Suomen kuningaskuntahanke
Wikipedia
Suomen kuningaskuntahanke vuonna 1918 oli Suomen itsenäistymiseen liittynyt yritys tehdä Suomesta kuningaskunta, jonka hallitsijaksi toivottiin saksalaista prinssiä, Fredrik Kaarlea. Hanke oli toteutumaisillaan, mutta kaatui Saksan kärsittyä tappion ensimmäisessä maailmansodassa.
[muokkaa] Lähtökohta
Kun Suomi itsenäistyi 6. joulukuuta 1917, erääksi huomattavaksi kiistanaiheeksi muodostui valtiomuoto. Kun asioita pahasti sekoittanut sisällissota saatiin sivuun, asiaan voitiin lopulta paneutua.
Asiaa sotki paljolti se, että kansalaissodan johdosta SDP:n 92:sta kansanedustajasta noin 40 oli paennut Venäjälle, ja 50 oli vangittu.[1] Ensimmäiseen täysistuntoon saapui lopulta vain 97 porvarillista kansanedustajaa ja yksi sosiaalidemokraatti eli Matti Paasivuori. Toinen merkittävä eli Väinö Tanner oli vielä vangittuna - vaikka hän oli pysynyt ehdottomasti sivussa punakaartin toiminnasta: sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtajana hänet kuitenkin katsottiin vastuulliseksi.
Sosiaalidemokraatit olivat kaikki ehdottoman tasavaltalaisia, joskin heidän kantansa ei ollut aivan yhtenäinen oikeiston kanssa: he halusivat vallan täyttä keskittämistä eduskunnalle, miten paljon myöhemmin tapahtuikin. Oikeiston tasavaltalaiset halusivat vahvaa presidentinvaltaa ja eduskunnalle vain muodollista lainvalmistelijan osaa.
Vajaalukuisuuden vuoksi eduskunnan päätösvaltaisuus oli varsin pitkään kiistanalainen asia.
[muokkaa] Kiista alkaa
Keväällä 1918 kysymys korkeimman vallan käytöstä jakoi porvarilliset puolueet kahtia. Kaikki johtavat vanhasuomalaiset ja useimmat ruotsalaisista olivat monarkisteja. Nuorsuomalaiset olivat sen sijaan jakaantuneet kahtia niin, että monarkistien johtajana toimi P.E. Svinhufvud ja tasavaltalaisten johtajaksi tuli K.J. Ståhlberg Maalaisliiton kannattajat Santeri Alkion johdolla sen sijaan olivat pääsääntöisesti tasavaltalaisia
Monarkistit perustivat toukokuussa 1918 omaksi propagandajärjestökseen Uuden Suomen Turvaamiskomitean.
Reaalipoliittinen syy siihen, että Suomeen haluttiin saksalainen kuningas oli tarve luoda monarkkinen side Saksaan ja tällä tavalla suojautua niin Venäjän valkoisia, jotka eivät Venäjän yhtenäisyyden periaatteesta kiinni pitävinä olleet tunnustaneet Suomen itsenäisyyttä eivätkä olleet valmiit tunnustamaankaan sitä, kuin myös bolševikkeja vastaan, jotka olivat tukeneet jossain määrin kansanvaltuuskuntaa Suomen sisällissodassa, minkä Suomen senaatti oli juuri voittanut omien suojeluskuntiensa, Saksasta tulleiden jääkäreiden sekä Hangossa huhtikuussa 1918 maihinnousseen Saksan Itämeren divisioonan avulla. Suomen talous oli jo sidottu kevään 1918 kauppasopimuksella Saksan sotatalouteen ja saksalaissuuntaus oli hyväksytty jo aikaisemmin niin kauppa- kuin puolustuspoliittisesti.
