Majakkalaiva Kemi
Wikipedia
Kemi oli Suomen viimeinen majakkalaiva.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Alkuperä
Alun perin majakkalaiva Kemi valmistui Porin Konepajalla vuonna 1901. Se oli uutta tyyppiä, jossa oli entisistä aluksista poiketen korkea sääkansi, jonka alla olivat suojaiset työtilat. Aluksessa on höyrykoneisto: skottilaistyyppinen kahden tulipesän höyrykattila ja 180 hevosvoiman tehoinen kaksisylinterinen, pintalauhduttimella varustettu compound-tyyppinen höyrykone. Hiilisäiliöt ovat konehuoneen molemmin puolin ja niiden tilavuus on noin 25 tonnia.
Ylös sääkannelle oli sijoitettu alun perin puurakenteinen katettu ohjaamo, jossa on iso messinkinen ruoriratas, signaalilippukaappi sekä kirjoituspöytä tuoleineen. Ulkopuolelle oli sijoitettu konetelegrammi omaan pylvääseensä ja erillisessä telineessä lujaääninen laivakello. Kompasseja oli kaksi: pääkompassi oli sijoitettu omaan erilliseen kaappiinsa ruorihytin katolle ja pienempi ohjauskompassi ruorin eteen.
Aluksessa oli kaksi mastoa ja kummassakin öljytoiminen kolmelamppuinen majakkalaite. Kummankin maston huipussa oli asemapaikkatunnuksena toimiva noin 180 senttimetrin läpimittainen punainen puurakenteinen pallo. Sääkannen alla kummankin maston juuressa oli erillinen lamppujen huoltoon ja päiväsäilytykseen tarkoitettu lamppuhuone, jonne valolaitteet voitiin laskea.
Aluksessa oli lisäksi takamaston juurella olevaan lamppuhuoneeseen eli aparaattihuoneeseen asennettu kuulamoottori, joka käytti vuorotellen paineilmasumusireeniä ja generaattoria. Eräs uutuus oli peräkannelle asennettu mahtavatehoinen valokaarikäyttöinen valonheitin, jota käytettiin apuna pimeällä tapahtuvassa luotsinannossa. Kuten useimmat muutkin majakkalaivat, tämäkin alus toimi luotsivartiopaikkana. Muut valaisimet laivalla olivat öljylamppuja.
Laivaveneitä oli kolme: kaksi 22 jalan (~kuuden ja puolen metrin) pituista isovenettä ja 15 jalan jolla. Kaikki olivat soutuveneitä, joskin isoveneissä oli myös erillinen masto ja purjeet.
Aluksen mitat ovat 31 x 6 x 2,9 metriä, uppouma 257 tonnia ja höyrykoneiston teho 180 hevosvoimaa. Kyseessä oli siihen asti suurin ja tehokkain majakkalaiva. Nimeksi sille tuli sijaintipaikan mukaan Äransgrund. Kuten kaikissa aikakauden aluksissa, myös tässä olivat lisänä purjeet, niillä pystyi tarvittaessa purjehtimaan, jos esimerkiksi potkuri vaurioitui.
Kauneimman kesän ajan uuden aluksen paikalla toimi vanhempi samanniminen mutta vain purjeilla liikkuva alus, joka nyt sai puolivirallisen nimen "Gamla Äransgrund".
[muokkaa] Ensimmäiset vuodet
Ensimmäisen kesänsä laiva palveli normaalipaikallaan. Seuraavana vuonna kun koneeton "Gamla Äränsgrund" -majakkalaiva voitiin tuoda paikalleen, uusi alus lähti lomittamaan Snipanin majakkalaivaa Merenkurkkuun. Tämän jälkeen se oli hiukan pohjoisempana Nahkiaisen majakkalaivan sijaisena.
Laivatyöhön oleellisesti kuuluvaa maalausta harjoitettiin ahkerasti: aina asemapaikan vaihtuessa entinen nimi maalattiin umpeen ja perille tultua tilalle tuli uusi. Samoin mastonhuippujen merkkipalloja otettiin alas ja palautettiin sen mukaan mikä oli vakituisen aluksen tunnus.
Vuonna 1903 talvi oli niin leuto, että koneeton "Gamla Äränsgrund" -alus voitiin hinata asemapaikalleen jo 18. maaliskuuta; uuden aluksen varustelu kesti huhtikuun loppuun ja sitten se lähti Koivistolle lomittamaan peruskorjauksessa olevaa Werkkomatalan majakkalaivaa kesäkuun loppuun asti. Sieltä alus siirtyi Perämeren eteläosaan korvaamaan telakalle lähtevää Helsingkallanin majakkalaivaa. 17. syyskuuta alus palasi Äransgrundille ja jatkoi työtään siellä vuoden loppuun.
