Antonin Artaud
Wikipedia
Antonin Artaud (s. 4. syyskuuta 1896 – k. 4. maaliskuuta 1948) oli ranskalainen kirjailija, teatterin uudistaja, joka tunnetaan parhaiten Julmuuden teatterista (Le Théâtre de la Cruauté).
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Elämä
Artaud’n oikea nimi on Antoine Marie Joseph Artaud. Antonin Artaud on pseudonyymi. Hän syntyi Marseillessa, Etelä-Ranskassa varakkaaseen porvarisperheeseen. Isä oli merikapteeni ja äiti, Euphrasie Nalpas, sukujuuriltaan turkkilainen.
Lapsena Artaud sairasti aivokalvontulehduksen, jonka jälkeen hän kärsi mielenterveysongelmista läpi elämänsä. Hän joutui pahaan depressioon, ja hänet lähetettiin Sveitsiin hoitoon laitokseen, jossa häntä lääkittiin oopiumilla. Artaud'sta tuli huumeriippuvainen.
Päästyään parempaan kuntoon hän muutti Pariisiin vuonna 1920. Hän tunsi kutsumusta kirjoittamista ja teatteria kohtaan. La Nouvelle Revue Française lehti, jonne hän tarjosi runojaan, ei julkaissut niitä. Kustantajan kanssa sukeutui kuitenkin kirjeenvaihto, josta koottiin kirja, Kirjeenvaihto Jacques Rivièren kanssa.
Artaud liittyi surrealisteihin, ja hän johti Surrealististen tutkimusten keskusta. Huhtikuussa 1925 ilmestynyt Surrealistisen vallankumouksen (La Révolution surréaliste) kolmas julkaisu on hyvin pitkälle Artaud’n käsialaa. Artaud ei kuitenkaan kannattanut surrealistien käsitystä poliittisesta ja kantaaottavasta taiteesta, joten tiet erkanivat.
Samaan aikaan hän näytteli, puvusti ja kirjoitti näytelmäkäsikirjoituksia teatteriin. Yhdessä Roger Vitracin kanssa he perustivat 'patafysiikan perinteitä kantavan Alfred Jarry –teatterin, joka toimi vuosina 1927 – 1929. Yritys kaatui talousvaikeuksiin. Seuraavaksi oli vuorossa Julmuuden teatteri (Le Théâtre de la Cruauté). Nimeksi piti alun perin tulla ”Metafyysinen teatteri”, joka olisi paremmin valaissut mistä Artaud’n teatterikäsityksessä on kyse.
Vuonna 1935 Artaud muutti Meksikoon. Siellä hän tutustui paikallisiin intiaaneihin, jotka perehdyttivät hänet riitteihinsä ja uskonnollisiin menoihinsa. Huumeiden käyttö kuului kuvaan. Paluu Pariisiin ei vastannut hänen odotuksiaan, joten hän matkusti Irlantiin. Retki päättyi mielisairaalaan, jossa hän vietti useita vuotta. Tämän jälkeen seurasi kiihkeä luomisen ja kirjoittamisen kausi. Artaud'n kootut teokset käsittävät peräti 26 nidettä.
Artaud koki syvää hengenheimolaisuutta Vincent van Goghin kanssa. Teos Van Gogh, le suicidé de la société (1947, sananmukaisesti "Van Gogh, yhteiskunnan itsemurhaama"), käsittelee yhtä paljon Artaud’ta itseään kuin kuvataiteilijaakin. Kimmo Pasanen on suomentanut esseen nimellä Korpit ja auringonkukka (1974). Esseestään Artaud sai Sainte-Beuve –palkinnon tammikuussa 1948.
Artaud kuoli 4. maaliskuuta 1948 syöpään.
[muokkaa] Artaud’n teatterikäsitys
”Julmuuden teatteriksi” kutsutussa manifestissaan Artaud halusi vapauttaa teatterin Logoksen, so. kirjallisuuden ja sanojen tyranniasta. Artaud ihaili itämaista, varsinkin balilaista teatteria, joka ei perustu puheeseen, eikä dialogiin, vaan elekieleen. ”Balin teatterissa aistii esikielellisen tilan, joka pystyy itse valitsemaan oman kielensä, oli se sitten musiikkia, eleitä, liikkeitä tai sanoja”, kirjoittaa Artaud pamfletissaan Le théâtre de son double, joka sananmukaisesti tarkoittaa ”Teatteri ja sen kaksoisolento” (1938).