Kevään kuluessa ruotsalaisen kansanpuolueen ja suomalaisen puolueen kannattajat olivat kääntyneet kuningasvallan kannalle. Hyvä esimerkki kannanmuutoksesta oli valtionhoitaja P.E. Svinhufvud, sillä maaliskussa 1918 hän selitti Berliinissä, että hän oli vakaumuksellinen tasavaltalainen. Toukokuussa hän oli jo vankka monarkisti.[2] Tunnetuimpia sen ajan kuningasvallan kannattajia olivat Svinhufvudin lisäksi senaatin talousosaston varapuheenjohtaja (=pääministeri) J.K. Paasikivi, Suomen Berliinin lähettilas Edvard Hjelt, J.R. Danielson-Kalmari, Rafael Erich, Antti Hackzell, Lauri Ingman, Ernst Nevanlinna, Hjalmar Procopé, E. N. Setälä, Otto Stenroth, A.H.Virkkunen ja Rabbe Axel Wrede. Tieteen ja taiteen parista kannattajaksi ilmoittautuivat Eero Järnefelt, Robert Kajanus, Volter Kilpi, Eliel Saarinen, Jean Sibelius, Werner Söderhjelm ja Maila Talvio.[3]
Kuninkuudelle löydettiin erilaisia perusteluja. Ruotsalaiselle kansanpuolueelle kyse oli ruotsalaisuuden suojaamisesta ja ruotsalaisuuden yhteiskunnallisen aseman säilyttämisestä. Ruotsinmielinen aatelisto odotti saavansa uudelleen paikan auringosta; toivoivatpa jotkut säätyvaltiopäivien paluuta ja sitä tietä suomenkielistämisprosessin loppua - eli monarkistien tavoitteet olivat jopa ristiriitaisia ja paikoitellen toinen toistaan korvalle lyöviä. Kovin huteralle pohjalle kuninkuutta siis rakennettiin - varsinkin kun suuri enemmistö kansasta vastusti koko ajatusta aivan ehdottomasti.
Nuorsuomalainen senaattori E.N. Setälä totesi puolestaan:
»Presidentti meillä ei ensinkään tulisi vaikuttamaan suomalaistuttavasti , sen tulisi tekemään suomalainen kuningas ja suomalainen hovi.»
Setälä ei siis kielipoliittisista syistä halunnut presidenttiä. Kirjailija Volter Kilpi totesi: "Kuninkaan johdolla lujitamme suomalaisuuden".[4] Arveltiin myös, että tuleva kuningas Saksasta turvaisi Saksan avun ja auttaisi Suomea hankkimaan Itä-Karjalan. Tätä uskottiin myös tasavaltaisten maalaisliittolaisten kannattavan.[5]
[muokkaa] Tasavaltalaiset iskevät takaisin
Tasavaltalaiset alkoivat ajaa asiaansa Tasavaltalaisten keskusjärjestön kautta. Kummallakin puolella pidettiin kokouksia, koottiin nimilistoja, jaettiin propagandalehtisiä ja lähetettiin eduskuntaan kirjelmiä ja lähetystöjä. Monarkistit olivat enemmistönä senaatissa, joka maan kohtalokkaaseen tilaan vedoten esitti ylimmän hallitusvallan keskittämistä senaatin puheenjohtajalle P.E.Svinhufvudille.
Eduskunta hyväksyi esityksen 18. toukokuuta 1918 ilman äänestystä, mutta kaksi maalaisliittolaista ja yksi sosialidemokraatti ilmoittivat vastalauseensa. Korkeimman vallan haltijaa alettiin epävirallisesti kutsua valtionhoitajaksi.
Ja ettei mikään olisi liian helppoa, asioita sekoittamaan ilmaantui vielä huomattavaa osaa väestöstä eli Suomen ortodokseja koskenut ajanlaskukiista, joka lietsoi Suomen hallituksen ja Moskovan patriarkaatin välille pitkän ja sitkeään valtaoikeuskiistan. Tätä kiistaa tosin helpotti huomattavasti se, että neuvostohallinto pysyi siitä käytännössä sivussa.
Itse valtiomuotokiistaan ortodoksit eivät sekaantuneet; heillä oli omissa asioissaan aivan tarpeeksi huolia; tosin jotkut tasavaltalaiset suhtautuivat heihin nuivasti, koska ortodoksien kuviteltiin olevan vanhan keisarivallan kannattajia.
