Georg C. Ehrnrooth

Wikipedia

Georg Carl Casimir Ehrnrooth (s. 27. heinäkuuta 1926 Lahti) on yksi Kekkosen kauden tunnetummista oppositiopoliitikoista, jotka arvostelivat Kekkosen ulkopoliittista linjaa, kommunismia ja Neuvostoliiton toimintaa. Ruotsalaista kansanpuoluetta (RKP) ja 1970-luvulta lähtien Perustuslaillista kansanpuoluetta edustanut Ehrnrooth oli 1970-luvun lopulla yksi Suomen oikeistolaisimpia julkisuudessa esiintyneitä poliitikkoja.

Ehrnroothin kiinnostus politiikkaa kohtaan heräsi sotasyyllisyysoikeudenkäynnin yhteydessä, jolloin hän opiskeli oikeustiedettä Helsingin yliopistossa. Ehrnroothin kokemus tavasta, jolla syytettyjä kohdeltiin ja varsinkin oikeusministeri Urho Kekkosen toiminta tässä oikeudenkäynnissä, vaikuttivat ratkaisevasti hänen poliittiseen heräämiseensä. Seuraavina vuosina Ehrnrooth ottikin ensimmäiset askeleet politiikassa osallistumalla nuorisopolitiikkaan ensin Ylioppilasoikeistossa ja myöhemmin RKP:n nuorisojärjestö Svensk Ungdoms Höger:ssä.

Ehrnrooth nousi vuonna 1956 RKP:n listalta Helsingin kaupunginvaltuustoon. Vuoden 1956 kunnallisvaaleista tulikin suuntaa antava hänen myöhemmälle uralleen. Tästä piti huolen hänen kohdistamansa kritiikki Helsingin kaupunginhallituksen toteamusta vastaan, jonka mukaan kaupungilla ei ollut rahaa vanhusten asuntotuotantoa varten. Sen sijaan Helsingin kaupungilla oli varaa rakentaa apinalinna Korkeasaareen. Apinatalo-kommentin kautta Ehrnrooth sai julkisuutta ja tämä oli tavallaan yksi tärkeä tekijä hänen ensimmäisen vaalivoittonsa taustalla.

Eduskuntaan Ehrnrooth nousi vuonna 1958 RKP:n listalta ja hän sijoittui henkilökohtaisella äänimäärällään koko maassa kolmanneksi, häviten ainoastaan Hertta Kuusiselle ja Väinö Tannerille.

Poliittiselta linjaltaan Ehrnrooth oli konservatiivis-oikeistolainen, mikä tarkoitti hänen kohdallaan erityisesti perustuslaillisuuden, isänmaallisuuden ja länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän korostamista. Näiden arvojen vaaliminen teki hänestä sekä oikeistolaisen että vakaumuksellisen antikommunistin. Hänelle Neuvostoliitto ja kommunismi edustivat sitä, mikä Suomen kannalta oli vaarallista ja halveksittavaa. Sosiaalipoliittisissa kysymyksissä Ehrnrooth ei kuitenkaan ollut puhtaasti oikeistolainen ja tämän takia hänen sijoittamisensa tietylle kohdalle vasemmisto-oikeisto-akselissa ei ole helppoa. Varsinkin vanhusten asioiden ajaminen kunnallisessa ja valtakunnallisessa politiikassa oli Ehrnroothille tärkeää. Jutta Zilliacus sanookin, että Ehrnroothilla oli "sydän vasemmalla puolella" varsinkin vanhustenhuoltoon liittyvissä kysymyksissä.

