Suomettuminen
Wikipedia
Suomettuminen (saks. Finnlandisierung) tarkoittaa voimakkaamman valtion vaikutusvaltaa heikomman naapurimaan asioihin. Käsite esiteltiin alun perin Itävallassa jo 1950-luvulla, mutta sitä alettiin käyttää ahkerasti Saksan liittotasavallassa 1960-luvulla. Se merkitsi sananmukaisesti Suomen kaltaiseksi tulemista. Tarkka suomennos olisi "suomettaminen". Rinnakkaistermi suomettaminen tarkoittaa sitä, että pyritään saamaan valtio tai ihminen suomettuneeksi ja suomettuminen taas, että suometutaan itsenäisesti. Käsitteellä tarkoitettiin negatiivisesti Suomen joutumista Neuvostoliiton valtapiiriin. Suomessa Neuvostoliiton vaikutusvalta ulottui myös sisäpolitiikkaan ja ilmeni mediassa ns. itsesensuurina.
Suomettumisen ydinaikaa oli 1968–1982 eli jakso Tšekkoslovakian miehittämisen jälkeisestä Brežnevin opin mukaisesta neuvostopolitiikan tarkistuksesta Mauno Koiviston tuloon presidentin sijaiseksi 1981 ja presidentiksi 1982. Vielä 1985 Koivisto pyrki estämään Juho Kusti Paasikiven päiväkirjojen julkaisemisen ja lopullisesti suomettuminen alkuperäisessä merkityksessään päättyi vasta Neuvostoliiton hajoamiseen 1991. Suomalaisesta poliittisesta keskustelusta käsite ei kuitenkaan ole täysin hävinnyt 2000-luvullakaan, ja suomettuneisuuden tai "uussuomettumisen" käsitettä on viljelty milloin puhuttaessa Suomen suhteista Neuvostoliiton seuraajavaltio Venäjään, milloin Euroopan unioniin, milloin Yhdysvaltoihin.
[muokkaa] Taloudellinen perusta
Suomi oli YYA-sopimuksen vuoksi Neuvostoliiton vaikutuspiirissä tiukemmin kuin yksikään toinen länsimaa. Suomen puolueettomuus perustui YYA-sopimukseen, joka sisälsi myös sotilasliiton, kun taas Itävallan asema perustui 1955 valtiosopimukseen, jolla Neuvostoliitto tarjoutui luopumaan Itävallan osan miehityksestä, mikäli Itävalta pysyisi puolueettomana senkin jälkeen kun neuvostojoukot olivat vetäytyneet. Neuvostoliitto kävi bilateraalikauppaa sosialistisen valtioiden lisäksi vain Suomen ja Intian kanssa. Suomi oli ajoittain Neuvostoliiton toiseksi suurin länsimainen kauppakumppani bilateraalikaupan ansiosta Saksan liittotasavallan ollessa kaikkein suurin.
Taloudellisessa mielessä oli kysymys Neuvostoliiton kannalta rauhanomaisen rinnakkaiselon periaatteesta eli siitä, että Neuvostoliitto pystyi osoittamaan kansainvälisesti, että kapitalistisen ja sosialistisen maan rauhanomainen rinnakkaiselo on mahdollista.
[muokkaa] Suomi Saksan liittotasavallassa varoittavana esimerkkinä
Länsisaksalaisille konservatiivipoliitikoille etenki Baijerin pääministerille Franz Josef Straussille Suomen tapaus kelpasi varoittavaksi esimerkiksi siitä, kuinka suurvalta puuttuu pienen naapurinsa sisäisiin asioihin ja tämän itsenäisyydestä tulee kauko-ohjattua ja puolinaista. Finnlandisierung-termiä käytti taajaan Axel Springerin mediakonserni.
[muokkaa] Neuvostoliiton puolueettomuusvaatimus hintana bilateraalikaupasta
Neuvostoliitto nimitti tietyt suomalaiset puolueet ja poliitikot "neuvostovastaisiksi". Näitä puolueita ja poliitikkoja ei sitten päästetty johtaviin asemiin vaalituloksesta riippumatta. Suomettuminen johti siihen, että moni porvarillinenkin poliitikko pyrki "neuvostoystävälliseksi" eli luottamuksellisiin suhteisiin Neuvostoliiton kanssa.
