Domitianus
Wikipedia
Titus Flavius Domitianus (24. lokakuuta 51 – 18. syyskuuta 96) oli Rooman keisari vuosina 81–96. Hän oli melko kyvykäs hallitsija, mutta käytökseltään niin itsetietoinen ja tyly, että häntä alettiin laajalti vihata. Lopulta hänet murhattiin.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Elämä ennen keisariutta
Domitianus oli 18-vuotias, kun hänen isänsä Vespasianus teki onnistuneen sotilasvallankaappauksen ja nousi Rooman keisariksi. Domitianus toivoi pääsevänsä osalliseksi isänsä keisarillisesta vallasta, mutta joutui pettymyksekseen pian huomaamaan, että hänelle tarjottiin vain erilaisia hienoja arvonimiä, mutta ei todellista valtaa. Erityisen katkeraksi hän tuli siitä, että hän ei saanut tilaisuutta hankkia sotilaallista kunniaa.
Kun Vespasianus kuoli vuonna 79, nousi Domitianuksen isoveli Titus keisariksi. Jälleen Domitianukselle jaettiin erilaisia kunnianosoituksia, mutta ei valtaa. Tässä vaiheessa hän alkoi jo olla niin katkera, että syytti Titusta Vespasianuksen testamentin väärentämisestä. Domitianus näet uskoi, että isän tarkoitus oli ollut siirtää valta molemmille pojille, yhtä suurin valtaoikeuksin.[1]
[muokkaa] Keisari
[muokkaa] Sotapäällikkö, hallintomies ja rakennuttaja
Tituksen hallintokausi kesti vain kaksi vuotta, sillä hän kuoli vuonna 81. Tituksella ei ollut poikia, joten Domitianuksesta tuli keisari. Näin hänelle tarjoutui vihdoinkin tilaisuus hankkia sotilaallista kunniaa. Hän saavuttikin pian joitakin voittoja Germaniassa, ja juhlisti asiaa ottamalla lisänimen Germanicus. Sen sijaan sotaretket Daakian kuningas Decebalusta vastaan sujuivat huonommin. Sotaa käytiin myös vaihtelevalla menestyksellä Britanniassa sekä Tonavan rantamilla Pannoniassa.
Domitianus vietti paljon aikaansa rintamalla ja oli hyvin suosittu sotilaiden keskuudessa. Suosioon vaikutti osaltaan hänen sotilaille myöntämänsä runsaat palkankorotukset. Sen sijaan senaatin kanssa hän ei tullut lainkaan toimeen. Hän ei vaivautunut edes teeskentelemään kiinnostusta senaattorien mielipiteitä kohtaan vaan johti valtakuntaa itsevaltaisesti, valiten neuvonantajansa alemman aatelin ja virkamiesten keskuudesta.[2]
Domitianuksen ansiot siviilihallinnon puolella ovat jokseenkin kiistattomat. Historioitsija Theodor Mommsen on jopa sanonut, että Domitianus oli yksi Rooman historian parhaista hallinnon järjestäjistä. Domitianus oli hyvin tarkka sen suhteen, että lakia noudatettiin kaikkialla valtakunnassa. Hän valvoi tunnollisesti virkamiesten toimintaa ja rankaisi väärinkäytöksiin syyllistyneitä. Jopa häneen karsaasti suhtautuva historioitsija Suetonius myönsi myöhemmin, että Domitianuksen hallintokaudella virkamiehet olivat harvinaisen rehellisiä ja oikeamielisiä.[3]
Domitianus oli merkittävä rakennuttaja. Hän mm. kunnosti Rooman Capitolium-kukkulalla sijainneen Juppiterin temppelin. Lisäksi hän tarjosi kansalle runsaasti sirkushuveja ja urheilukilpailuja. Hänen aloitteestaan alettiin Roomassa järjestää ns. Capitoliumin kisoja, joiden malli oli otettu Kreikan olympialaisista.
Osa rakennusprojekteista oli tarkoitettu korostamaan keisarin korkea-arvoisuutta. Domitianus piti vanhaa keisarillista palatsia liian vaatimattomana, joten hän rakennutti itselleen uuden, neljän hehtaarin kokoisen palatsin graniitista ja marmorista. Mutta toisin kuin esimerkiksi keisari Nero, Domitianus ei harrastanut palatsissaan suurellisia pitoja.[4]
[muokkaa] Despootti
Domitianus salli itselleen avioliiton ulkopuoliset suhteet, mutta alamaisiltaan hän vaati siveellistä käytöstä. Hänen tiedetään myös suhtautuneen homoseksuaalisuuteen halveksuvasti. Tämä saattoi olla syynä siihen, että homoseksuaalisuudestaan kuuluisa Ylä-Germanian maaherra Saturninus alkoi suunnitella vallankaappausta. Saturninus sai puolelleen kaksi legioonaa ja yritti niiden avulla vuonna 89 Domitianuksen syrjäyttämistä. Kapina kuitenkin kukistettiin nopeasti ja Saturninus teloitettiin. [5]
Saturninuksen kapina johti siihen, että Domitianuksesta tuli yhä epäluuloisempi. Hän keskitti yhä enemmän valtaa itselleen ja alkoi vaatia, että häntä puhutellaan sanoin ”Herra ja Jumala”. Hän halveksui yhä avoimemmin senaattia ja siirtyi yhä enemmän hallitsemaan omien suosikkiensa välityksellä. Tämä johti siihen, että senaatissa alettiin vehkeillä keisaria vastaan. Domitianus vastasi perustamalla tiedustelu- ja urkintaverkoston. Pienikin epäilys keisarin vastaisesta toiminnasta riitti kuolemantuomion langettamiseen. Kuolemantuomioiden avulla paikattiin myös valtion budjettivajetta, sillä tuomitun omaisuus oli tapana takavarikoida valtiolle.
