Hella Wuolijoki

Wikipedia

Hella Maria Wuolijoki (alk. Ella Maria Murrik, salanimiä Juhani Tervapää ja Felix Tuli; 22. heinäkuuta 1886 Helme, Viro – 2. helmikuuta 1954 Helsinki) oli kirjailija, filosofian maisteri ja Yleisradion pääjohtaja.

Sisällysluettelo 1 Elämä ja ura 2 Hella Wuolijoen näytelmät 3 Lähteet 4 Aiheesta muualla

[muokkaa] Elämä ja ura

Hella Wuolijoki syntyi Viljandin maakunnassa Etelä-Virossa, joka oli Viron kansallisen liikkeen ydinaluetta. Hänen vanhempansa olivat asianajaja Ernst Murrik ja Kadri Kokamägi. Wuolijoki muutti perheensä kanssa Valgan kaupunkiin, jossa hän aloitti koulunkäynnin 1897. Ylioppilaaksi hän valmistui 1904. Wuolijoki opiskeli Helsingin yliopistossa kansanrunoutta, historiaa ja venäjän kieltä vuosina 1904–1908. Myöhemmin hän aloitti oikeustieteen opinnot, mutta ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen keskeytti ne. Vuoden 1905 suurlakko sai Wuolijoen näkemään työväestön joukkovoiman ja rakensi yhteyttä sosialismin oppeihin. Hän liittyi Ylioppilaiden Sosiaalidemokraattiseen Yhdistykseen.

Samoihin aikoihin Wuolijoki tapasi tulevan aviomiehensä, ylioppilassosialistin, Sulo Wuolijoen. Vuonna 1908 Hella Murrik solmi avioliiton Sulo Wuolijoen kanssa, avioliitto päättyi 1923. Wuolijoen perhe omisti Marlebäckin kartanon Iitissä ja myöhemmin Jokelan kartanon Mäntsälän kunnan Ohkolan kylän Jokelanseudulla.

Virolaissyntyinen Hella Wuolijoki kirjoitti teoksia muun muassa salanimellä Juhani Tervapää. Wuolijoki muistetaan kirjailijana erityisesti Niskavuori-sarjasta, ja hänet tunnetaan myös yhteistyöstään Bertolt Brechtin kanssa. He kirjoittivat yhdessä näytelmän Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti. Wuolijoen Niskavuori-sarja edustaa suurelta osin perusporvarillisia arvoja, mikä on ristiriidassa hänen poliittisen toimintansa kanssa. Niskavuoren esikuvana onkin ollut Sulo Wuolijoen kotitalo Hauhon Vuolijoen kartano. Wuolijoen tuotannossa merkillepantavaa ovat vahvat naiset. ^[1]

Hella Wuolijoki toimi aktiivisesti politiikan kulisseissa. Hän piti niin sanottua poliittista salonkia Helsingin Eirassa sijainneessa asunnossaan. Lisäksi hänellä oli runsaasti kytköksiä Neuvostoliiton tiedustelutoimintaan, hänen peitenimensä Tšekassa oli "Runoilija". Hänen toimintansa liittyi hänen sisarensa Salme Pekkalan (o.s. Murrik) vakoiluverkostoon Lontoossa, Pariisissa ja Brysselissä 1920–1930-luvuilla.

Jatkosodan aikana hänet vangittiin hänen autettuaan neuvostoliittolaista desanttia Kerttu Nuortevaa; Wuolijoki oli Nuortevan yhteyshenkilö Suomessa. Hän puolustautui kertomalla Nuortevan olleen mielestään rauhan asialla:

»Kerttu Nuorteva tuli rauhan airuena - lopettamaan hirveän valloitussodan!»

^[2] Wuolijoki tuomittiin jatketusta maanpetoksesta. Hänelle vaadittiin kenttäoikeudessa kuolemantuomiota, mutta sotaylioikeus päätyi äänestyksen jälkeen langettamaan elinkautisen kuritushuonetuomion. Suuri paino asiassa oli ministeri Väinö Tannerin ja hänen puolisonsa vaikutusvallalla; he asettuivat puolustamaan Wuolijokea ylemmissä oikeusasteissa, koska heidän kantansa oli, että elinkautistuomio on riittävä rangaistus mistä tahansa rikoksesta. Wuolijoki vapautui, kun välirauha oli solmittu syyskuussa 1944.

