Palokärki
Wikipedia
| Palokärki | ||||||||||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen | ||||||||||||||||||
 |
||||||||||||||||||
| Tieteellinen luokittelu | ||||||||||||||||||
|
||||||||||||||||||
| Kaksiosainen nimi | ||||||||||||||||||
| Dryocopus martius (Linnaeus, 1758) |
||||||||||||||||||
| Alalajit | ||||||||||||||||||
|
||||||||||||||||||
| Katso myös | ||||||||||||||||||
 Palokärki Wikispeciesissä |
Palokärki (Dryocopus martius) on iso peloton tikka, johon liittyy paljon kansanperinnettä: sanotaan, että kuolema vierailee talossa, jonka pihaan palokärki asettuu.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Koko ja ulkonäkö
Palokärjen pituus on noin 45–50 cm ja se painaa 300–400 grammaa.
Palokärjen höyhenpeite on noenmusta. Koiraalla päälaki on punainen, naaraalla on punaista vain takaraivossa. Sysimustasta, variksenkokoisesta palokärjestä ei voi erehtyä. Sen lento on syväaaltoista ja se ääntelee ahkerasti ja kuuluvasti ympäri vuoden. Keväällä rummuttaa kauas kuuluvia sarjoja ja huutelee kiihkeästi "kui-kui-kui…". Lennossa huutelee "kry-kry-kry…" ja laskeutuessaan puuhun "kliiie". Pesäpoikasten ääni on kiivasta kimitystä.
Vanhin suomalainen rengastettu palokärki on ollut 13 vuotta 11 kuukautta 18 päivää vanha. Se on samalla Euroopan vanhin palokärki.
[muokkaa] Levinneisyys
Esiintyy melkein kaikkialla Suomessa, puuttuen vain aivan pohjoisimmasta Tunturi-Lapista. Parimäärä on 10 000 – 15 000. Nuoret yksilöt vaeltavat syksyisin vaihtelevassa määrin. Palokärjen esiintymisaluetta on lähes koko Eurooppa ja Aasia. Euroopan populaation kooksi arvioidaan 1,5–2,9 miljoonaa yksilöä.
[muokkaa] Elinympäristö
Palokärki suosii vanhoja havumetsiä, mutta pesii myös varttuneissa talousmetsissä. Reviiri saattaa olla hyvin laaja, joskus useita neliökilometrejä. Kelvollisen reviirin vaatimuksena on hevos- ja kekomuurahaisten runsaus. Palokärki pesii puuhun hakkaamaansa koloon.
[muokkaa] Lisääntyminen
Hakkaa ison pesäkolon, mutta pesii myös joskus vanhaan koloon. Pesä on useimmiten männyssä tai haavassa. Pesäkolo voi olla suurelle hakkuuaukolle jätetyssä ainoassa säästöhaavassa. Munii huhtikuun lopussa 3–6 hohtavan valkeata munaa, joita emot hautovat 12–15 vrk. Poikaset jättävät pesän noin 24–29 vrk:n ikäisinä. Yksi pesue vuodessa.
[muokkaa] Ravinto
Hyönteiset, joita palokärki etsii ennen kaikkea kuolleista puista. Palokärki kaivelee muurahaiskekoja ja syö sekä muurahaiset että toukat. Syö joskus myös marjoja.
[muokkaa] Kansanperinne
Metsän musta emäntä, metsän piika, punahilkkainen emäntä, salon soittaja, korven metsuri. Menneet polvet ovat hemmotelleet lukuisilla kutsumanimillä palokärkeä. Tai voisiko sittenkään puhua hemmottelusta, sillä menneinä aikoina palokärki on saanut lähes poikkeuksetta perin ynseää kohtelua osakseen. Sitä jopa vainottiin selkeässä tappamistarkoituksessa, koska ihmiset pelkäsivät sitä.