Tosiasiassa vanhavenäläisiä (puhekielessä keisarinpalvojia) oli vain häviävän pieni vähemmistö, lähinnä muutama sata suomenvenäläistä ikäihmistä ja pieni osa luostarien väestä, jotka olivat täysin ulkona maailman elämästä; enemmistö papistosta totteli kyselemättä virallista valtiovaltaa, ja seurakuntalaiset eivät asettuneet paimeniaan vastaan.
Jopa suomenkieltä opettelemasta kieltäytyneetkin - ensisijaisesti ne muutama sata, jotka silloisen ortodoksisen arkkipiispa Serafimin tavoin olivat sitä mieltä, että oikeaan uskovaisuuteen kuului nimenomaan venäjä käyttökielenä - eivät rohjenneet menetellä toisin: suuri pelko oli se, että niskuroijat lähetettäisiin suoraa päätä itärajan yli verivihollisten eli bolsevikkien käsiin; puhtia tällaiselle pelolle antoi mm. silloisen valtiollisen poliisin, aktivisteista kootun Etsivän Keskuspoliisin kärkevät vaateet kaikkien venäjänkielisten karkottamisesta - ja nimenomaan itärajan yli. Näin oli jo tapahtunutkin: Valamon luostarin Moskovan edustajiston jäsenille ei myönnetty viisumeita Suomeen, koska heidät leimattiin tsaarinvallan kannattajiksi; seurauksena oli se, että bolsevikit teloittivat nämä munkit.[6][7]
[muokkaa] Perustuslait eivät synny
Toukokuun 1918 lopulla Svinhufvud korkeimman vallan haltijana nimitti uuden, J.K.Paasikiven johtaman porvarillisen senaatin (hallituksen) Enemmistö tämänkin senaatin jäsenistä oli monarkisteja, joiden tavoitteena oli saada maalle monarkistinen hallitusmuoto ja saksalaissyntyinen kuningas.
Kuninkaan vaaliin ei kuitenkaan suoralta kädeltä ryhdytty,vaan eduskunnalle jätettiin kesäkuussa 1918 esitys uudeksi hallitusmuodoksi. Sen mukaan Suomesta olisi tullut perinnöllinen kuningaskunta.
Hallituksen esitys hyväksyttiin eduskunnassa, mutta tasavaltalaiset onnistuivat lykkäämään päätöksen toimeenpanoa määrävähemmistön avulla. 7.elokuuta esitys äänestettiin lepäämään yli vaalien. Monarkistit keksivät kuitenkin toisen keinon, ja ryhtyivät valmistelemaan kuninkaanvaalia vuoden 1772 hallitusmuodon 38 pykälään vedoten. Mainitussa pykälässä sanottiin, että jos hallitsijasuku kuolee sukupuuttoon, on säätyjen kokoonnuttava valitsemaan uusi kuningassuku. Koska Nikolai II oli edellisenä vuonna luopunut vallastaan eikä kukaan hänen sukulaisistakaan noussut valtaistuimelle, joka näin oli jäänyt avoimeksi, katsottiin syntynyt tilanne tähän rinnastettavaksi. Säätyvaltiopäivien tehtävät ja valtaoikeudethan olivat vuonna 1907 siirtyneet eduskunnalle. Senaatti sai eduskunnan hyväksynnän toimilleen 9.elokuuta.
Elokuun alussa eduskunta päätti äänin 58–44 pyytää senaattia ryhtymään niihin toimenpiteisiin, jotka olivat tarpeen, jotta eduskunta voisi toteuttaa kuninkaanvaalin.
Vuoden 1918 ylimääräisille valtiopäiville jätettiin uusi hallitusmuotoesitys, jonka mukaan Suomesta olisi tullut perustuslaillinen ja perinnöllinen kuningaskunta - mutta leppymättömät tasavaltalaiset yhdessä työllä ja vaivalla mukaan saatujen sosiaalidemokraattien kanssa kaatoivat tämänkin ehdotuksen äänestämällä 8. lokakuuta 1918 hallitusmuotoehdotuksen lepäämään yli vaalien; kuninkaanvaalia ei kerta kaikkiaan aiottu sallia. Yli vaalien äänestämisen estämiseen olisi tarvittu määrävähemmistö eli 1/3 edustajien kokonaismäärästä - mutta se jäi kolme edustajaa alle vaaditun 67 äänen.