Yksilötasolla suhteita hoidettiin siten, että Neuvostoliiton suurlähetystö järjesti merkittäville suomalaisille poliitikoille oman kontaktihenkilön, jonka Aarno Laitinen nimesi kirjassaan Tamminiemen pesänjakajat kotiryssäksi. Kutsu Neuvostoliiton Helsingin suurlähetystön Lokakuun suuren sosialistisen vallankumouksen vuosipäivänä 7. marraskuuta merkitsi julkista osoitusta virallisella linjalla olemisesta ja siitä kilpailtiin. Myös elinkeinoelämässä arvostettiin hyviä idänsuhteita suuryritysten johdossa. Merkittävää idänkauppaa käyvien suomalaiskonsernien toimitus- tai pääjohtajia kutsuttiin idänkaupan vuorineuvoksiksi tai kriittisesti asiaan suhtautuvien piirissä punaisiksi vuorineuvoksiksi.
Tätä kautta Neuvostoliitto pystyi vaikuttamaan Suomen sisäpolitiikkaan taatakseen Suomen pysymisen puolueettomana YYA-sopimuksen määrittelemällä tavalla. Neuvostoystävällisiä ryhmittymiä muodostui eri puolueisiin. Kokoomuksessa tätä edustivat remonttimiehet, Keskustapuolueessa K-linja, SDP:ssä yleensä nuoremman polven vasemmisto 1970-luvulla ja SKP-SKDL:ssä taistolaiset ja Ruotsalaisessa kansanpuolueessa janssonilaiset. Vastakkaisia nopeaa länsi-integraatiota korostaneet ryhmät olivat Kokoomuksen oikeistolaiset, kokoomuksesta ja Ruotsalaisesta kansanpuolueesta muodostuneet perustuslailliset ja SDP:ssä tannerilaiset tai asevelisosialidemokraatit.
Kansalaisjärjestötasolla neuvostoystävälliseksi kanavaksi muodostui Suomi-Neuvostoliitto-Seura.
[muokkaa] Maltillinen tiedonvälitys ja itsesensuuri
Suomettumiseen liittyy läheisesti myös termi itsesensuuri. Tässä yhteydessä sillä tarkoitetaan suomalaisten itse suorittamaa julkisen keskustelun valvontaa, jossa kaikki hiukankin Neuvostoliittoa kohtaan negatiiviseksi arvioitu aineisto joutui voimakkaan paheksunnan kohteeksi ja "Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita" vahingoittavan materiaalin julkaisemisesta pyrittiin pidättäytymään.lähde?
Itsesensuurilla oli myös juridinen pakkonsa: vuonna 1948 rikoslakiin lisättiin kappale, jonka mukaan Suomen ja vieraan valtion (eli Neuvostoliiton) suhteita vahingoittavasta materiaalista voitiin tuomita kahdeksi vuodeksi vankeuteen. Pykälän perusteella tuomittiin sanomalehti Keskisuomalaisen toimittaja sakkoihin 1948.lähde? Pykälä poistettiin rikoslaista vasta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.
Myös lehdistössä ja kirjallisuudessa harjoitettiin itsesensuuria, eli Neuvostoliitolle vihamieliseksi katsottua "neuvostovastaista" materiaalia ei aina suoraan julkaistu. Sanomalehti Uusi Suomi ratkaisi ongelman käyttämällä ns. neulanpistotaktiikkaa hakemalla neuvostolehdistöstä kriittisiä Neuvostoliittoa koskevia artikkeleita ja julkaisemalla ne Suomessa.lähde? Artikkelit eivät voineet olla neuvostovastaisia, koska ne olivat julkaistut Neuvostoliitossa. Yksi neuvostoajan kriittisistä lehdistä oli kulttuurilehti Literaturnaja gazeta, jossa sallittiin älyllistä, mutta periaatteisiin käyvää kritiikkiä.
Kirjojen osalta Suomessa julkaistiin kyllä neuvostokriittisiä suomalaiskirjoja, mutta Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristo oli kustannettava suomen kielellä 1974 Tukholmassa. Myös kirjan ottamisesta kunnallisten kirjastojen kokoelmiin keskusteltiin kulttuurilautakunnan tasolla esimerkiksi Turussa. Itsesensuuri sai joskus jälkikäteen arvioituna myös koomiselta vaikuttavia piirteitä, josta hyvänä esimerkkinä Sleepy Sleepersin julkaiseman "Takaisin Karjalaan" levyn aiheuttama skandaali. Toinen kohahduttava tapaus oli kenraalimajuri Pentti Syrjän kirjoittama kirja Gruppa Finljandija hänen everstinä vuosia aikaisemmin suorittamistaan opinnoista Frunzen sotilasakatemiassa, mikä aiheutti vuosiksi sen, että oppilasvaihto katkesi.