Kuten musta väri yleensäkin länsimaisissa kulttuureissa on liittynyt suruun, niin on myös palokärjen kohdalla; sen on kansanperinteessä sanottu olevan kuoleman ja tuhon sanansaattaja. Jonkun perheenjäsenen kuolema on ollut tuloillaan, jos "musta tikka" on luunvalkealla nokallaan naputellut talon seiniä. Tarkennuksena on vielä mainittu, että jos palokärki hakkasi sivuseinää, tuli emännälle noutaja, jos peräseinää, oli isännän aika lähteä tuntemattomalle matkalle. Lapissa palokärjen on puolestaan tiedetty ennustavan kulkijan kuolemaa silloin, jos se on äänettä lentänyt hänen takanaan. Jos lintu puolestaan on liihotellut kulkijan edellä, on ollut odotettavissa tämän omaisen poislähtö.
Paitsi mustan värinsä, myös kantavan äänensä vuoksi on palokärki niittänyt synkkää mainetta. Keväisin kuultava, yksitoikkoinen kui-kui-kui-kui-kui on ennen aikaan varoittanut jostain pahasta, esim. talon palamisesta. Ja jos ei mitään niin dramaattista sentään ole tapahtunut, on huuto tiennyt vähintäänkin sadetta, kuten Aunuksesta muistiinpantu tarina kertoo. Sen mukaan palokärki oli ainut lintu, joka ei ollut halunnut osallistua maailman luomistyöhön, ja siksi siltä kiellettiin veden käyttö kaikkialta muualta paitsi haavan lehdeltä. Niinpä pitkien poutajaksojen aikana haavan lehdeltä auttamattomasti loppuu vesi ja palokärjelle tulee kova jano. Silloin se rupeaa huutamaan vettä, ja sen verran kauas kuuluva ääni sillä on, että pian sen jälkeen sataa. Virolahdella ei olla oltu aivan yhtä jyrkkiä, vaan on tiedetty, että "palokärki laulaa suomaalla sadetta, kankaalla poutaa".
Onpa palokärjen kutsuhuudon huomattu muistuttavan itkuakin, joka johtuu siitä, että se on aikaisemmin ollut ihminen, "korja emäntä". Kristillissävytteinen uskomus nimittäin kertoo, että eräs talon emäntä ei antanut nälkäiselle Kristukselle ruokaa, vaan osoitti tälle ovea. "En minä ole kaikkien kulkulaisten ruokkija...lehmiä pitää mennä kuttumaan", oli emäntä kulkijalle tylysti todennut. "Kyllä antaisit vielä, kun olis olemas", oli Kristus sanonut ja jatkanut matkaansa. Niin muuttui emäntä linnuksi ja lehahti nokisen savupiipun kautta ulos, lehmiään kutsumaan (kry-kry-kry-kry). Tämän jälkeen pillahti se pitkään itkuun (kui-kui-kui-kui-kui). Osansa on siis kristinuskollakin palokärjen perinnehistoriassa.
Erämaihin, villiin luontoon on palokärki ja sen vavahduttava ääni aina liitetty. Onpa kerrottu, että itse metsänhaltija on esiintynyt tämän lähes puolimetrisen linnun hahmossa, tiluksiaan katselemassa. Liekö metsänhaltija antanut palokärjelle myös kiven, joka tekee sen pesän mahdottomaksi löytää, aivan kuten korpilla on oma korpinkivensä? Jos ihminen pesän kuitenkin sattui löytämään ja tämä maaginen kivi oli siellä, pystyi sen haltija tekemään myös itsensä näkymättömäksi. Pohjois-Suomessa tosin aikanaan puhuttiin, ettei kukaan ole koskaan löytänyt palokärjen pesää.
[muokkaa] Lähteet
- Järvinen, Antero: Linnut liitävi sanoja. Romanttinen tietokirja suomalaisesta lintuperinteestä. Otava 1991 (Osio Kansanperinne)
- Järvinen, Antero: Maakuntalinnut. Otava 1995 (Osio Kansanperinne)
