Pequotit
Wikipedia
Pequotit olivat pienehkö, sotaisa intiaanikansa 1600-luvun alussa. He asuivat Connecticutin rannikkoseutujen itäosissa. Heitä oli hieman yli 3000 henkeä niihin aikoihin, kun valkoinen väestö tunkeutui alueelle. Kahakat valkoisten kanssa olivat verisiä, koska britit olivat päättäneet anastaa kaikki pequotien maat itselleen.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Alkuperä
Pequotit ja moheganit olivat alun perin samaa kansaa, ja 1600-luvun alussa heidän yhteenlaskettu määränsä lienee ollut lähempänä 6000 henkeä. Samaa kansakuntaa olivat joskus saattaneet olla heidän kanssaan myös montaukit, narragansettit sekä nianticit, koska kaikki puhuivat algonkinien Y-murretta. Onkin mahdollista, että nämä heimot muodostivat aikoinaan mysteerisen adirondack-kansakunnan, joka dominoi irokeesien eri heimoja 1400- ja 1500-luvuilla. Perustettuaan viiden heimon liiton onnistuivat irokeesit ajamaan adirondackit New Yorkin vuoristoon, joka kantaa yhä heidän nimeään.
Adirondack-vuoristossa sijaitseva Tahawus on hyväksytty alkuperäiseksi nimeksi Mount Marcylle, joka on New Yorkin osavaltion korkein kohta. Muinoin se toimi alueen intiaaniväestön pyhänä paikkana. Nykyään Tahawus on aavekaupunki lopetetun kaivosteollisuuden jäljiltä.
[muokkaa] Eurooppalaisten puristuksessa
Connecticutin pequotit ja Rhode Islandin narragansetit kävivät keskenään kilpailua alueen vahvimman intiaaniheimon kunnianimestä. Kummatkin olivat onnistuneet lähes täysin välttymään 1614–1618 riehuneilta sairausepidemioilta. Moni muu naapuriheimo oli noina vuosina menettänyt isorokon ja muiden valkoisten tuomien kulkutautien kynsissä suurimman osan väestään. Ensimmäinen kosketus Eurooppalaisiin pequoteilla oli juuri noihin aikoihin, kun hollantilaiset turkiskauppiaat alkoivat levittäytyä Hudsonin jokilaaksoista kohti itää ja Long Islandin salmen pohjoisille rannoille. Hollantilaiset pystyttivät kauppa-asemiaan Connecticut-joen varrelle ja olisivat halunneet käydä kauppaa kaikkien kanssa. Pequotit eivät hyväksyneet tätä, koska valta oli heillä. He olivat alistaneet seudun pienimpiä heimoja kuten nipmucit ja mattabesicit ja kontrolloivat tarkkaan näiden kaupankäyntiä valkoisten kanssa. Hollantilaisia siirtolaisia ilmaantui lisää. Pequotit olivat vihaisia ja vuonna 1622 syntyi heidän välillään jännitteitä, jotka ajoivat sodan partaalle. Sotatila vältettiin täpärästi. Pequotit jatkoivat omaa linjaansa: he verottivat maittensa läpi kulkevia heimoja ja toimivat välittäjinä hollantilaisten turkiskaupoissa. Tämä järjestely näytti tyydyttävän molempia.
Rauhallinen rinnakkaiselo sai särön, kun englantilaisia alkoi virrata Bostonista. Britit asettuivat Connecticut-joen varsille pystyttämään omia kauppa-asemiaan. He alueensa olivat hollantilaisista vastavirtaan. Sijainnilla oli merkityksensä, sillä näin he pystyivät pysäyttämään turkisten tulon ennen kuin ne ehtivät pequoteille tai hollantilaisille. Tilanne tulehtui. Pequotit olivat tyytymättömiä, samoin hollantilaiset. He reagoivat tilanteeseen ostamalla lisää maata intiaaneilta ja rakentamalla linnoitetun kauppa-aseman. He halusivat näin lisäturvaa mahdollisen sotatilan varalta toivoen samalla, että tulisieluiset pequotit ajaisivat britit pois. Näin ei kuitenkaan tapahtunut,mutta pequotien valta alkoi horjua muiden heimojen silmissä. Kun englantilaiset alkoivat tehtailla wambumia, intiaanien omaa helmisimpukoista tehtyä valuuttaa, alkoi pequotien viha muuttua raivoksi. Valuutan arvo aleni markkinoilla, britit tuntuivat työntävän pequoteja sivuun. Hollantilaisten kauppa-asemilla odoteltiin koska pequotit alkaisivat sodan ja tuhoaisivat brittiläisten tunkeilijoiden asutuksen.
