Aktivismi (sortokaudet)
Wikipedia
Nimitys aktivisti tarkoittaa suoran toiminnan kannattajaa. Suomessa käsite yhdistetään erityisesti 1900-luvun alussa ns. venäläistämistoimia vastustamaan syntyneeseen poliittiseen liikkeeseen, joka myöhemmin muuntui muun muassa jääkäriliikkeeksi.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Synty ja tavoitteet
Eräs Suomen historian tutkituimpia ja samalla kiistanalaisimpia aikakausia on 1900-luvun alun ns. sortokaudet, joiden tapahtumat ja ilmiöt ovat herättäneet usein voimakkaita tunteita puolesta ja vastaan. Perustuslaillisuutta ja sen kannattajia on totuttu pitämään eräänlaisena perusilmiönä, mutta sen lisäksi tulevat myöntyväisyyssuuntaus sekä voimakkaasti kasvaneen työväenluokan uudenlainen maailmankuva, kuin myös ruotsinkielisten omat näkemyksensä. Tämä lisäksi keskeistä osaa näyttelivät myös ns. aktivistit, joita ei tyydyttänyt perustuslaillisten liian myöntyväiseltä vaikuttanut kanta venäläisiä vastaan.
Alkuvaiheen aktivismi, joka oli paljolti yksittäisten tekojen kokoelma kuin organisoitua toimintaa, kohdistui maassamme toimivaan venäläiseen korkeaan virkamiehistöön, mutta myös suomalaisiin yhteistömiehiin, joiden katsotiin pettäneen suomalaisten asian.
Ensimmäinen sortokausi (1899-1905) oli Suomen venäläistämistä, jota vastaan perustuslailliset asettuivat Leo Mechelinin johdolla. Passiivinen vastarinta sai taakseen kansan enemmistön, mutta vuonna 1903 kenraalikuvernööri Bobrikov sai keisarilta diktaattorin valtuudet ja karkotti perustuslaillisten johtajat.
Osa perustuslaillisista turhautui ja alkoi kirjailija Konni Zilliacuksen johdolla haikailla aktiivista vastarintaa. Maanpakolaisten ja Suomesta salaa tulleiden Tukholman valtiopäivillä syksyllä 1903 Zilliacus teki pesäeron Mechelinin "gandhilaiseen" (ennen Gandhia) linjaan mutta jäi pahasti vähemmistöön. Tällöin Zilliacus perusti oman toimintaryhmänsä, joka seuraavana vuonna ryhmittyi aktivistipuolueeksi.
[muokkaa] Kannattajat
Aktivisteiksi on historiantutkimuksessa laskettu kaikki ne henkilöt, jotka ovat joko yksin tai johonkin ryhmään järjestäytyneinä suorittaneet attentaatteja ja/tai valmistelleet aseellista vastarintaa Suomessa. Poliittista aktivismia ovat siis kaikki vuosien 1904–1905 irrallisetkin terroriteot Venäjän valtaa vastaan. Tähän ryhmään kuuluvat myös Eugen Schaumanin ja K. G. Procopén varsin omaehtoiset teot, jotka palvelivat mitä parhaiten aktivistien poliittisia päämääriä.
Aktivistisella liikkeellä puolestaan tarkoitetaan sitä kokonaisuutta, joka sekä kotimaassa että ulkomailla harjoitti Suomen etuja puolustavaa ja Venäjän pyrkimyksiä vastustavaa politiikkaa. Sen tavoitteena oli nostaan suuret kansanjoukot Venäjää vastaan. Vaikka aktivisteilla oli keskeisenä toimintamenetelmänä aseellinen vastarinta, niin sitä ei kuitenkaan haluttu asentaa esimerkiksi rauhanomaisemman vastarinnan vaihtoehdoksi.
Yksittäisten poliittisten terroritekojen taustalla oli tietysti lukuisasti muitakin aktiivista vastarinnasta kiinnostuneita suomalaisia. Tukholmasta muodostui aktivistien eräänlainen toiminnallinen keskus. Siellä pidetyssä kokouksessa kantajoukko ryhmittäytyi syyskuussa 1903. Maanpakolaisena Tukholmassa ollut varatuomari Jonas Castrén vaatii väkivaltaista vastarintaa ja oli eräs liikkeen johtohahmoja ja ideologeja. Myös tohtorit J. N. Reuter ja Adolf Törngren kuuluivat keskeisiin vaikuttajiin. he myös paljon järjestelivät ryhmän suhteita Venäjän vallankumouksellisiin voimiin.