Seuraavat vuodet alus oli parhaimman kesäajan toimettomana, kunnes syysmyrskyt alkoivat ja koneeton "Gamla Äränsgrund" -alus piti tuoda pois vartiopaikaltaan.
Vuonna 1910 alus siirrettiin Venäjän luotsiylihallinnon alaiseksi. Länsimaisin kirjaimin kirjoitettu nimi maalattiin umpeen, runkoon maalattiin leveä valkoinen vyö johon aluksen nimi merkittiin kyrillisin kirjaimin.
Tämä venäläistämiskauden valkovyö oli paikallaan aina vuoteen 1923 asti, jolloin alus telakoitiin perusteellisesti mm. valolaitteiden uusintaa varten. Toki nimi oli uusittu länsimaisille kirjaimille ensi tilassa venäläisten poistuttua.
[muokkaa] Raumalle
Keväällä 1922 alus siirrettiin Rauman edustalle, jossa ollut modernimpi sotasaalisalus siirrettiin Helsinkiin. Päälliköt ja perämiehet jäivät entisiin aluksiin joskin miehistöt vaihdettiin ristiin. Perämaston merkkipallo poistettiin tässä vaihdossa.
Alus sai nyt nimen Relandersgrund ja raumalaiset saivat tottua että heidän majakkalaivansa valkoinen sähkövilkku muuttui kahdeksi huomattavasti himmeämmäksi punaiseksi valoksi. Seuraavana vuonna valo vaihtui taas: alukseen asennettiin vieläkin paikallaan oleva majakkatorni asetyleenivaloineen.
Talvella 1933 alukseen rakennettiin uusi teräslevyistä tehty ruorihytti entisen myrskyjen rikkoman puurakenteisen tilalle. Tässä yhteydessä myös alkuperäinen laaja etuikkuna korvattiin kahdella säänkestävällä venttiili-ikkunalla, jotka sijoitettiin etuseinän reunoille. Vastedes ruorimies joutui siis seisomaan rattaan sivulla nähdäkseen ulos.
Uusi ruorihytti oli niin painava, että raskas keulamasto ja sen mukana myös loputkin purjeet oli poistettava vakavuuden parantamiseksi. Toimenpide vaikuttikin toivotusti, joskin purjeiden poistaminen huolestutti aluksen päällikköä.[1]
Pulakauden johdosta poistetut purjeet käytettiin pala palalta suojapeitteiden aineksina. Lisävarotoimena jätettiin merkkipallo pois uuden, vieläkin paikallaan olevan entistä huomattavasti kevytrakenteisemman keulamaston huipusta.
Aluksen nimi suomalaistettiin muotoon Relanderinmatala vuonna 1925 ja vuonna 1932 siitä tuli Rauma.
Vielä tuolloin aluksen miehistöllä oli vanhanmalliset merimieslakit, joiden otsanauhassa oli aluksen kulloinenkin nimi. Nauhoja vaihdeltiin nimen muuttuessa, kunnes lakit ja merimiespuvut yleensäkin takavarikoitiin sotavuosina laivastolle. Sodan jälkeen majakkalaivamiehet saivat uudet ja koruttomammat virkapuvut, joihin kuului nyt venelakki.
[muokkaa] Pula-ajan murheita
Sodanjälkeinen aika oli onnetonta muutenkin: vuonna 1946 menetettiin jäissä ajettaessa potkuri, eikä sotakorvausten näännyttämällä valtiolla ollut antaa uutta tilalle. Lopulta potkuri saatiin heinäkuussa 1947, kun aluksen pitkäaikaisin päällikkö majakkalaivuri, merikapteeni ja vapaaherra Ragnar Stackelberg (päällikkönä 1926 - 1953) varoitti miestensä kieltäytyvän lähtemästä enää merelle ilman paikoillaan olevaa potkuria, koska alus olisi täysin avuton jos ankkuriketju katkeaisi myrskyssä, kuten oli aiemmin käynyt - ja aluksessa ei enää ollut edes purjeita; lisäksi päällikkö huomautti, ettei Rauman Osuuskauppa ollut saanut majakkalaivan muonasta maksua moneen kuukauteen, joten muonitus loppuisi ellei maksua tulisi kolmen päivän sisällä; ja muonituksen loppuessa lähtisivät miehetkin.