[muokkaa] Uncas ja moheganit
Vuonna 1631 pequotit menettivät suuren johtajansa. Sisäiset erimielisyydet kansan välillä pulpahtivat pintaan kun vanha päällikkö Wopigwooit kuoli. Kiihkomieliset alipäälliköt Sassacus ja Uncas halusivat kumpikin edesmenneen päällikön paikalle. Asia päätettiin heimoneuvostossa ja Sassacus valittiin Wopigwooitin seuraajaksi. Uncas ei hyväksynyt päätöstä, vaan vetäytyi katkerana taka-alalle. Heidän erimielisyytensä oli koskenut kaupankäyntiä eurooppalaisten kanssa. Sassacus suosi hollantilaisia, Uncas sensijaan olisi halunnut käydä kauppaa vain brittien kanssa.
Tilanne johti siihen, että Uncas jätti pequotit. Osa sotureista ei kannattanut Sassacuksen linjaa, vaan päätti liittyä Uncasiin, josta tuli heidän päällikkönsä. Heihin liittyi mattabesiceitä ja Uncas päätti ottaa käyttöön pequotien susiklaanin nimen, joka oli mohegan. Näin heistä tuli itsenäinen ryhmä.
Moheganien irtaantuminen omaksi heimokseen sekä talven 1633 - 1634 isorokkoepidemiat söivät likimain puolet pequotien lukumäärästä, joka putosi pariintuhanteen. Näin syntynyttä etua hyväksikäyttäen narragansettit valtasivat Rhode Islandilta takaisin alueita, jotka pequotit olivat vuosikymmen aiemmin heiltä riistäneet. Samanaikaisesti Uncas moheganeineen toivotti lämpimästi tervetulleeksi uusia englantilaisia siirtolaisia, jotka asettuivat Connecticuttiin.
Pequotien elintila pieneni uhkaavasti. Pahinta kaikessa oli se, että he eivät pystyneet enää hallitsemaan ympäristön pieniä heimoja, jotka aiemmin olivat heitä kuuliaisesti totelleet. Sassacuksen osaksi jäi ylivoimainen tehtävä saada asiat sujumaan. Kahakoinnit lisääntyivät pequotien ja brittien välillä. Vaikka rauhanneuvotteluja välillä käytiinkin ei niillä ollut pysyvää vaikutusta.
Hollantilaiset pysyivät sivussa tapahtumista, mutta Massachusettin englantilaiset puritaanit päättivät lähettää sotilaallista voimaa hajottamaan pequotit, joita he kuvasivat "piruiksi manalasta" ja "pimeyden voimiksi". Tilanne kärjistyi lopullisesti kun pequotien liittolaiset nianticit surmasivat erään turkismetsästäjän. Brittien vastatoimet käynnistyivät. Pequotit yrittivät saada itselleen lisää liittolaisia ja pyysivät apua vanhoilta vihollisiltaan narraganseteilta ja jopa moheganeilta. Avunpyyntöihin vastattiin kieltävästi.
[muokkaa] Erään kansakunnan tuho
Uncas moheganeineen oli liittoutunut englantilaisten kanssa. Sata mohegansoturia seurasi päällikköään brittiarmeijan mukana. Armeijan peruspilarin muodosti kuitenkin lähes tuhat hampaisiin saakka aseistettua narragansett-soturia,jotka suuren päällikkönsä Canonicuksen johdolla taistelivat parinsadan englantilaissotilaan rinnalla. Sota puhkesi kesällä 1636. Pikku kahakoita oli vähän väliä. Sassacus joukkoineen teki hyökkäyksiä brittien asutusten kimppuun, mutta varsinainen pequotien tuho käynnistyi maaliskuussa 1637, kun moheganit jäljittivät Connecticutissa lähellä Mystic-jokea sijainneen pequotien paaluvarustetun kylän.