Akateemikko Väinö Linna kuvaa pääteoksessaan tilannetta asianmukaisesti, kun sijoittaa urjalalaisen opettajan suuhun tuolloin suositun tasavaltalaisherjauksen:
»Kukas pelasti tämän maan? Tasavaltalaiset talonpojat! Mutta totta kai, siellä se vanha suomettarelainen suola janottaa: kun menetettiin se lemmikki Nikolai niin pitäähän se uusi saada!»
Eli: tilanne oli kerta kaikkiaan sellainen, että selvä enemmistö oli päättänyt että maasta tulee tasavalta eikä monarkia - mutta monarkian kannattajilla oli liian vahva painopisteasema.
[muokkaa] Kuningaskuntaa luodaan väkivalloin
Tämä oli jo rojalisteille liikaa: Lokakuun 9. päivänä 1918 eduskunta päätti äänin 64–41 ryhtyä kuninkaanvaaliin - vuoden 1772 hallitusmuotoon nojautuen.
Tasavaltalaiset ja sosiaalidemokraatit boikotoivat vaalia, johon näin muodoin osallistui vain 64 kansanedustajaa - siis alle kolmasosa eduskunnasta, ei edes määrävähemmistö joka olisi ollut 67 edustajaa.
Voidaan siis perustellusti sanoa, että kuninkuutta oltiin tuomassa Suomeen väkivalloin ja laittomin keinoin - vastoin selvän enemmistön ehdotonta kantaa.
Ehdokkaita Suomen kuninkaaksi keväällä ja kesällä 1918 löytyi useampia. Tunnetuimpana nimenä saksalaissuuntautuneiden porvarispiirien spekulaatioissa kuninkaaksi ehdotettiin muun muassa Saksan keisari Vilhelm II:n poikaa Oskaria. Häntä kannattivat myös valtionhoitaja Svinhufvud ja Saksan sotilaspiirit, kuten päämajoitusmestari, kenraali Erich Ludendorff ja Saksan Itämeren divisioonan komentaja, kreivi Rüdiger von der Goltz kannattivat prinssi Oskaria. Keisari Vilhelm ei kuitenkaan suostunut antamaan poikaansa edelleen epävakaaseen valtioon. Tähän liittyen kuningasseikkailun vastustajat laulelivat mielellään kuplettimestari Tatu Pekkarisen tekemää pilkkarunoa:[8]
»Piti Saksasta saataman parhaita, noita Vilhelmin poikia armaita, mutta Ville meitä kaupoissa jutkautti ja vaivaisen prinssin meille sutkautti.»
Aktiivisimpana ehdokkaana kuningaskeskusteluissa oli Mecklenburgin herttua Adolf Friedrich. Hänen kohdallaan rasitteena olivat kruununperijän puuttuminen ja erityisesti Suomen papiston ankarasti vastustama katolinen puoliso. Hänen näkyvin suomalaiskannattajansa oli Berliinin lähettiläs Hjelt.
Alustavia tunnusteluja tehtiin myös Ruotsiin, ja niminä mainittiin silloisen Ruotsin kuninkaan Kustaa V:n poika prinssi Wilhelm ja hänen kouluikäinen poikansa prinssi Lennart.
