Eino Karhu
Wikipedia
Eino Karhu (27. marraskuuta 1923 Hietamäki, Inkeri – 15. huhtikuuta 2008 Petroskoi) oli karjalainen kirjallisuudentutkija, kriitikko ja kääntäjä.
Karhu syntyi inkerinsuomalaiseen talonpoikaisperheeseen vuonna 1923. Perhe pakkosiirrettiin Kuolan niemimaalle vuosiksi 1931-1940 ja keskikoulun Eino kävi Poventsassa. Hänet kutsuttiin armeijaan 1941, josta hän kotiutui 1945. Hän opiskeli Petroskoin yliopistossa 1946-1950 ja myöhemmin tutkijankoulutuslaitoksessa Suomen kirjallisuuden historian alalla. Hän väitteli kandidaatiksi 1956 ja tohtoriksi 1965. Vuosina 1956–2004 hän teki tutkimustyötä Karjalan tiedekeskuksen Kielen, kirjallisuuden ja historian tutkimuslaitoksessa ja vuosina 1960–1988 johti tutkimuslaitoksen kirjallisuusosastoa. Akateemikon arvo hänelle myönnettiin 1996. [1]
Opiskeluaikoinaan hän käänsi muun muasssa Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ja Maiju Lassilan ja Helvi Hämäläisen tuotantoa.[2]
Karhu oli Karjalan tasavallan kunniakansalainen. Työstään ja merkittävästä panoksestaan kansojen ystävyyden ja yhteistyön hyväksi hänelle on myönnetty Ystävyyden kunniamerkki. [3] Hänen kirjalliseen tuotantoonsa kuuluu yli 300 teosta, joista kuusi on suomennettu. Omien tutkimustensa lisäksi hän käänsi suomalaisia teoksia venäjäksi.
[muokkaa] Teoksia
Suomessa julkaistuja Eino Karhun teoksia:
- Suomen 1900-luvun alun kirjallisuus (1973)
- Dostojevski ja Suomen kirjallisuus (1977)
- Suomen kirjallisuus runonlaulajista 1800-luvun loppuun (kaksiosainen) (1978)[4]
- Isien sanoma : tutkielma karjalaisesta ja inkeriläisestä kansankulttuurista (2002) [5]
- Kansakuntaa luomassa : Elias Lönnrotin elämä ja merkitys (2002)[6]
[muokkaa] Lähteet
- ↑ Helsingin Sanomat 6.5.2008
- ↑ Helsingin Sanomat 6.5.2008
- ↑ Raisa Remsujeva: Eino Karhu 75 vuotta
- ↑ Raisa Remsujeva: Eino Karhu 75 vuotta
- ↑ Tuulikki Kurki: Kansanomaisuus, kirjallisuus ja merkityskytkennät Neuvosto-Karjalassa, Elore 2/2004
- ↑ Juminkeko-säätiön myyntiluettelo