Aktivismin eräänlainen kärkinimi oli kuitenkin Konrad Viktor (Konni) Zilliacus (1855–1928). Myös varatuomari Johannes Gummerus kuului aktivisteihin. Arvid Neovius, runoilija Arvid Mörne ja historioitsija Herman Gummerus kuuluivat aktivistien kärkinimiin. Yleensäkin heidän ryhmänsä koostui koulutetuista ylemmän keskiluokan jäsenistä, kannattajiin kuului myös ensimmäinen naistohtori Tekla Hultin, joka myös kunnostautui nuorsuomalaisissa, jääkäriliikkeessä ja kansanedustajana.
[muokkaa] Suomen aktiivinen vastustuspuolue
Myös aktivisteilla, kuten lähes kaikilla poliittisilla liikkeillä, oli omat sisäiset linjaristiriitansa. Hävittyään senaattori Leo Mechelinille kiistan suomalaisten osallistumisesta Pariisissa pidetyn Venäjän vähemmistökansojen konferenssin julistuksen allekirjoittamiseen, ryhtyi hän kokoamaan itsenäistä aktivistipuoluetta Suomeen.
Varatuomari Johannes Gummeruksen kodissa Helsingissä pidetyssä kokouksessa perustettiin 17.11.1904 Suomen aktiivinen vastustuspuolue, jonka tarkoitus ja toimintamenetelmät tulevat hyvin ilmi puolueen ohjelmatekstistä:
- 1. Puolue tahtoo herättää maan väestöä tajuamaan maassa nykyisin vallitsevan oikeudettomuuden ja sen riippuvaisuuden Venäjän itsevaltiudesta, hirmuvallasta ja sen kätyreitä vastaan käytävän tarmokkaan, aktiivisen ja häikäilemättömän tasitelun välttämättömyyden ja oikeutuksen. Venäjän muiden osien vapautusliikkeen ja hyödyn, mikä koituu yhteistoiminnasta näiden maiden vastustuspuolueiden kanssa. Puolue tahtoo hävittää väestön hallitsijaa kohtaan tunteman perinnäisen uskollisuudentunteen ja vahvistaa sen vapaudentuntoa:
- a) julkaisemalla ja levittämättä näitä asioita käsitteleviä erilasia painotuotteita;
- b) toimimalla aseiden levittämiseksi väestön keskuuteen;
- c) taloudellisesti tukemalla puolueeseen perustettu taistelujärjestöä, jolla on oikeus ottaa nimi; "Suomen Aktiivisen vastustuspuolueen taistelujärjestö";
- Huom! Taistelujärjestö toimii itsenäisesti, mutta halutessaan lähettää julistuksia, joiden allekirjoituksena on "Suomen aktiivisen vastustuspuolueen taistelujärjestö!!, se pitää jokaisessa erikoistapauksessa saada "sisärenkaan" suostumus;
- d) muilla olosuhteiden määräämillä tavoilla.
[muokkaa] Aikaansaannokset
Kun tarkastellaan 1900-luvun alun poliittisia terroritekoja, on vaikea erottaa toisistaan selvästi aktivismin inspiroimat tai organisoimat teot ja täysin yksilölliseen toimintaan perustuneet teot. Kun maisterit Herman Gummerus ja Arvid Mörne yhdessä ylioppilas Gabriel Biaudet'n kanssa suunnittelivat poliisikomissaari Leo von Grossin murhaa, niin he olivat selkeästi kulkemassa kohden järjestäytynyttä aktivismia. von Grossin murhasuunnitelmien epäonnistuttua ryhmään liittyi kokenut seikkailija J. V. Nylander ja nyt kohteeksi valittiin vihatun poliisikomissaarin sijasta kaikkein suurin vihan kohde, kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov. Vaikka Bobrikovin lopulta surmannut Eugen Schauman oli ollut aktivistien vaikutuspiirissä, niin tekoa ei kuitenkaan voida suoranaisesti lukea aktvistien saavutuksiin, vaan se jää enemmänkin yksittäisteoksi.
Bobrikovin tavoin terrorin uhriksi joutui prokuraattori (oikeuskansleri) Eliel Soisalon-Soininen, samoin Viipurissa toiminut santarmieversti Kramarenko. Aktivistien, joskaan ei suomalaisten, työtä oli myös sisäministerin ja Suomen ministerivaltiosihteerin, Vjatšeslav von Plehwen murha Pietarissa. Useat aktivistien murhayritykset epäonnistuivat lähinnä amatöörimäisen toiminnan seurauksena.