Loppujen lopuksi päädyttiin Saksan keisarin Vilhelm II:n hyväksymänä Hessenin prinssiin Friedrich Karl Ludwig Konstantin von Hessen-Kassel. Valintaa vahvisti epäilemättä se, että hänen puolisonsa oli keisari Vilhelmin sisar Preussin prinsessa Margarethe.[9]
[muokkaa] Kuningas valitaan
Syksyn ylimääräisillä valtiopäivillä 9. lokakuuta 1918 Suomen kaavailluksi kuninkaaksi valittiin 64 kansanedustajan äänin Saksan keisarin lanko, Hessenin prinssi, Hessenin maakreivi Friedrich Karl , josta käytetään vaaliasiakirjassa suomalaisversiota Fredrik Kaarle. Kuninkaan valinta oli yksimielinen tasavaltalaisten ja sosiaalidemokraattien boikotoidessa äänestystä. Monarkistit olivat valinneet kuninkaan ehdottajaksi ilmajokelaisen talonpojan Erkki Anttilan. Ehdotuksen kannattajaksi oli valittu Rabbe Axel Wrede.[10]
Kirjallisuudessa ja lehtikirjoittelussa esiintyvä kuninkaannimi "Väinö I" on todellisuudessa pakinoitsija Ollin eli Väinö Nuortevan esittämä humoristinen käsitys tulevan hallitsijan nimestä.
Samoin valtaan asettamisen käytännön asioita eli olisiko kuningas kruunattu perinteisesti vai olisiko noudatettu muissa Pohjoismaissa vakiintunutta tapaa että kruunu ja muut regaliat ovat tilaisuudessa vain esillä pöydälle asetettuina, ei edes käsitelty virallisesti. Samoin kyseiset esineet jätettiin toistaiseksi - ja lopulta pysyvästi - tilaamatta, vaikka niistä olikin jo laadittu piirustukset. Kemin Jalokivigalleriassa oleva Suomen kuninkaan kruunu on varta vasten galleriaan tehty replika.
Varsinaisten valtiopäivien kokoontuessa marraskuun alussa maalla oli suomalainen valtionhoitaja, saksalainen kuningas ja Ruotsin vallan aikainen vuoden 1772 hallitusmuoto, jonka voimassaolosta ei oltu millään muotoa yksimielisiä.
Suomessa alettiin valmistella kruunajaisia, ja Akseli Gallen-Kallela kutsuttiin suunnittelemaan hoviasuja, samoin aateliskirjoja alettiin valmistella kuninkaan allekirjoitettavaksi, mutta vastavalittu kuningas epäröi edelleenkin.
Hän kritisoi vaalin toteutustapaa eikä pitänyt vanhentuneesta hallitusmuodosta. Ulkopoliittiset syytkin eli Saksan heikkenevä sotilaallinen asema sai hänet lykkäämään ratkaisuaan.
[muokkaa] Ympärysvallat hermostuvat
Saksa oli jo luhistumassa sotilaallisesti kuninkaanvaalin aikana ja 11. marraskuuta 1918 aselepo allekirjoitettiin; sotatoimet loppuivat samana päivänä tasan kello 11.
Saksalaissympatioiden rasittama J.K.Paasikiven senaatti erosi 27. marraskuuta 1918, ja uuden porvarillisen hallituksen johtoon nimitettiin Suomalaisen puolueen Lauri Ingman.
Monarkisteihin lukeutuvan Ingmanin lisäksi hallitukseen kuului kuusi monarkistia ja kuusi tasavallan kannattajaa. Tätä hallitusta ei enää kutsuttu senaatiksi vaan hallitukseksi; nimike valtioneuvosto jota sittemmin on käytetty tuli myöhemmin; joitakin veteraaniministereitä tosin kutsuttiin vieläkin senaattoreiksi, mutta nimike oli enää enintään puolivirallinen ja tottumuksesta käytetty. Sittemmin siitä tehtiin arvonimi, jota käytettiin joitakin aikoja samaan tapaan kuin nykyisin ministerin arvonimeä eli se oli jo hallitustyöstä vetäytyneiden ministerien kunnia-arvo. Uusia senaattoreita ei enää sittemmin nimitetty; viimeiset olivat Paasikiven ja Ingmanin hallitukseen aikoinaan osallistuneita.
Uuden hallituksen keskeisenä tavoitteena oli saada Suomen itsenäisyydelle tunnustus myös niiltä länsivalloilta, jotka sitä eivät vielä olleet antaneet.
Ranskan tunnustus oli saatu jo tammikuussa 1918, mutta diplomaattisuhteet olivat katkenneet saksalaiskuninkaan vaalin jälkeen.