Perustuslaillisuus muodosti tärkeän viitekehyksen Ehrnroothin poliittiselle toiminnalle. Tämän kautta voi myös ymmärtää Ehrnroothin vahvat kannanotot parlamentarismin ja kansanvaltaisuuden puolesta. Demokratian kannalta perustuslait ja niiden suojeleminen olivat Ehrnroothin mielestä ensisijaisen tärkeää, sillä vain laillisuus takaisi kansanvaltaisuuden. Ehrnroothin kohdalla perustuslaillisuuden korostamista ei voida pitää ihmeenä, olihan hänellä taustallaan sekä oikeustieteelliset opinnot että verenperintö. Hänen sukulaisensa Carl Mannerheim oli autonomian ajan tunnetuimman perustuslaillisen Leo Mechelinin hengenheimolainen. Kotikieleltään ruotsinkielisen Ehrnroothin perustuslaillisuus sisälsikin samoja svekomaanis-perustuslaillisia aineksia kuin Leo Mechelinin edustama perustuslaillisuus. Ehrnroothin ja Mechelinin perustuslaillisuudessa oli myös yhtäläisyyksiä, erityisesti idänpolitiikan osalta. Molemmat edustivat tiukkaa laillisuuslinjaa ja peräänantamattomuutta, joka johti ristiriitoihin myöntyvyyslinjalaisten kanssa. Mechelinillä vastustajat olivat fennomaaneja, Ehrnroothilla äärivasemmisto ja K-linjalaiset.

Kommunisminvastaisuutta voidaan pitää tärkeänä osana Georg C. Ehrnroothin isänmaallisuutta. Tästä samasta kumpusi myös hänen Kekkos-vastaisuutensa. Vaaran vuosien aikana heränneet epäilyt Kekkosen isänmaallisuudesta ja kommunistisympatioista olivatkin hänen Kekkos-vastaisuutensa taustalla. Myönteistä suhdetta Kekkoseen ei voinut syntyä myöhemminkään, siitä pitivät huolen Kekkosen myöhempi toiminta mm. yöpakkaskriisin ja noottikriisin aikana. Vuoden 1956 presidentinvaalit ja kommunistien julkinen tuki Kekkoselle todistivat Ehrnroothille sen, kenen arvoja Kekkonen edusti.

Georg C. Ehrnrooth tuli tunnetuksi voimakkaana persoonana, joka toimi ensisijaisesti äänestäjien antaman mandaatin mukaisesti – ei puoluepoliitikkona. Ehrnroothin puoluepolitiikasta riippumaton politikointi tuleekin nähdä osana hänen perustuslaillisuutta korostavaa näkemystään. RKP näyttikin olevan Georg C. Ehrnroothille sopiva, sillä se tunnettiin puolueena, jossa "katto on korkealla". Toisaalta Ehrnroothin itsenäisen poliitikon linjassa piili tulevien ristiriitojen siemen, tarkoittihan se haluttomuutta toimia pelkästään puoluejohdon toiveiden mukaisesti. RKP:n ja Ehrnroothin välille ilmaantuikin ongelmia heti, kun puolueen toleranssi madaltui YYA-Suomen poliittisten yhdenmukaistumispaineiden myötä.

Ehrnroothin taipumattomuus poliittisessa linjassaan ja tunteenomainen suhtautuminen poliittisiin kiistakysymyksiin aiheuttivat ongelmia RKP:n johdon ja Ehrnroothin välille. Vedenjakana puolueen ja Ehrnroothin suhteissa voidaan pitää vuoden 1968 presidentinvaaleja, jolloin Ehrnrooth asettui tukemaan Matti Virkkusta kun taas RKP:ssä katsottiin tärkeämmäksi varmistaa hallituskelpoisuus ja siten asettua Kekkosen taakse. 1970-luvulle tultaessa Georg C. Ehrnrooth joutuikin yhä suurempiin ristiriitoihin RKP:ssä. Tähän vaikutti etenkin RKP:n oikeistosiiven hajoaminen ja Helsingin piirin siiryminen kekkoslaisten hallintaan.

Lopulta RKP:n ja Ehrnroothin suhde tuli katkeamispisteeseen poikkeuslakia säädettäessä vuonna 1973. Ehrnrooth ei voinut hyväksyä Urho Kekkosen uudelleenvalitsemista poikkeuslailla kansan mielipidettä kuulematta. RKP:sta erottuaan Ehrnrooth perusti Suomen Perustuslaillisen Kansanpuolueen eli SPK:n, jonka nimeksi vaihdettiin tuli myöhemmin Perustuslaillinen Oikeistopuolue (POP).