Tämä tehosikin, koska Merenkulkuhallituksella ei ollut varaa menettää tuolloin liki korvaamattomia ammattimiehiä tällaisten syiden takia. Valtiovarainministeriö olisi halunnut säästää nämäkin rahat, mutta presidentti Paasikivi löi nyrkin pöytään ja käski hoitaa asian kuntoon.[2]
Tämä yllättävä kannanotto johtui siitä, että majakkalaivan puolestapuhujaksi olikin saatu korkein aluksesta vastaava virkamies, joka oli myös todella järeän kaliiperin ammattimies: Turun piirin merenkuluntarkastaja, diplomimerikapteeni Arvid Eloranta. Hän oli ulkoiselta olemukseltaan vaikuttava, 160 cm pitkä ja 160-kiloinen mies, joka oli aloittanut uransa jungmannina lastipurjelaivoilla. Hän ei säikkynyt presidentti Paasikiveäkään, vaan esitti tälle suoranaisen uhkavaatimuksen. Se auttoi: presidentti asettui samalle kannalle.
[muokkaa] Merellä kelluva kyläpaikka
Alus palveli Rauman edustalla kauan. Jo ennen sotaa aluksesta oli tullut suosittu purjehtijoiden vierailukohde: laivuri Stackelberg oli vieraanvarainen isäntä, jolla oli aina paitsi yltäkylläinen kahvipöytä myös pohjaton kaskujen ja merimiesjuttujen varasto. Aikojen parannuttua vuosikymmenen 1940 lopuilla tämä käytäntö virkosikin henkiin ja oli majakkalaivakauden loppuun asti erittäin suosittu.
Vasta Kylmäpihlajan majakan valmistuminen vuonna 1953 teki vanhan majakkalaivan virattomaksi. Tällöin myös laivuri Stackelberg jäi ansaitulle eläkkeelle.
Hänen seuraajakseen tuli seuraavaksi kymmenvuotiskaudeksi aluksen perämies Risto Sorela.
[muokkaa] Merenmittaajien asuntolaivana
Toimettomaksi jäänyt majakkalaiva siirtyi merenmittaajien asuntolaivaksi. Tässä tehtävässä se oli kaksi purjehduskautta - täysin majakkalaivan kirkkaanpunaisessa asussaan korkeine peltitorneineen kaikkineen, outona kummajaisena valkokylkisten mittausalusten joukossa. Myös korkeilla valkoisilla kirjaimilla maalattu nimi RAUMA oli koko tämän ajanjakson ajan paikoillaan - uusi maalattiin vasta seuraavassa asemapaikassa.
[muokkaa] Kemi - viimeinen asemapaikka
Vuonna 1956 alus sijoitettiin Kemin edustalle.
Vuonna 1963 lähti aluksen kymmenvuotinen päällikkö majakkalaivuri Risto Sorela eläkkeelle ja hänen paikkansa peri entinen aluksen perämies Job Heikkinen - jolle samana vuonna vahvistettiin uudet majakkalaivurin tunnukset. Aiemmin hihamerkkinä oli ollut vain tähti, mutta nyt sen paikan peri kolme leveää kultanauhaa, joista ylimmässä oli ylöspäin silmukka - siis kauppalaivaston yliperämiestä vastaava tunnus. Merenkulkulaitoksella tosin on oma kauppalaivastosta poikkeava tapansa merkitä arvoasteita, esimerkiksi ylikonemestarille kuului M-20 -virkapuvussa vain leveä silmukallinen nauha ja toinen hiukan kapeampi, kun kauppalaivastossa nauhoja oli kolme tai neljä, varustamosta riippuen.
Samoin lakkimerkki uusittiin. Aiemmin merkki oli yhteinen majakkamestarien kanssa eli soikea kilpi, jossa oli kultaisella pohjalla paaluttainen majakka vinoristittäin asetettujen ankkurien päällä ja näiden yläpuolella heraldinen ruusu, nyt tunnus yhtenäistettiin muiden Merenkulkulaitoksen kokardien kanssa: laitoksen virkamerkki eli kultainen ruoriratas jonka päällikkeenä on Suomen vaakuna asetettuna kultanauhasta tehdylle ankkurille kultaisen havuseppeleen keskellä, ankkurin yläsilmukan alle oli asetettu heraldinen ruusu.
Samoin virkatakin kauluksenkulmiin ilmestyivät laitoksen ruoriratasvaakunat.
Laivuri Heikkinen pitää tätä asua edelleen suuressa arvossa[3] ja virkavuosien aikana hänet kuvattiin monta kertaa siihen pukeutuneena. On aivan puhdas sattuma, että pukumalli vahvistettiin hänelle yksityisesti - koska muita majakkalaivureita ei enää ollut. Tämä erikoinen sattuma johtuu siitä, että asiaa koskevat paperit makasivat liian kauan jonkun byrokraatin paperipinoissa.
Samana vuonna alus varustettiin kauan kaivatulla, alkuperäistä paremmin pitävällä sieniankkurilla.