[muokkaa] Kuningas luopuu vallastaan - luvatut aatelisarvot perutaan
Friedrich Karl oli tietoinen tilanteesta ja teki lopullisen ratkaisunsa. 14. joulukuuta 1918 päivätyllä kirjeellään hän ilmoitti luopuvansa Suomen kuninkuudesta.
Akateemikko Väinö Linna kirjoittaa aikakautta käsittelevässä pääteoksessaan syntyneestä tilanteesta tavallisen kansalaisen kannalta; oli mm. sosiaalidemokraateille herkullinen tilanne seurata, millaisia kiistoja aiheutti ehdottoman varmoiksi luvattujen aatelisarvojen peruuntuminen. Hän asettaa erään päähenkilön, muurari, kunnanvaltuutettu ja lopulta kansanedustaja Janne Kivivuoren (useista tosielämän henkilöistä koottu hahmo) suuhun kuvaavat sanat:
»Saisivat nyt edes muijiltaan selkäänsä kun niitä kreivittären arvoja ei tullutkaan!»
[muokkaa] Mannerheim väliaikaiseksi johtajaksi
Ulkopoliittista suunnanmuutosta helpottaakseen P.E. Svinhufvud ilmoitti eduskunnalle luopuvansa valtionhoitajan tehtävästään.
Eduskunta hyväksyi luopumisen 12. joulukuuta 1918 ja valitsi vielä samassa istunnossa uudeksi valtionhoitajaksi kenraali Mannerheimin, joka nautti länsivaltojen luottamusta.
[muokkaa] Perustuslaki syntyy kivulloisesti
Maaliskuun 1. ja 2. päivinä pidetyissä eduskuntavaaleissa porvarilliset puolueet saivat 118 paikkaa, sosialidemokraatit 80 paikkaa ja Kristillinen työväenliitto 2 paikkaa.
Tasavallan kannattajat saivat siis aivan selvän vaalivoiton, peräti 153 edustajanpaikkaa - eikä monarkistisella hallitusmuotoesityksellä enää ollut mahdollisuuksia tulla hyväksytyksi eduskunnassa.
Kaarlo Castrénin keskustapainotteinen vähemmistöhallitus sai sisäisistä erimielisyyksistään huolimatta laadituksi tasavaltaisen hallitusmuotosesityksen, joka annettiin eduskunnalle toukokuussa 1919. Eduskunnassakin hallitusmuodon sisällöstä oltiin erimielisiä: vasemmisto olisi halunnut laajentaa eduskunnan valtaa hallituksen ja presidentin kustannuksella, kun taas oikeiston tavoitteena oli erityisesti presidentin aseman vahvistaminen.
Hallitusmuotoesitys saatiin kuitenkin käsitellyksi ja hyväksytyksi eduskunnassa, mutta sen kiireelliseksi julistamiseen tarvittavasta viiden kuudesosan enemmistöstä jäi puuttumaan yksi ääni. Näin ollen tämäkin hallitusmuotoesitys piti jättää lepäämään yli seuraavien eduskuntavaalien eli vuoteen 1922.
Tässä vaiheessa perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Heikki Ritavuori otti käsiteltäväksi valtiopäivien alussa jättämänsä lakialoitteen Suomen hallitusmuodoksi. Joidenkin kompromissien jälkeen Ritavuoren esitys saatiinkin työstetyksi sellaiseen muotoon, että sille voitiin hankkia eduskunnan enemmistön kannatus.
Ritavuoren lakialoitteen pohjalta laadittu tasavaltainen hallitusmuotoesitys hyväksyttiin kolmannessa eduskuntakäsittelyssä 21.6.1919. Tällä kertaa kiireelliseksi julistamisen taakse saatiin riittävä enemmistö, ja eduskunnan hyväksymä hallitusmuoto voitiin jättää valtionhoitaja Mannerheimille vahvistettavaksi.
Vielä kerran laki näytti kaatuvan, kun valtionhoitaja Mannerheim 10.heinäkuuta valtioneuvoston esittelyssä pyysi asian pöydälle tarkempaa perehtymistä varten.