Näillä tärkeitä henkilöitä vastaan suunnatuilla teoilla oli tarkoitus ennen kaikkea propagoida omaa taisteluvalmiutta ja aatetta. Ehkä tarkoitus ei ollut niinkään aiheuttaa fyysisia menetyksiä Venäjän vallan edustajille, kuin näillä keinoin horjuttaa koko suurvallan arvovaltaa. Tässä ilmeisesti aktivistit onnistuivat, jälkikäteen ajatellan, paremmin kuin pommien räjäyttämisessä.
Surkuhupaisa yksityiskohta aktivistien toiminnassa on aselaiva John Graftonin kohtalo. Aktivistit hankkivat rahoitusta kaikkialta mistä saivat ja mm. Japanista. Rahoilla hankittiin kansainvälisiltä markkinoilta jo vanhentuneita aseita, joilla olisi taisteltu venäläisiä vastaan Suomessa. Kuljetuksia varten hankittiin vanha rahtilaiva John Grafton. Kun aseita oltiin kuljettamassa Pohjanlahden satamiin syksyllä 1905, osa lastista saatiin purettua Kemin edustalle ja osa Pietarsaaren edustalle. Siellä laiva kuitenkin ajoi karille ja jouduttiin räjäyttämään. Lisäksi suurin osa maihin saaduista aseista joutui myöhemmin viranomaisten käsiin.
Työväenkirjailija Ere Kolu (oik. Kustaa Liukonen, 1884-1960) kertoo muistelmissaan (Aktivisti - Salaista sotaa Venäjän varjossa, Tammi 2005, toim. Ilpo Salonen) vaiheistaan salaisessa maanalaisessa ryhmässä, joka toimi tsaarinvallan kaatamiseksi. Myös näissä muistelmissa tulee selvästi esiin, miten haparoivaa ja amatöörimäistä, joskin palavan innon sävyttämää aktivistien toiminta usein oli.
[muokkaa] Perintö
Vaikka aktivistit eivät olleet mikään yhtenäinen, monoliittinen ryhmä, silti heillä oli selkeitä yhteisiä päämääriä. Tosin päämääriin pääsemisen keinojen sävystä oli erimielisyyttä. Keskeisin tavoite lienee ollut jonkinlainen haave Suomen kansallisesta itsenäisyydestä. Eittämättä tämä haavekuva toteutui vain 15 vuotta aktivismin alun jälkeen, joskaan ei suoraan aktivistien toteuttamana. Tähän toteutumiseen aktivisteilla oli kuitenkin suuri vaikutus.
Toinen lyhyellä aikavälillä tapahtunut muutos oli paluu takaisin Suomen autonomiseen asemaan, sellaisena kuin se oli vielä 1800-luvun lopulla ennen ensimmäisen sortokauden alkamista. Tässäkin kansainväliset olosuhteet ja eriten Venäjällä tapahtuneet yhteiskunnalliset mullistukset olivat omassa tärkeässä roolissaan. Lisäksi pitää muistaa myös nousevan työväenluokan vaikutus maan tapahtumiin, sillä heillä oli selkeät poliittiset ja yhteiskuntaa muutavat tavoitteensa.
Useat aktivistien keskeiset henkilöt, eritoten Konni Zilliacus, olivat myös tärkeitä jääkäriliikeen synnyssä ja sen eri vaiheissa aina sisällissodan tapahtumiin saakka. He olivat mukana vaikuttamassa vapaaehtoisten sotilaskoulutuksen järjestämiseen Saksassa (ks. Jääkäriliike). Jääkäriliikkeeseen johtanutta kehitystä onkin kutsuttu uudeksi tai nuoremmaksi aktivismiksi vertailukohtana vanhalle aktivismille.
[muokkaa] Lähteet
- Zetterberg, Seppo 1986. Viisi laukausta senaatissa : Eugen Schaumanin elämä ja teko. Helsinki: Otava
- Suomen historian pikkujättiläinen 1987. Porvoo Hki Juva : WSOY
- Suomen historia: osa 6 - Romantiikasta modernismiin, rajamaasta tasavallaksi. Espoo: Weilin + Göös
- Nenonen, Kaisu-Maija & Teerijoki, Ilkka 1998. Historian suursanakirja. Porvoo Helsinki Juva : WSOY
