Partakorppikotka
Wikipedia
| Partakorppikotka | ||||||||||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen | ||||||||||||||||||
 |
||||||||||||||||||
| Tieteellinen luokittelu | ||||||||||||||||||
|
||||||||||||||||||
| Kaksiosainen nimi | ||||||||||||||||||
| Gypaetus barbatus (Linnaeus, 1758) |
||||||||||||||||||
| Katso myös | ||||||||||||||||||
 Partakorppikotka Wikispeciesissä |
Partakorppikotka (Gypaetus barbatus) on Euroopassa, Afrikassa ja Aasiassa elävä suurikokoinen korppikotka.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Koko ja ulkonäkö
Partakorppikotkan vartalo on kellertävä, samoin pää, jossa on musta "parta", joka on antanut lajille nimen. Selkä ja siivet ovat harmaat. Linnun pituus on noin metrin, siipien kärkiväli jopa kolme metriä, paino 5–7 kiloa.
[muokkaa] Äänet
Partakorppikotka ei yleensä ääntele. Soidinlennolla saattaa kuulla kotkan kokoon nähden hämmästyttävän hiljaista viheltävää ääntä.
[muokkaa] Levinneisyys
Partakorppikotka on jakautunut kolmeen eri ala-lajiin: Nimirotu barbatus elää Pohjois-Afrikassa, ala-laji aureus Pyreneillä, Etelä-Euroopassa, Lähi-Idässä ja Vähässä-Aasiassa, sekä pienikokoisin ala-laji meridionalis pesii pienillä alueilla eteläisimmässä ja itäisimmässä Afrikassa, sekä ehkä myös Arabian niemimaan lounaiskulmassa. Suomessa tätä ylvästä, maakotkaakin suurempaa lintua ei ole tavattu.
[muokkaa] Muutto
Partakorppikotka on paikkalintu, joten se pysyttelee pesimäpaikoillaan koko vuoden. Nuoret yksilöt kiertelevät laajemmalti, mutta harhautuvat vain harvoin vuoristoalueen ulkopuolelle.
[muokkaa] Kannanarviot
Euroopan ja Läntisen palearktisen alueen koko kanta on luultavasti noin 330–700 paria, josta itse Euroopassa elää vain noin 100 paria. Partakorppikotka on Euroopan korppikotkista harvalukuisin ja yksi Euroopan harvinaisimmista petolinnuista. Se onkin luokiteltu erittäin uhanalaiseksi lajiksi.
[muokkaa] Kannanmuutokset
Vielä 1900-luvun alussa partakorppikotka oli hyvin yleinen pesijä Etelä-Euroopan vuoristoissa. 1900-luvun lopussa partakorppikotka oli uhanalainen, ja se luultavasti katoaakin Euroopasta tällä vuosisadalla, ellei sen uhkatekijöitä poisteta. Tällä hetkellä pahimmat tekijät ovat ravinnonpuute, laajamittainen vaino, ympäristönmuutos, häirinä, sekä myrkkysyötit, jotka ovat tarkoitettu kettuja ja susia varten. Heikentyneet elinolot johtivat sukupuuttoon Saksassa vuonna 1855, Sveitsissä 1884, Bosniassa ja Hertsegovinassa 1893, Itävallassa 1906, Italiassa 1913, Romaniassa 1935, entisessä Tšekkoslovakiassa 1942, Serbiassa ja Montenegrossa 1956, Bulgariassa 1966 ja Makedoniassa 1990. Pyreneillä partakorppikotkan pesimäkanta on kuitenkin haaskaruokinnan ja muun suojelutyön ansiosta kasvanut 50 prosenttia viimeisen kymmenen vuoden aikana. Partakorppikotkaa on yritetty palauttaa Alpeille jo vuodesta 1974 lähtien. Silloin se ei kuitenkaan vielä onnistunut. Mutta nyt, vuosina 1986–1991 Alpeille on vapautettu 35 vankeudessa kasvatettua nuorta lintua, jotka näyttävät pärjäävän hyvin. Ehkä sinne on muodostuva uusi partakorppikotkien pesimäalue.
[muokkaa] Elinympäristö
Partakorppikotka pesii rotkojen, laaksojen ja erikorkuisten huippujen pirstomissa jyrkissä vuoristoalueissa. Alueella on myös oltava tiheä kanta gemssejä, mufloneita, tai vuorikauriita. Sudet, ilvekset, kotkat ja muut petoeläimet ovat myös välttämättömiä naapureita, sillä niiltä partakorppikotka voi saada saalisjätteitä. Euroopassa pesimäalueet sijaitsevat noin 1000–2000 metrin korkeudella merenpinnasta.
[muokkaa] Pesintä
Partakorppikotkat alkavat pesiä muiden kotkien tapaan vasta 4–5-vuotiaana. Puolisot ovat uskollisia toisilleen koko elämänsä ajan. Partakorppikotkat alkavat oleskella pesillään jo loka-ja marraskuussa. Soidinlento tapahtuu joulu-tammikuussa, jolloin puolisot leijailevat ylöspäin,ja tarrautuvat toistensa jalkoihin ja pudottautuvat kohti maata. Molemmat emot rakentavat jopa 2,5 m korkean risupesän, joka on luoksepääsemättömässä paikassa, kalliojyrkänteellä tai pienessä luolassa. Etelä-Espanjassa naaras munii 1–2 munaa joulu-tammikuussa, ja Pyreneillä tammi-helmikuun vaihteessa. Molemmat puolisot hautovat, mutta naaras hautoo pääosan 50–60 vuorokauden haudonta-ajasta. Pesäpoikasaika kestää noin 100–110 vuorokautta. Vaikka kaksi-munainen pesye on tavallisin, yleensä vai yksi poikanen selviää hengissä lentokykyiseksi. Vanhin tarha-lintu on elänyt 28-vuotiaaksi.
[muokkaa] Ravinto
Partakorppikotka on siitä erikoinen korppikotkalaji, että vaikka se käykin haaskoilla, se ei välitä lihasta, vaan syö luita. Se valitsee sopivan kokoisen luun, jonka lennättää riittävän korkealle, pudottaa sen kalliota vasten, niin että se murskaantuu ja syö ravinteikkaan luuytimen. Samalla tavoin se myös murskaa maakilpikonnan kuoren.
[muokkaa] Lähteet
Benny Gensbol & Pertti Koskimies: Suomen ja Euroopan päiväpetolinnut WSOY 1995