Kuitenkin viikon epäröityään Mannerheim vahvisti eduskunnan hyväksymän hallitusmuodon 17.heinäkuuta 1919.
Vajaan puolentoista vuoden sisällä hallitus oli antanut eduskunnalle kaksi tasavaltaista ja kaksi monarkistista hallitusmuotoesitystä, joista ensimmäinen raukesi ja seuraavat äänestettiin lepäämään yli eduskuntavaalien.
Kun kansanedustaja Ritavuoren lakialoitteen pohjalta laadittu hallitusmuoto oli saatu vahvistetuksi heinäkuussa 1919, saatettiin lepäämään jätetyt hallitusmuotoesitykset todeta rauenneiksi.
[muokkaa] Presidentin asema uuden lain mukaan
Tasavallan Presidentin asemasta ei tullut aivan niin vahvaa kuin oikeisto olisi toivonut, mutta se oli huomattavasti vahvempi kuin laajaa eduskuntavaltaa ajanut vasemmisto olisi tahtonut.
Tästä seurasi sittemmin sodanjälkeisinä vuosina aina presidentti Kekkosen valtakauden loppuun asti kestänyt, itse asiassa vahvasti perustuslain vastainen "vahvan presidentin ja heikon eduskunnan" aikakausi, kun ensin J. K. Paasikivi ja sittemmin Urho Kekkonen tulkitsivat valtaoikeuksiaan maan edun nimissä haluamallaan tavalla: presidentit mm. hajottivat ja muodostivat hallituksia oman mielensä mukaan - ja perustuslain mukaan vain eduskunnalla on oikeus antaa epäluottamuslause hallitukselle.
Kuitenkaan kukaan - paitsi Kekkosen ikuinen kilpailija, tullineuvos ja kansanedustaja Veikko Vennamo - ei uskaltanut puuttua asiaan (eikä kovin voimakkaasti hänkään!), koska yleisesti kuviteltiin, että asiantila oli Neuvostoliiton tahdon mukainen; kärjistetysti sanottiin että jos olisi tehty vastoin presidentin kantaa, Puna-armeija olisi miehittänyt Suomen. Tämähän ei välttämättä pitänyt paikkaansa - mutta kukaan ei uskaltanut riskeerata.
Asiassa mentiin jopa niin pitkälle, että kun presidentti Kekkoselle valittiin seuraajaa, osa talouselämän johdosta asettui Neuvostoliiton tukeman ehdokkaan eli Ahti Karjalaisen tueksi; toimittaja Aarno Laitinen, "Loka-Laitinen", kertoo kirjansa Tamminiemen pesänjakajat toiseksi viimeisen painoksen esipuheessa, että hänet kutsuttiin kalliiseen ravintolaan, jossa parikin vuorineuvosta selitti hänelle:
»Jos joku muu kuin Ahti Karjalainen, eritoten Mauno Koivisto, valitaan tämän maan presidentiksi, niin samana päivänä Puna-armeija miehittää Suomen!»
Laitinen ei ollut kuulevinaankaan vaan latasi entistä kovemmin Karjalaista vastaan.... loppu onkin historiaa.
Asiantilaa sekoitti entisestään pitkäaikaisen Neuvostoliiton suurlähettilään ja kauan diplomaattikunnan vanhimpana toimineen ministeri Vladimir Soboleffin varoitus:
»Mitä sitten teettekin, älkää ikimaailmassa päästäkö Kokoomusta hallitusvastuuseen!»
Vasta Mauno Koiviston toisella kaudella Neuvostoliiton kaaduttua asia alkoi edetä hallitusmuodon määräämään suuntaan. Lopullisesti asian varmisti 1. tammikuuta 2000 voimaan astunut uusi perustuslaki.
[muokkaa] Ensimmäinen presidentti valitaan
Uuden hallitusmuodon mukaan ensimmäisen presidentin vaalin toimitti eduskunta, ja vaali toimeenpantiin heti sen jälkeen, kun hallitusmuoto oli tullut voimaan.
