau oman hallituskabinettinsa veroministeriksi.
Vuoden 1968 liittovaltiovaalien jälkeen Jean Chrétienistä tuli Intiaaniasioiden ja Kanadan pohjoisosien kehittämisen ministeri. Tämän ministeriytensä aikana Chrétien perusti useita kansallispuistoja ja teki päätöksen adoptoida nuorempi poikansa Michel, joka on etniseltä alkuperältään inuiitti. Vuonna 1974 hänet nimitettiin Varallisuusneuvoston puheenjohtajaksi ja vuonna 1976 hän sai hoitaakseen teollisuus- ja kauppaministerin tehtävät. Vuonna 1977 hänestä tuli valtiovarainministeri. Tehtävä oli arvovaltainen ja poliittisesti erityisen merkittävä.
Chrétien on merkittävä voima Québecin vuoden 1980 kansanäänestyksessä, ja eritoten liittovaltion puolustaja ja siten Québecin eroa vastustanut henkilö. Samana vuonna hänet nimitettiin oikeusministeriksi ja sen jälkeen sosiaalisen kehityksen ministeriksi ja samalla myös Kanadan perustuslakia koskevien neuvottelujen ministeriksi. Hän sai myös yhdeksän Kanadan provinssia allekirjoittamaan uuden perustuslain. Québecin allekirjoittamattomuus on häntä vaivannut koko hänen uransa ajan. Vuonna 1982 hänet nimitetään energia-, kaivos- ja luonnonvarojen ministeriksi.
Kun Pierre Trudeau ilmoitti vetäytyvänsä poliittisesta elämästä vuonna 1984, Chrétien ilmoitti halustaan tulle valituksi Kanadan liberaalisen puolueen puheenjohtajaksi. Kokemus oli hänelle kuitenkin tuskallinen, sillä useat hänen tukijansa liittyivät kilpailijan, John Turnerin kannattajiksi. Turner tulikin valituksia, mutta Chrétien selvisi hyväksi kakkoseksi.
Turner nimitti Chrétienin varapääministeriksi ja ulkoministeriksi. Kuitenkin heidän keskeiset välinsä olivat melkoisen kireät. Chrétien erosi parlamentista ja jätti poliittisen elämän joksikin aikaa vuonna 1986. Hän ryhtyi työskentelemään yksityisellä sektorilla ja toimi esimerkiksi useiden yksityisten yritysten hallituksien jäsenenä. Kuitenkin tämäkin aikana hän säilytti ja jopa lisäsi kannatustaan ja populaarisuuttaan verrattuna pääministeri Turneriin.
Chrétien valittiin liberaalien johtoon kesäkuun 1990 Calgaryn puoluekokouksessa. Häntä vastassa oli Paul Martin, jota pidettiin enemmän John Turnerin ideologisena seuraajana, kun taas Chrétienia Trudeaun.
Chréstien palasi parlamenttiin joulukuussa 1990 Nouveau-Brunswickin osavaltion Beauséjourin kreivikunnan välivaaleissa uutena puoluejohtajana.
[muokkaa] Pääministerinä
Lokakuussa 1993 Jean Chrétien tuli Kanadan pääministeri.
Vaalikampanjaansa liberaalit kokosivat 112-sivuisen dokumentin Creating Opportunity,, joka tuli tunnetuksi Punaisena kirjana kannen värin perusteella. Siinä oli yksityiskohtainen kuvaus Chrétienin hallituksen suunnitelmista. Muilla puolueilla sellaista ei ollut. Kun liberaalit nousivat mielipidemittausten kärkeen, konservatiivipuolue järjesti mainoskampanjan Chrétienia vastaan. 14. lokakuuta 1993 julkaistu mainos pilkkasi hänen vammaansa, tai ainakin sellainen käsitys äänestäjille siitä jäi. Vaalissa liberaalit saivat 177 paikkaa ja konservatiiveille jäi kaksi.
Kenraalikuvernööri Ray Hnatyshyn nimitti hänet pääministeriksi 4. marraskuuta. Chrétien oli ollut mukana jokaisessa liberaalien hallituksessa sitten vuoden 1965 oli siten politiikan konkari. Hän loi hyvin keskitetyn ja tehokkaan hallituksen, jota arvostelijat haukkuivat "ystävälliseksi diktatuuriksi." Hänet valittiin uudelleen vuosina 1997 ja 2000, vain Wilfrid Laurie on pystynyt samaan Kanadan liittovaltion historiassa.