Majakkalaiva sai viimeisinä vuosinaan leikillisen kutsumanimen "Heikkislä", koska päällikön lisäksi aluksella työskenteli yhtä kauan hänen puolisonsa Taimi, joka toimi emäntänä, ja jonka ruokia muistellaan yhä kaihoten. Samoin perheen jälkikasvua nähtiin kesätöissä; aivan pieninä he tottuivat leikkimään pitkin aluksen tilavia kansia. Tästä perhe laskee yhä leikkiä, että harvapa sai valtion kustannuksella oman kesämökin, jonka pitämisestä vielä maksettiin täysylöspito, komeaa virkapukua myöten. Ja kaiken huipuksi maksettiin vielä palkkaakin. Näin helpoksi ja hauskaksi koettiin työnteko Suomen viimeisellä majakkalaivalla - vaikka kaikkia laivatöitä ruosteen raaputtamisesta ja maalaamisesta kannen pesuun tehtiinkin normaalilla työtahdilla.
Ja työpäivä jatkuikin aina vuoteen 1974 asti. Alun perin sen piti loppua jo vuotta aiemmin mutta uudet pohjamajakat eivät kestäneetkään jäiden ruhjontaa ja alus palasi vielä yhdeksi kesäksi paikalleen, nyt kuitenkin ilman luotseja, koska uusi luotsiasema oli valmistunut.
Alun perin aluksen piti olla vielä kesä tai kaksi väylänrakentajien asuntolaivana Turun saaristossa, mutta vuoden viivytys aiheuttikin sen, että tällä välin valmistui väylänrakennusalus Rakentajan peruskorjaus, jolloin alukseen saatiin riittävästi majoitustilaa eikä majakkalaivavanhusta enää tarvittukaan; se olisikin ollut hankala höyrykoneineen ja hiilestyksineen.
[muokkaa] Museolaivaksi
Museolaivaksi luovutettu majakkalaiva Kemi ajoi syksyllä 1975 omalla koneellaan Helsinkiin Hylkysaaren rantaan, josta tuli sen sillä tietoa lopullinen satama. Vanha miehistö laittoi rakkaudella aluksensa viimeisen kerran talvehtimiskuntoon. Majakkalaivasta tuli osa Suomen merimuseon kokoelmaa.
Eräässä televisiohaastattelussa vuonna 1997 majakkalaivuri Job Heikkinen ja hänen emäntä-puolisonsa Taimi muistelivat pitkää työrupeamaansa kertoen kauniita ja jännittäviäkin muistojaan sekä esittivät lopuksi haikean toiveen:
"Olisi saanut se Kemi jäädä paikalleen - ketä se häiritsi?"
[muokkaa] Kunnostus ja myöhemmät vaiheet
Väyläalus Lonna hinasi historiallisen majakkalaivan Savonlinnaan Pääskyniemen telakalle vuonna 1982; alus sai pressujen alla odottaa kunnostustaan useita vuosia, kunnes se lopulta saatiin kuntoon. Osa tiloista museoitiin ja kahteen hyttiin tehtiin majoitustiloja tutkijavieraille. Tässä yhteydessä aluksen potkuri irrotettiin paikaltaan ja kiinnitettiin peräkannelle. Samoin 1950-luvulla rakennetut kylmätilat poistettiin tarpeettomina.
Toinenkin, kustannussyiden sanelema, muutos tehtiin: alkuperäisen italianpunaisen maalin hankinta olisi tullut kohtuuttoman kalliiksi, joten museoalus maalattiin hiukan eri sävyisellä viittapunaisella. Alus palasi merenkulkuviranomaisten hinaamana paikalleen vuonna 1989.
2000-luvun alussa Kemi telakoitiin Suomenlinnaan kunnostettavaksi. Aluksen pohjaa kunnostetaan ennen kuin se siirretään Kotkaan, johon Suomen merimuseo kokoelmineen muuttaa. Aluksen kansi, hytit ja muut tilat kunnostetaan, jotta alus voidaan avata yleisölle Suomen merimuseon uuden toimitilan, Merikeskus Vellamon, museoaluslaiturissa Kotkassa. Kunnostusta rahoittaa Kaakkois-Suomen työvoima- ja elinkeinokeskus sekä Museovirasto/Suomen merimuseo.
[muokkaa] Viitteet
[muokkaa] Lähteet
- Visa Auvinen: Leijonalippu merellä
- merikapteeni Seppo Laurell: Aalloilla keinuvat majakat
- merikapteeni Seppo Laurell: Höyrymurtajien aika
- Suomen merimuseo
- konemestari Unto Lintala, Vaasa