Artaud'n merkitystä ovat analysoineet Dan Steinbock Le Théâtre de son double -teoksen käännöksen jälkisanoissa ja Johanna Enckell, joka ei pidä teoksen otsikkoa onnistuneena. "Kohti kriittistä teatteria" tuo liikaa mieleen Bertold Brechtin, jonka käsitys teatterista on aivan vastakkainen Artaud'n käsityksen kanssa.
Ensimmäisessä kirjeessään Jacques Rivièrelle 13.9.1932 Artaud määrittelee Julmuuden seuraavasti: ”Mentaalisena käsitteenä julmuus merkitsee ankaruutta, hellittämättömyyttä ja säälimätöntä päättäväisyyttä, taipumatonta, ehdotonta määrätietoisuutta”.
Artaud'n näkemyksen mukaan länsimaisen teatterin perisynti on se, että sen keskiössä on ihminen. Itämaisessa teatterissa maailmankaikkeus on tärkein, ei ihminen. Artaud’n mielestä länsimaissa teatterin perusajatus on prostituoitu, kuten kaikki muukin.
Artaud peräänkuuluttaa tilan runoutta (la poésie de l'espace), joka kattaa kaikki näyttämöllä käytettävät ilmaisukeinot, kuten musiikin, tanssin, plastiikan, pantomiimin, mimiikan, eleet, intonaation, valaistuksen ja kulissit. Tämä tilan runous on täysin riippumatonta puhutusta kielestä.
Artaud’n seuraajia ovat esimerkiksi absurdin teatterin edustajat ja Peter Brook. Suomessa Jouko Turkkaa ja Jumalan teatteria pidetään Artaud’n oppien soveltajina.
[muokkaa] Pääteokset
- L’ombilic des limbes, 1925
- Le pèse-nerfs, 1925
- L’art et la mort, 1929
- Le moine, de Lewis, raconté par Antonin Artaus, 1931
- Héliogabale ou l’anarchiste couronné, 1934
- Les nouvelles révélations de l’être, 1937
- Le théâtre et son double, 1938 (suom. Kohti kriittistä teatteria, Ulla-Kaarina Jokinen, 1983)
- D’un voyage au pays des Tarahumaras, 1945
- Van Gogh, le suicidé de la société, 1947 (suom. Korpit ja auringonkukka, Kimmo Pasanen, 1988)
- Artaud le Mômo, 1947
- Ci-Gît précédé de La culture indienne, 1947
- Pour en finir avec le jugement de Dieu, 1948
- Les Cenci, 1964 (postuumisti)
[muokkaa] Suomennetut teokset ja lähteet
- Kohti kriittistä teatteria (1964, Le théâtre et son double ja 1974, Le Théâtre de la Cruauté, suom. Ulla-Kaarina Jokinen. Jälkisanat Dan Steinbock : « Artaud’n testamentti – kohti kriittistä teatteria », Helsinki: Otava, 1983)
- Korpit ja auringonkukka (1974, Van Gogh, le suicidé de la société, suom. ja saatesanat Kimmo Pasanen, Hangon Kirjapaino Oy: Hanko, 1988)
- Enckell, Johanna ”Antonin Artaudin jäljet ranskalaisessa teatterissa”. Suom. Tuuja Jänicke, Helsinki: Like, 2003.
[muokkaa] Aiheesta muualla
- http://www.info.tampere.fi/eta/teatteri/artaud.html
- http://cc.joensuu.fi/~jnsoa/kokoelma/perez2.htm
- http://www.antoninartaud.org/home.html
- http://www.theatrehistory.com/french/artaud001.html
- http://www.cavi.univ-paris3.fr/rech_sur/av_mod/index.html
- http://www.docmartine.com/artaud/index.html
- Centre de recherche sur le surréalisme: Bulletin international Antonin Artaud
- A New Scène Seen Anew: Representation and Cruelty in Derrida's Artaud by Colin Russell