Domitianuksen hallintokauden loppuaika oli pelon sävyttämää. Keisari pelkäsi salamurhaajia ja kaikki muut pelkäsivät keisarin vihaa. Kun Domitianusta arvosteltiin vainoharhaisuudesta, puolusti hän itseään sanomalla ”Kukaan ei usko keisarin vastaisiin salaliittoihin ennen kuin sellainen vie keisarilta hengen.”
Keisarin hengen vievä salaliitto syntyi lopulta vuonna 96. Sen johdossa oli pretoriaanikaartin prefektit Norbanus ja Petronius Secundus, ja myös hänen vaimonsa ilmeisesti osallistui siihen. Keisarin murhaaminen annettiin erään Stefanus nimisen entisen orjan tehtäväksi.
Domitianus oli varautunut hyvin murhayrityksiin. Kerrotaan, että hänen palatsissaan oli paljon peilejä, jotta keisari näkisi takana hiipivät murhaajat. Stefanus valmistautui murhaan siis huolellisesti. Hän piti kättään muutaman päivän ajan siteessä, aivan kuin hän olisi loukannut sen. Murhapäivänä Stefanus piilotti siteeseen tikarin ja pääsi keisarin lähelle. Domitianus ei ollut kuitenkaan helppo murhattava, vaan kuoli vasta pitkällisen kamppailun jälkeen, jossa myös Stefanus sai surmansa.
Senaatti otti riemuiten vastaan tiedon keisarin kuolemasta. Domitianuksen patsaita alettiin välittömästi tuhota, ja hänen nimensä pyrittiin hävittämään historiasta.[6]
[muokkaa] Jälkimaine
Historiallisten lähteiden epäluotettavuus tekee Domitianuksen hallintokauden arvioinnista vaikeaa. Tärkeimmät tietolähteet ovat historioitsijat Tacitus ja Suetonius, jotka molemmat olivat Domitianuksen henkilökohtaisia vihamiehiä. Ei siis ole yllättävää, että he suorastaan mässäilevät kuvauksilla Domitianuksen pahuudesta ja julmuudesta. Suetonius esimerkiksi kertoo Domitianuksen viihdyttäneen itseään tuntikausia niin, että hän pyydysti kärpäsiä ja lävisti niitä terävällä kirjoituspuikolla.[7]
Domitianuksen suurin heikkous saattoi olla, että hän ei osannut Augustuksen tavoin teeskennellä vaatimatonta, vaan teki tökeröllä tavalla kaikille selväksi, että hän on yksinvaltias, jota tulee kunnioittaa ja palvoa. Vaikka Rooman tasavallan ajat olivat tuolloin jo kaukaista historiaa, halusi Rooman yläluokka ylläpitää tasavallan illuusiota. Domitianuksen itsekorostus rikkoi tuon illuusion, ja sitä ei senaatti voinut antaa hänelle anteeksi.[8]
[muokkaa] Kristittyjen vainooja?
Kristillisen perimätiedon mukaan Domitianus vainosi kristittyjä. Luotettavia todisteita tällaisesta ei kuitenkaan ole. Domitianuksen tiedetään kuitenkin kunnioittaneen suuresti Rooman jumalia, joten hän on saattanut hyvinkin olla suvaitsematon juutalaisuutta, kristinuskoa ja muita epäroomalaisia uskontoja kohtaan.
Joidenkin tutkijoiden mukaan Ilmestyskirjassa mainittu ”peto” kuvaa Domitianusta.[9]
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Alf Henrikson: Antiikin tarinoita 1–2. WSOY, 1993. ISBN 951-0-18515-9.
- Arto Kivimäki ja Pekka Tuomisto: Rooman keisarit. Karisto, 2000. ISBN 951-23-4094-1.
- Michael Grant: The Roman Emperors. Phoenix Press, 2002. ISBN 1-84212-652-0. (englanniksi)
- Suetonius: Rooman keisarien elämäkertoja. WSOY, 1999. ISBN 951-0-23522-9.
[muokkaa] Viitteet
- ↑ Grant, s. 60–61
- ↑ Grant, s. 62
- ↑ Suetonius, s. 429
- ↑ Grant, s. 63
- ↑ Grant, s. 62
- ↑ Grant, s. 64; Suetonius, s. 437–441
- ↑ Suetonius, s. 425
- ↑ Grant, s. 64
- ↑ Näin on lukua 666 tulkinnut ainakin englantilainen antiikin kulttuurin tutkija Robert Graves. Ilmestyskirja on todennäköisesti kirjoitettu Domitianuksen hallintoaikana.
[muokkaa] Aiheesta muualla
- John Donahue: Titus Flavius Domitianus An Online Encyclopedia of Roman Emperors.
| Edeltäjä Titus |
Rooman keisari |
Seuraaja Nerva |
