Andrei Tarkovski
Wikipedia
Andrei Arsenjevitš Tarkovski (ven. Андрей Арсеньевич Тарковский 4. huhtikuuta 1932, Jurjevets, Ivanovo, Neuvostoliitto, nykyinen Valko-Venäjä – 28. joulukuuta 1986, Pariisi, Ranska) oli neuvostoliittolainen elokuvaohjaaja. Tarkovskia pidetään yleisesti tärkeimpänä venäläisenä elokuvaohjaajana sitten Sergei Eisensteinin. Hänen elokuvilleen on tyypillistä poikkeuksellinen runollisuus.
Tarkovski kuoli joulukuussa 1986 Pariisissa keuhkosyöpään. Hänet on haudattu Pariisiin.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Tarkovskin elämä ennen elokuvauraa
Andrei Tarkovski syntyi taiteilijoiden perheeseen: hänen isänsä oli kuuluisa runoilija Arseni Tarkovski ja äiti Maria Ivanovna puolestaan näyttelijä. Varsinkin isällä oli suuri vaikutus tulevaan elokuvaohjaajaan: Andrei Tarkovski pyrki etsimään runollista elokuvailmaisua, ja käytti usein isänsä runoja elokuviensa pohjana. Hänen vanhempansa kuitenkin erosivat Andrein ja siskonsa Marinan ollessa vielä lapsia, ja he varttuivat äitinsä hoivissa. Toisen maailmansodan aikana he joutuivat äidistäänkin eroon paetessaan Moskovasta maaseudulle.
Tarkovski opiskeli vuosina 1951–54 Moskovassa arabian kieltä ja musiikkia, ja myöhemmin hetken geologiaa Siperiassa. Vuonna 1956 hän aloitti elokuvataiteen opiskelun Neuvostoliiton elokuvakoulussa, jonka opettajiin kuului tuolloin muun muassa Mihail Romm. Opiskellessaan Tarkovski ohjasi oppilastöinä elokuvat Tappajat (Убийцы, 1956) ja Tänään loma on peruttu (Сегодня увольнения не будет, 1959). Lastenelokuva Höyryjyrä ja viulu (Каток и скрипка, 1960) oli puolestaan Tarkovskin opinnäyte.
[muokkaa] Ura ohjaajana
Tarkovski sai mahdollisuuden ohjata esikoiselokuvansa Ei paluuta (Иваново детство, 1962) kun elokuvan ensimmäinen kuvausversio hyllytettiin leikkausvaiheessa ja Tarkovski palkattiin tekemään koko elokuva uudestaan jäljelle jääneillä rahoilla. Tarkovskin kuvaus 12-vuotiaan pojan kehityksestä toisen maailmansodan myllerryksessä oli tyypillisen sotaelokuvan vastakohta – runollinen, henkilökohtainen ja hidastempoinen –, vaikka hänen runollinen tyylinsä, josta hän tuli myöhemmin tunnetuksi, oli vielä varsin kypsymätön. Elokuva voitti silti muun muassa Kultaisen leijonan Venetsian elokuvafestivaaleilla.
Tarkovskin seuraava ohjaustyö, venäläisestä ikonimaalarista Andrei Rubljovista kertova epookki Andrei Rublev (Андрей Рублёв, 1969) oli valtava edistys Tarkovskin tyylissä. Elokuva joutui Neuvostoliitossa kuitenkin sensuurin kynsiin, ja vaikka elokuva tehtiinkin jo vuonna 1965, julkaistiin se vasta viisi vuotta myöhemmin. Andrei Rubljov ei myöskään saanut kunnollista levitystä kotimaassaan, siitäkin huolimatta että se voitti FIPRESCI-palkinnon Cannesin elokuvafestivaaleilla vuonna 1970 ja muun muassa mestariohjaaja Ingmar Bergman on kehunut sitä sittemmin vuolaasti.
Myös Tarkovskin seuraavaa elokuvaa Solaris (Солярис, 1972) levitettiin Neuvostoliitossa vajavaisesti, mitä paikalliset kulttuuriviranomaiset selittivät elokuvan vaikeaselkoisuudella. Solaris perustui Stanisław Lemin samannimiseen tieteisromaaniin, ja sitä pidettiin neuvostoliittolaisena vastauksena Stanley Kubrickin menestyselokuvalle 2001: Avaruusseikkailu, vaikkakin Tarkovski näki Kubrickin elokuvan vasta Solariksen kuvausten aikana. Solaris oli kuitenkin sisällöllisesti Avaruusseikkailun vastakohta, hyvin humanistinen elokuva suurrellisten visioiden sijaan. Solaris sai Cannesissa tuomariston palkinnon.
Tarkovskin seuraava elokuva Peili (Зеркало, 1974) oli äärimmäisen henkilökohtainen, unista ja muistoista ammentava elokuva. Tarkovski käytti useimmissa elokuvissaan luontevasti rinnakkain mustavalkoista ja värillistä, ja lavastettua ja dokumentaarista kuvamateriaalia, mutta Peilissä vei tämän äärimmilleen: Tarkovski kertoo elokuvan päähenkilön (jota nähdään elokuvassa vain ohimenevästi) elämäntarinan ajallisesti sekoitetussa järjestyksessä, käyttäen niin välähdyksiä uutisdokumenteista kuin hyvin unenomaisia ja aavemaisia lavastettuja kohtauksia. Lopputulos on ehkä lähimpänä unen ja runouden logiikkaa kun mikään muu elokuva historiassa. Samalla ohjaaja tuli luodanneeksi maansa lähihistoriaa Stalinin vainoista Ussuri-joen rajakahakoihin asti.