Normaalisti tasavallan presidentin vaalin toimitti 300 Suomen kansan valitsemaa valitsijamiestä.
Koska vaali suoritettiin eduskunnassa, ei virallista vaalitaistelua käyty, ja lopullinen ehdokasasettelukin selvisi vasta eduskunnan kokoonnuttua. Edistyspuolue asetti ehdokkaakseen korkeimman hallinto-oikeuden presidentin K.J.Ståhlbergin, joka sai tukea myös Maalaisliitolta ja sosialidemokraateilta.
Kokoomuksen ja Ruotsalaisen kansanpuolueen ehdokkaana oli valtionhoitaja Mannerheim.
25. heinäkuuta 1919 pidetyssä vaalissa presidentiksi valittiin jo ensimmäisellä äänestyskierroksella K.J. Ståhlberg, joka sai 143 ääntä. Valtionhoitaja Mannerheim sai 50 ääntä. Kansanedustaja Väinö Tanner ja eduskunnan puhemies Lauri Kristian Relander saivat kumpikin yhden äänen, minkä lisäksi jätettiin kaksi tyhjää äänestyslippua.
Ruotsalaisen kansanpuolueen edustajat Hjalmar J. Procopé ja Samuel Roos ilmoittivat vastalauseessaan jättävänsä vastuun vaalista
»niiden kannettavaksi, jotka uskoivat edustavansa valkoista Suomea paremmin kuin valkoinen kenraali!»
Seuraavana päivänä tasavallan ensimmäinen presidentti aloitti kuusivuotisen toimikautensa antamalla eduskunnan edessä juhlallisen vakuutuksen.
Maaliskuun vallankumouksen myötä keväällä 1917 syntynyt valtatyhjiö oli monien vaiheiden jälkeen saatu täytetyksi.
[muokkaa] Lopputulos kaikesta
Suomi oli saavuttanut itsenäisyyden, ja kysymys korkeimman vallan käytöstä oli saatu ratkaistuksi kansan enemmistöä tyydyttävällä tavalla. Lähes kaksi ja puoli vuotta kestänyt interregnum oli päättynyt.
Loppukuittauksena, kuninkuutta täydellisesti vastustaneen suuren enemmistön tuntojen kiteyttäjänä ehkä paras on runoilija Arvo Salon kirjoittama katkelma näytelmästä Lapualaisooppera:
»Me rakensimme suomalaisen tasavallan saksalaisen kuningaskunnan raunioille....»
[muokkaa] Lähteet
- Lemberg, Magnus: Hjalmar J. Procope : isänmaanystävä ja maailmankansalainen. (Suom. Kauko Kare ja Katariina Kare-Evans) Helsinki: Alea-kirja, 1994
- Sihvonen, Riitta: Valtaistuin vapaana. Kysymys korkeimman vallan käytöstä Suomessa 1918–1919; .pdf-muotoinen julkaisu, Eduskunnan kirjaston internet-sivut.
[muokkaa] Viitteet
- ↑ Jussila, Hentilä, Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809-2006
- ↑ Veikko Huttunen, 1968: Täysivaltainen kansakunta 1917–1939, WSOY, s. 241
- ↑ Anders Huldén, 1988: Kuningasseikkailu Suomessa 1918, Kirjayhtymä, s. 47–52
- ↑ Anders Huldén, 1988: Kuningasseikkailu Suomessa 1918, Kirjayhtymä, s. 320–321
- ↑ Veikko Huttunen, 1968: Täysivaltainen kansakunta 1917–1939, WSOY, s. 241
- ↑ Lahtinen - Laitila - Suttner: Usko, toivo ja vallankumous
- ↑ Ajanlaskukiista
- ↑ Veikko Huttunen, 1968: Täysivaltainen kansakunta 1917–1939, WSOY, s. 247
- ↑ Anders Huldén, 1988: Kuningasseikkailu Suomessa 1918, Kirjayhtymä, s. 47–57
- ↑ Anders Huldén, 1988: Kuningasseikkailu Suomessa 1918, Kirjayhtymä, s. 188