Wuolijoki kirjoitti vankeusajastaan muistelmat Enkä ollut vanki (1944). Hän korosti tässä tarinassaan erityisesti sitä, että jo vihjaisukin kuulusteluissa Hämeen linnaan joutumisesta riitti murtamaan kovapintaisimmankin naisen, joka sen jälkeen kertoi kaiken minkä tiesi - kunhan ei vain joutuisi pelättyyn vankilaan.

Wuolijoki ei koskaan kiittänyt Tannereita siitä että nämä vastustuksellaan vaikuttivat hänen saamaansa lievempään tuomioon kuolemantuomion sijaan. Sen sijaan hän puukotti Tannereita selkään: vuonna 1945 kun Väinö Tanner itse oli vangittuna, Wuolijoki kehoitti rouvaa ottamaan avioeron ja hakeutumaan uusiin naimisiin, sekä uhkaili että heidän koko omaisuutensa tultaisiin takavarikoimaan heti miehen teloittamisen jälkeen; rouvan lääkärinoikeudetkin tultaisiin peruuttamaan.^{[3]lähde tarkemmin?}

Wuolijoki nousi SKDL:n kansanedustajaksi (1946–1948) K. H. Wiikin paikalle tämän kuoltua kesäkuussa 1946. Yrjö Murron esityksestä hänet valittiin Yleisradion pääjohtajaksi vuosiksi 1945–1949. Vuonna 1952 Wuolijoki palkittiin Pro Finlandia -mitalilla. ^[4]

Hella Wuolijoki on Sakari Tuomiojan puolison Vappu Tuomiojan äiti ja Erkki Tuomiojan isoäiti.

Lokakuussa 2006 ilmestyi Wuolijoen tyttärenpojan Erkki Tuomiojan kirja Häivähdys punaista, jossa kerrotaan vallankumouksellinen Hella Wuolijoesta ja hänen sisarestaan Salme Pekkalasta. Kirja sai Tieto-Finlandia-palkinnon.

Nuori Hella Murrik esiintyy romaanihenkilönä Jaan Krossin romaanissa Professori Martensin lähtö. ^[5]

[muokkaa] Hella Wuolijoen näytelmät

• Talulapsed (Talon lapset) (1912)
• Koidula (1932)
• Minister ja kommunist (1932)
• Laki ja järjestys (1932)
• Kulkurivalssi (kirjoitettu salanimellä Feliks Tuli)
• Palava maa (1936)
• Niskavuoren naiset (1936)
• Juurakon Hulda (1937)
• Justiina (1937)
• Naiset ja naamarit (1937)
• Vihreä kulta (1938)
• Niskavuoren leipä (1939)
• Vastamyrkky (1939)
• Niskavuoren nuori emäntä (1940)
• Yliopistovuodet Helsingissä (1945)
• Kuningas hovinarrina (1945)
• Tuntematon tuomari (1945)
• Häjynpuoleisia pikkunäytelmiä (1945)
• Niskavuoren Heta (1950)
• Entäs nyt, Niskavuori? (1953)

Näytelmien lisäksi Wuolijoki on kirjoittanut kuunnelmia, romaaneja ja muistelmateoksia.

[muokkaa] Lähteet

1. ↑ Lounela
2. ↑ Hella Wuolijoki: Enkä ollut vanki
3. ↑ Lounela - Kassila
4. ↑ Tuomioja
5. ↑ Tuomioja

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Erkki Tuomioja: Häivähdys punaista: Hella Wuolijoki ja hänen sisarensa Salme Pekkala vallankumouksen palveluksessa. Tammi, 2006. ISBN 951-31-3693-0.
• V. Laurila: Hella Wuolijoki näytelmäkirjailijana.  , 1947.
• Pekka Lounela: Hella Wuolijoki – legenda jo eläessään, WSOY 1979
• Hella Wuolijoki: ENKÄ OLLUT VANKI! - tuokiokuvia vankilasta, Tammi 1944
• Kahden naisen sota: vuosisadan vakoilutarina. WSOY, 1987. 951-0-13982-3 (sid.).
• Hauho.fin lyhyt elämäkerta
• Hella Wuolijoki Edustajamatrikkeli. Helsinki: Eduskunta.