Kliment Vorošilov
Wikipedia
Kliment Jefremovitš Vorošilov (ven. Климе́нт Ефре́мович Вороши́лов 
kuuntele ääntämys?,s. 4. helmikuuta 1881–2. joulukuuta 1969 oli Neuvostoliiton sotilas- ja laivastoasioiden kansankomissaari 1925–1940, politbyroon jäsen 1926–1960 ja Neuvostoliiton presidentti 1953-1960.
Vorošilov syntyi Verhnejessa, lähellä Jekaterinoslavia (nyt Dnipropetrovsk, Ukraina). Työläisperheen poikana hän meni työhön kaivoksiin 17-vuotiaana. Hän liittyi bolševikkeihin 1903. Hän oli mukana vuoden 1905 vallankumouksessa.
Venäjän vallankumouksen jälkeen hän oli mukana Ukrainan väliaikaishallituksessa ja sisäasiain kansankomissaari. Sisällisodan aikana hän palveli Josif Stalinin alaisuudessa, joka antoi hänelle Tsaritsynin (sittemmin Stalingrad, nyt Volgograd) puolustuksen. Hän palveli tämän jälkeen Semjon Budjonnyin alaisuudessa ja sai mainetta julmuudestaan.
Vuosina 1921–1925 Vorošilovilla oli useita sotilaskomennuksia. Vuonna 1921 hänet valittiin keskuskomiteaan, jossa hän oli 1961 asti. Mihail Frunzen kuoleman jälkeen 1925 Vorošilovista tuli sotilas- ja laivastoasioiden kansankomissaari ja sotilaallisvallankumouksellisen neuvoston puhemies vuoteen 1934 asti. Vuonna 1935 hän sai Neuvostoliiton marsarkan arvonnimen. Vuonna 1926 hänet valittiin vastaperustettuun polibyrooseen. Vorošilov oli Stalinin läheinen liittolainen Lev Trotskia vastaan ja vastusti Trotskin ja Mihail Tuhatševskin uudistuspyrkimyksiä. Hän tuki Stalinin puhdistuksia 1930-luvun lopussa, jolloin hänen uransa sai lisävauhtia Tuhatševskin teloituksesta ja hän pääsi keskussotilasneuvostoon.
Vorošilov nimitettiin puolustuksen kansankomissaariksi 1934. Hän menetti kuitenkin asemansa talvisodan epäonnistumisten vuoksi. Yleisesikuntaan (Stavka) hänet nimitettiin juuri ennen Saksan hyökkäystä kesäkuussa 1941. Vorošilov nimitettiin luoteisrintaman komentajaksi, mutta henkilökohtaisesta urheudestaan huolimatta (hän johti hyökkäystä panssareita vastaan pistooli kädessä) hän ei kyennyt estämään saksalaisia saartamasta Leningradia. Kenraalikollegansa mukaan Vorošilov oli kykenemätön ymmärtämään modernia sodankäyntiä.
Vorošilov seurasi Stalinia Teheranin konferenssiin 1943. Vuodet 1946–1953 hän oli ministerineuvoston varapuhemies. 1945–1947 hän valvoi kommunistihallinnon perustamista Unkariin. Vuonna 1948 Stalin pidätytti hänet epäiltynä englantilaisten vakoojaksi, mikä tosin oli todellisuudessa epätodennäköistä.
Vuonna 1952 Vorošilov nimitettiin presidiumin jäseneksi. Stalinin kuolema toi tullessaan suuria muutoksia Neuvostoliiton johtajistossa ja maaliskuussa 1953 Vorošilov nimitettiin presidiumin puhemieheksi (Neuvostoliiton presidentti), joka oli pääasiassa nimellinen virka. Nikita Hruštšov oli NKP:n pääsihteeri ja Georgi Malenkov pääministeri. Vorošilov, Hruštšov ja Malenkov järjestivät Lavrenti Berijan pidätyksen ja teloituksen 1953.
Hruštšovin arvosteltua Stalinia 1956, Vorošilov liittyi stalinistiseen faktioon Lazar Kaganovitšin, Vjatšeslav Molotovin ja Georgi Malenkovin kanssa poistaakseen hänet vallasta Nikolai Bulganinin eduksi 1957, mutta hän vaihtoi pian puolta ja tuki Hruštšovia.
7. toukokuuta 1960 korkein neuvosto hyväksyi Vorošilovin "pyynnön jäädä eläkkeelle" ja valitsi Leonid Brežnevin Neuvostoliiton presidentiksi. Keskuskomitea myös vapautti hänet velvollisuuksistaan presidiumissa 16. heinäkuuta. XXII puoluekokouksessa lokakuussa 1961 hänet vapautettiin myös keskuskomitean vaalista.
Hruštšovin menetettyä valtansa Brežnev nosti Vorošilovin jälleen keulakuvan rooliin. Hänet valittiin uudelleen keskuskomiteaan 1966 ja hän sai toisen Neuvostoliiton sankarin arvonimen 1968. Vorošilov kuoli Moskovassa 1969.
Hänen mukaansa nimettiin KV-sarjan panssarivaunut toisessa maailmansodassa ja kaksi kaupunkia: Vorošilovgrad Ukrainassa (nyt Luhansk) ja Vorošilov Kaukoidässä (nyt Ussurijsk).