Andrei Tarkovskia ei kuitenkaan päästetty taas vähällä kotimaassaan; erityisesti kollegat hyökkäsivät elokuvan intiimiä omakohtaisuutta vastaan.
Peilin jälkeen Tarkovski ohjasi teatterille Shakespearen Hamletin Moskovassa vuonna 1977, ja palasi sitten elokuvan ja tieteistarinoiden pariin: Strugatskin veljesten romaaniin pohjaava Stalker (Сталкер, 1979) käsitteli Solariksen tavoin ihmisen kykyä kohdata itsensä, vaikkakin Stalkerin tulevaisuudenvisio oli synkempi ja pessimistisempi.
Tarkovski halusi pitkään poistua kotimaastaan johtuen hänen ongelmistaan Neuvostoliiton viranomaisten kanssa. Äitinsä kuoltua Tarkovski lopulta muutti vaimonsa Larissan – joka oli myös Tarkovskin monien elokuvien ohjaaja-assistentti – kanssa väliaikaisesti Italiaan, missä hän teki seuraavan elokuvansa Nostalgia (Nostalghia, 1983), jota edelsi dokumenttielokuva Tempo di viaggio (1983), joka kertoi Nostalgian kuvauspaikkojen etsinnästä. Tarkovski teki Nostalgian käsikirjoituksen runoilija Tonino Guerran kanssa, joka oli aiemmin tehnyt yhteistyötä muun muassa Federico Fellinin ja Michelangelo Antonionin kanssa. Neuvostoliiton viranomaiset eivät nytkään suhtautuneet Tarkovskin hengentuotteeseen suopeasti: elokuvaohjaaja Sergei Bondartšukin johdolla Nostalgiaa estettiin Cannesin elokuvafestivaaleilla voittamasta Kultainen palmu -pääpalkintoa, ja se sai sen sijaan vähemmän arvostetun tuomaristopalkinnon.
Nostalgian valmistuttua Tarkovski halusi lähteä pysyvästi Neuvostoliitosta, vaikka hän kirjoittikin päiväkirjassaan potevansa kovaa koti-ikävää. Vaikka Tarkovskilla ja hänen vaimollaan Larissalla oli vaikeuksia saada viisumeja ulkomaille, pysyi Tarkovski ulkomailla koko loppuelämänsä; Larissa ehti jättää Tarkovskin ja palata kotimaahansa ennen tämän kuolemaa.
Nostalgian jälkeen Tarkovski ohjasi jälleen teatterituotannon, tällä kertaa Boris Godunovin Lontoon Covent Gardenissa.
Viimeisen elokuvansa Uhri (Offret, 1986) hän teki Ruotsissa. Elokuvan tuotantoryhmään kuului monia Ingmar Bergmanin pitkäaikaisia työtovereita, kuten kuvaaja Sven Nykvist ja näyttelijä Erland Josephson, joista jälkimmäinen esiintyi merkittävässä roolissa jo Nostalgiassa. Elokuva oli menestyksekäs Cannesin elokuvafestivaaleilla: Uhri voitti tuomaristopalkinnon, kriitikkojen palkinnon ja ekumeenisen palkinnon.
Viimeisinä vuosinaan Tarkovskilta julkaistiin myös kaksi kirjaa: Vangittu aika (Sapetšatljonnoje vremja, 1984), joka käsitteli Tarkovskin elokuvateoriaa ja taidetta yleisesti, sekä Martyrologia (Martyrolog, 1989), päiväkirja vuosilta 1970–81.
[muokkaa] Filmografia ohjaajana
- Tappajat (Ubiitsy, 1956), lyhytelokuva
- Concentrate (1958)
- Tänään loma on peruttu (Segodnja uvolnenija ne budet, 1959)
- Höyryjyrä ja viulu (Katok i skripka, 1960) lyhytelokuva
- Ei paluuta (Ivanovo detstvo, 1962)
- Andrei Rublev (1966)
- Solaris (Soljaris, 1972)
- Peili (Zerkalo, 1975)
- Stalker (1979)
- Voyage in Time (1982), dokumentti
- Nostalgia (Nostalghia, 1983)
- Uhri (1986)
[muokkaa] Bibliografia
- Martyrologia. Päiväkirjat 1970–1981 (1989). Mabuse. ISBN 952-9502-02-8.
- Vangittu aika (1989). Love kirjat. ISBN 951-8978-04-2.
[muokkaa] Lähteet
- Christian Braad Thomsen: Leppymättömät: elokuvataiteen kohtaloita ja kerrontamuotoja. Like, 1989. ISBN 951-8929-13-0.
- Andrei Tarkovski: Vangittu aika. Love kirjat, 1989. ISBN 951-8978-04-2.