[muokkaa] Historiaa termin synnylle
Laillistettu kommunistipuolue SKP saavutti SKDL:n tunnusten alla neljänneksen kannatuksen eduskuntavaaleissa ja kommunistit nousivat hallitusvastuuseen. Myöhemmin vuosia 1944–1948 on kutsuttu vaaran vuosiksi. Myöhemmin on kuitenkin todettu, ettei Stalin halunnut geopoliittisen tilanteen vuoksi tukea suomalaisia kommunisteja, joten vallankaappauksen uhka oli pieni[1].
Presidentit Mannerheim, Paasikivi ja Kekkonen saivat neuvostojohtajien luottamuksen. Pitkään Suomi oli Neuvostoliiton suurin läntinen kauppakumppani, mikä vaurastutti Suomea merkittävästi. Kylmän sodan aikana oli vallalla "joko puolesta tai vastaan" -ilmapiiri suhteessa Neuvostoliittoon. Välivaihtoehtoja ei ymmärretty muualla maailmassa. Suomalaisen politiikan tapa puhua Suomesta ja Neuvostoliitosta "ystävällisinä naapurivaltioina" toi lännessä hämmennystä, koska termi oli lännessä Neuvostoliiton vasallivaltioiden synonyymi.
Neuvostoliitto piti presidentti Urho Kekkosta takuuna sille, ettei parlamentaarisista syistä Suomen ulkopoliittinen puolueettomuuslinjaus muutu. Kriittisesti YYA-sopimukseen ja sen ulkopoliittisena takaajana toimineeseen tasavallan presidenttiin suhtautuneet poliitikot leimautuivat vähitellen myös kekkosvastaisiksi. Suomettumista ja Kekkosen linjaa vastustivat näkyvästi muutamat kekkosvastaisiksi leimautuneet poliitikot, kuten Kokoomuksen Tuure Junnila, Perustuslaillisen kansanpuolueen Georg C. Ehrnrooth ja Kullervo Rainio, SMP:n Veikko Vennamo sekä Itsenäisyyden Puolesta ry:n puheenjohtaja Heikki Eskelinen.
[muokkaa] Suomettuminen ja itsesensuuri selviytymisstrategiana
Suomettuminen voidaan nähdä myös erikoistapauksena yleisempää selviytymisstrategiaa, jota on Suomessa sovellettu tilanteessa jossa Suomen olemassaolo on ollut (esimerkiksi) Venäjän uhkaama.lähde? Tämän selviytymisstrategian ajatuksena on että kansallisen olemassaolon ollessa uhattuna on tehtävä kompromisseja jotta tärkein päämäärä – kansallinen olemassaolo – kyettäisiin turvaamaan.lähde? Sortokaudella tätä strategiaa sovellettiin ns. myöntyvyyssuuntauksena, toisen maailmansodan jälkeen suomettumisena.lähde?
Tärkein kilpaileva selviytymisstrategia on Suomen historiassa ollut laillisuuden ja kansallisen itsemääräämisoikeuden kompromissiton puolustaminen.lähde? Sortokaudella strategiaa kutsuttiin laillisuuslinjaksi eli perustuslaillisuudeksi.
Turun yliopiston yleisen historian professori Kalervo Hovi löytää kirjassaan "Puolan Historia" hyvin samantapaisia yleisiä selviytymisstrategioita Puolan suhteessa Venäjään.
[muokkaa] Katso myös
[muokkaa] Lähteet
- Harriman, Averell: Huipputason diplomatiaa. Helsinki: Kirjayhtymä, 1971. ISBN 951-26-0613-5.
- Vihavainen, Timo: Kansakunta rähmällään : suomettumisen lyhyt historia. Helsinki: Otava, 1991. ISBN 951-1-11397-6.
- Bäckman, Johan: ENTÄS kun tulee se yhdestoista? : suomettumisen uusi historia. Helsinki : WSOY, 2001. ISBN 951-0-25654-4.