Yön turvin Britit,narragansetit ja moheganit hyökkäsivät kylään, sytyttivät sen tuleen ja surmasivat 700 intiaania. "Oli pöyristyttävää nähdä pequotien käristyvän hengiltä palavassa kaupungissaan" kirjoitti Plymouthin kuvernööri myöhemmin tuon yön tapahtumista. Kuolleitten tarkempi tutkiminen tuotti yllätyksen, sillä lähes kaikki vainajat olivat naisia, lapsia ja vanhuksia. Pequot-soturit olivat samoihin aikoihin Hartfordssa sotaretkillä. Brittiarmeija liittolaisinaan onnistui kuitenkin saartamaan joukon pequoteja Mystic-joelle, jossa heidät ajettiin jokea ympäröiville suoalueille ja surmattiin sinne. Pequotit tajusivat,etteivät voisi mitään brittien ylivoimalle. He jättivät kylänsä ja jakaantuivat pieniin ryhmiin, joissa oli helpompi liikkua.
Enemmän kuin mitään muuta halusivat englantilaiset saada kiinni Sassacuksen. Pequot-päällikkö joukkoineen pakeni kohti länttä. Jäljittävät moheganit ja narragansettit saivat kiinni pieniä ryhmiä pequoteja. Eloonjääneet pakenivat kaikkiin suuntiin ja toiset heimot metsästivät heitä kuin riistaa. Metsästysintoa lisäsivät englantilaisten lupaamat palkkiot. Henkiin jääneet pequotit jaettiin moheganien,narragansettien sekä nianticien kesken. Jotkut karkulaiset selvisivät Long Islandille montaukien luokse turvaan. Osa myytiin orjiksi Länsi-Intian saaristoon.
Sassacuksen kohtalon hetket löivät hänen tehdessään väärän valinnan etsiessään itselleen turvapaikkaa. Joukkoineen hän hakeutui mahicanien (ei mohegan) luokse, jotka olivat hollantilaisten liittolaisia. Mahicanit olivat hävinneet kuitenkin sodan mohawkeille, jotka kuuluivat pelättyyn irokeesiliittoon. Mohawkit vihasivat pequoteja, ilmeisesti vanhojen erimielisyyksien takia. He hallitsivat mahicaneja ja saivat tietää Sassacuksen etsivän turvapaikkaa. Pequotit tapettiin ilman heimoneuvoston päätöstä ja Sassacus sai erikoiskohtelun. Hänen päänsä leikattiin irti ja mohawkit lähettivät sen englantilaisille ystävyyden eleenä.
[muokkaa] Nykyisyys
Pequotit edustivat Algonkin-kielikuntaa kuten useammat muutkin lähiseudun heimot. Heidän nimensä merkitsi "hävittäjiä", mutta nimi kääntyi heitä itseään vastaan, kun heidät hävitettiin.
Pequotien tiet 1900-luvulla olivat hajaantuneet eikä heistä tuskin olisi enää koskaan kuultu, ellei muuan heidän päämiehistään olisi alkanut kerätä kansaansa uudelleen yhteen. Hän sai kasvatettua heidän väkilukunsa muutamasta kymmenestä yli kahdeksisadaksi. Lakimiesten avulla heidän asemansa virallistettiin ja he saivat oikeuden maa-alueeseen, joka käsitti 1,250 eekkeriä. Allekirjoituksen maitten luovuttamisesta kirjoitti vuonna 1983 Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan. Näin olivat pequotit saaneet omistukseensa Mashantucketin reservaatin keskeltä Ledyard kaupunkia Connecticutin osavaltiossa. Sama alue oli kuulunut heille jo 1600-luvulla.
Tästä alkoi pequotien uusi menestys, joka hakee vertaistaan intiaanihistoriassa. He aloittivat vaatimattomalla bingohallilla, joka osoittautui menestykseksi. Nykyisin he omistavat Foxwoods Resort Casinon, joka tuottaa voittoa satoja miljoonia dollareita vuodessa. He ovat perustaneet myös maailman suurimman ja monipuolisimman intiaanimuseon ja tutkimuskeskuksen, nimeltään Mashantucket Pequot museum. Se avattiin yleisölle vuonna 1998. Pienestä, lähes sukupuuttoon kuolleesta heimosta on tullut suunnattoman rikas. Osan rahoistaan he käyttävät koulutukseen ja omien perinteidensä uudelleenelvyttämiseen. He viettävät vuosittain myös suuria pow-vow-juhlia, jossa eri heimojen intiaanit kokoontuvat tanssimaan ja laulamaan useiden päivien ajaksi.
