Jean-Andoche Junot
Wikipedia
Jean-Andoche Junot, Abrantesin herttua, eli Rajuilma (23. lokakuuta 1771, Bussy-le-Grand – 29. heinäkuuta 1813, Montbard), oli ranskalainen sotilas.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Uran varhaisvaiheet
Hän syntyi porvarisperheeseen ja opiskeli Chatillonissa sekä sen jälkeen lakia Pariisissa kun alkoi Ranskan vallankumous. Hän liittyi armeijan riveihin vuonna 1790 Côté-d’Orin vapaaehtoispataljoonaan. Hän yleni nopeasti krenatöörikersantiksi. Hän osallistui Toulonin piiritykseen vuonna 1793. Tällöin hän kohtasi Napoleon Bonaparten ja tuli hänen sihteerikseen. Hänen sotilasuransa loisti samaan tahtiin Napoleonin uran kanssa ja hän taisteli Italiassa, Egyptissä (1798 – 1801), Itävallassa (1805), Espanjan itsenäisyyssodassa (1807) sekä Venäjällä (1812).
[muokkaa] Italian sotaretki
Vuonna 1795 Directoire päätti lähettää kenraalien Jourdan ja Moreau armeijat taistelemaan Itävaltaa vastaan Mainin ja Tonavan alueille. Sitä vastoin Napoléon oli nimitetty Italiassa olevan armeijan ylipäälliköksi 2. toukokuuta 1796 ja hän sai vastaansa Itävallan ja Sardinian armeijat Pp-joen laaksossa. Tämän sotaretken aikana Junot osoitti suurta rohkeutta. Tunnustukseksi rohkeudestaan hän sai luovuttaa hallitukselle viholliselta vallatut sotaliput. Tunnustukseksi teoistaan hänet ylennettiin everstiksi.
Italian sodan melskeissä käydyn Lonaton taistelun aikana Junot haavoittui vakavasti ja tapahtuma muutti hänen luonnettaan ja näin hänestä tuli melkoisen ärtyisä.
Hän seurasi Napoléonia myös tämän Egyptin retken aikana ja nimitettiin prikaatinkenraaliksi heti hänen saavuttua Egyptin maaperälle. Tämän sotaretken aikana hän haavoittui kaksintaistelussa. Englantilaiset vangitsivat Junot’n kun hän oli haavoittuneena kotimatkalla Ranskaan. Vähitellen Napoléon otti eroa kenraaliinsa, joka oli hänen mielestään liian temperamentikas.
Palattuaan Ranskaan vuonna 1801 Junot nimitettiin divisioonankenraaliksi ja Pariisin kuvernööriksi. Näistä tehtävistä hänet syrjäytettiin itsensä Napoléonin toimesta ja hänen lähetettiin Arrasiin Ranskan pohjoisosiin, jonne piti perustaa uusi krenatööriarmeija. Kun Junot teki tiettäväksi tyytymättömyytensä tilanteeseen, niin hänet tavallaan karkotettiin maasta ja nimitettiin Ranskan suurlähettilääksi Portugaliin, hän kuitenkin osallistui Austerlitzin taisteluun.
Konsulikauden alkuaikana Junot avioitui Laure Permonin (6. marraskuuta 1784 – 7. kesäkuuta 1838 kanssa. Hän on tunnettu ranskalaisen muistelmakirjailija.
Kuitenkin ystävyys erääseen pankkiiriin tuotti hänelle hankaluuksia. Kun hän pyysi lainaa Napoléonilta, niin hän sai osakseen jälleen kerran karkotuksen maasta. Tällä kertaa oli kyseessä Parman kuvernöörin virka. Hänen tehtäväkseen tuli tukahduttaa alueella tapahtunut kansannousu. Palatessaan takaisin Pariisiin hän sai takaisin entisen verkansa kaupungin sotilaskuvernöörinä, mutta hänen loistokas elämänmenonsa ja hairahduksensa nostivat hänen tiensä uudelleen pystyyn.
[muokkaa] Iberian nimimaan sota
Junot’n hairahdukset johtivat hänet neljänteen maanpakoon. Hänet määrättiin johtamaan armeijaa vuonna 1807, ja tehtävänä oli vallata Portugali. Hän lähti matkaa Salamancasta marraskuussa ja kaappasi haltuunsa Lissabonin joulukuun alussa. Tällöin hänet nimitettiin Abrantérin herttuaksi ja samalla Portugalin kuvernööriksi.
Kun britit saapuivat elokuussa 1808, niin Junot hävisi taistelun Vimeirossa ja hän joutui eristetyksi. Ainoastaan Cintran etuoikeussopimus pelasti hänet odottavalta vankeudelta. Junot palasi takaisin Ranskaan lokakuussa 1808. Hän kuitenkin palasi takaisin Iberian niemimaalle vuonna 1810 André Massénan johtaman armeijan mukana ja tällöin hän koki tappion marsalkkaa Wellingtonin johtamalle armeijalla. Hän myös haavoittui vakavasti.
[muokkaa] Myöhemmät vuodet
Vuonna 1809 Junot liittyi Napoléonin suureen armeijaan ja osallistui Itävallan sotaretkeen. Tämän jälkeen hän soti vielä Espanjassa vuonna 1810 ja Venäjällä vuonna 1812, mutta hänen henkinen terveytensä petti.
Hän kuitenkin osallistui kaikkiin mahdollisiin taisteluihin, joissa hänen olisi ollut mahdollisuus saavuttaa marsalkan sauva. Häntä moitittiin koska hän oli sallinut venäläisten armeijan vetäytymisen Smolenskin taistelun jälkeen. Kuitenkin Moskovan taistelussa, jossa hän komensi kahdeksatta armeijakuntaa, hänen toimintansa oli menestyksekästä ja pätevää.
Vuonna 1813 hän jätti armeijan johtotehtävät ja samalla hänet nimitettiin Illyrian maakuntien kuvernööriksi.
Useat vakavat käyttäytymishäiriöt saattoivat julki hänen mielenterveytensä heikentymisen. Hänen tuotiin väkipakolla kotiin, isänsä luokse Burgundiin. Eräänä iltana hän hourepäisenä hyppäsi ikkunasta, katkaisi jalkansa ja yritti sitten keittiöveitsen avulla amputoida itsensä. Kuitenkin hän muutaman vuorokauden kuluttua menehtyi tulehdusten seurauksena.
Hänet haudattiin Montbardin hautuumaalle Burgundiin eli Côté-d’Or’in alueelle. Itse Napoléon oli nimittänyt hänet ”Rajuilmaksi”.