Suurella parlamenttienemmistöllään hän pystyi ajamaan läpi minkä uudistuksen tahansa, ja keskittyi Mulroneylta perimänsä valtionvelan maksuun yhteistuumin valtiovarainministeri Paul Martinin kanssa. Neljässä vuodessa 42 miljardin budjettivaje kääntyi ylijäämäksi samalla kun veroja leikattiin ja velkaa maksettiin. Tämä tiesi monien valtion palvelujen karsimista ja tehtävien siirtämistä maakunnille. Chrétienin jättäessä hallituksen alun perin 550 miljardin velasta oli maksettu pois kymmenesosa[2].
Hänen yhtenä huolenaiheenaan oli ranskankielinen Québec, jota hallitsi itsenäisyyttä ajava Parti Québécois. Vuoden 1995 kansanäänestys hylkäsi niukasti (49,42 % vs. 50,58 %) maankunnan itsenäisyyden ja hallitus ajoi läpi Clarity Actin, jonka mukaan mikään Kanadan hallitus ei hyväksyisi Québecin itsenäisyyttä, jollei sitä tukisi kansanäänestyksen "selvä enemmistö."
Chrétienillä oli luottamuksellinen suhde Yhdysvaltain Bill Clintoniin, mutta oikeistolaisen George W. Bushin noustua presidentiksi suhteet alkoivat viiletä.
Vuonna 1999 Chrétien tuki NATO:n Jugoslavian pommituksia Kosovon tilanteen vuoksi. Päätös oli kiistelty, koska se oli ensimmäinen ei-puolustuksellinen aggressio suvereenia valtiota vastaan. Hän ei kuitenkaan tukenut vuoden 2003 Yhdysvaltain Irakin sotaa, koska siltä puuttui YK:n valtuutus. Vaikka Kanada ei ollutkaan turvallisuusneuvoston jäsen, se pyrki kokoamaan konsensusta voimankäytölle asetarkastusten lyhyen pidennyksen jälkeen. Maa oli myös valmis lähettämään 800 miestä Irakiin jos turvallisuusneuvosto niin päättäisi.
Chrétienin ensimmäinen suuri skandaali oli, kun hän vuonna 2000 myönsi alun kieltojen jälkeen pyytäneensä Business Development Bank of Canadaa myöntämään kahden miljoonan lainan ystävälleen ja puoluetoverilleen Yvon Duhaimelle, jolle oli juuri ennen pääministeriksi tuloaan myynyt osuutensa Auberge Grand-Mère-lomakohteesta.[3] Toinen oli ns. sponsoriskandaali, jossa Québeciin suunnatun Kanadan keskushallituksen toimista tietoisuutta lisäävän mainoskampanjan varoista hävisi puoli miljoonaa. Gomeryn komission tutkimusraportin jälkeen Chrétieniä ei syytetty, mutta jutut tutkinnan kuluessa tuolloin jo Chrétieniä pääministerinä seurannut Martin lupasi televisiossa järjestää vaalit 30 päivän kulutta loppuraportin julkaisusta.[4]
Vain kuukausi pääministerin asemasta eronsa jälkeen Chrétien liittyi ottawalaiseen Heenan Blaikie -lakitoimistoon.
[muokkaa] Lähdeviitteet
- ↑ Katso: The Life and Times of Jean Chrétien (Le petit gars de Shawinigan). Canadian Broadcasting Corporation (2003). Lähetetty 29.1.2007.
- ↑ CBC: Indepth
- ↑ L'Affair Grand-Mere CBCNews. Viitattu 20.06.2007.
- ↑ Federal sponsorship scandal CBCNews. Viitattu 20.06.2007.
[muokkaa] Aiheesta muualla
 |
Kanadan pääministerit |
| Macdonald | Mackenzie | Abbott | Thompson | Bowell | Tupper | Laurier | Borden | Meighen | King | Bennett | St. Laurent | Diefenbaker | Pearson | Trudeau | Clark | Turner | Mulroney | Campbell | Chrétien | Martin | Harper |
