Kirkkomusiikki

Wikipedia

Tämä artikkeli painottuu liikaa joihinkin aiheen osa-alueisiin. Artikkelia tulisi muuttaa tasapainoisemmaksi. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: bysanttilaisesta kirkkomusiikista eikä muista varhaiskristillisistä musiikkiperinteistä (vanha roomalainen, abrosialainen jne) ei kerrota. Protestanttinen osuus painottuu luterilaiseen saksaan, esim. kalvinistisesta perinteestä ei mainita mitään, eikä anglikaanisesta. Nykymusiikki puuttuu kokonaan.

Kirkkomusiikki tarkoittaa säveltaidetta, jolla on tietty tehtävä kristillisessä jumalanpalveluksessa. Se on siis sidottu eri kristillisten kirkkokuntien kirkollisiin menoihin ja sovellettu niiden mukaiseksi. Kirkkomusiikkiin luetaan kuitenkin pelkän menoihin kuuluvan musiikin lisäksi myös tämän taiteelliset sovellukset. Katolisella liturgisella kirkkomusiikilla on ollut suuri vaikutus koko länsimaisen säveltaiteen kehitykseen.

Sisällysluettelo 1 Gregoriaaninen laulu 2 Protestanttinen kirkko 3 Kehitys vuosina 3.1 Alkukristillinen aika (vuoteen 400) 3.2 Varhainen keskiaika (400–900) 3.3 Uusien yritteiden aika (900–1300) 3.4 Polyfonisen kuorolaulun aika (1300–1600) 3.5 Draamallisen musiikin aika (1600–1800) 3.6 Uudistuspyrintöjen aika (vuoden 1800 jälkeen) 4 Kirkkosävellajit

[muokkaa] Gregoriaaninen laulu

Katolisen kirkon musiikki juontaa juurensa juutalaisten synagoogissa käytetyistä menoista. Niiden musiikki säilytettiin kristilliseen liturgiaan ja kehitettiin ns. gregoriaaniseksi lauluksi, joka on saanut nimensä perustajastaan, paavi Gregorius Suuresta (590-604). Siitä lähtien ei katolisen jumalanpalveluksen musiikissa ole tapahtunut mittavia muutoksia, vaan se esitetään meidän päivinämme yhä samanlaisessa muodossa.

Gregoriaaninen laulu on yksiäänistä ja rytmiltään vapaata, ts. sitä ei voida kaavoittaa tiettyyn tahtijärjestelmään. Siitä on olemassa useita muunnoksia, joista kutakin käytetään erilaisiin liturgisiin tarkoituksiin. Niinpä lauletaan tiettyjä Raamatun tekstejä määrätyllä sävelkorkeudella ja muodostamalla pieniä melodiakuvioita lauseen alussa ja välimerkkien kohdalla (psalmodia). Toisille lauluille, kuten Hallelujalle, on ominaista koristeellinen melodia, jossa varsinkin loppuvokaaleja väritetään ns. melismoilla.

Tärkein katolinen jumalanpalvelus on messu, johon kuuluvat laulut vaihtelevat kulloisenkin juhlapäivän mukaan. Niiden kaikkien tekstit ovat raamatullisia. Messun yhteydessä esiintyy hymnejä, joiden sanat ovat runollisia, mutta eivät raamatullisia, sekä trooppeja ja sekvenssejä. Viimeksi mainitut ovat syntyneet siten, että varsinaisten liturgisten laulujen melodiasarjoihin on sepitetty uusia, hartautta herättäviä tekstejä.

Messuun sisältyvät laulut ovat moniäänisen musiikin synnystä saakka herättäneet kiinnostusta säveltäjissä. Aluksi sovellettiin alkuperäinen liturgiamusiikki yhdelle tai useammalle äänelle, mutta säveltaiteen kehittyessä vapauduttiin tästä riippuvuudesta ja sepitettiin itsenäisesti koko melodia-aineisto. Tällätavoin muokattiin taiteellisesti etenkin ns. ordinarium missaen sisältämiä lauluja Kyrie, Gloria, Gredo, Sanctus ja Agnus Dei, ja kun messusta puhutaan musikaalisessa merkityksessä, tarkoitetaan tavallisesti juuri tätä muotoa. Toinen yleinen muoto on ns. moletti, jossa tekstin eri osia muokataan kutakin vuorollaan ja jossa kullakin näistä osista on oma melodiansa.

Messulaulu saavutti huippukohtansa 1400- ja 1500-luvulla, jolloin sellaiset miehet kuin Josquin Desprez, Palestrina ja Orlando di Lasso kohottivat sen myöhemmin ylittämättömälle tasolle. Sointien vallatessa yhä enemmän alaa alkoi 1600-luvulla todellisia konserttimessuja, jotka pian menettivät liturgisen luonteensa ja siirrettiin kirkon ulkopuolelle. Myöhäisempinäkin aikoina on silti luotu teiteellisesti arvokasta kirkkomusiikkia, mistä ovat todistuksena mm. Wolfgang Amadeus Mozartin Requinem ja Anton Brucknerin Te Deum.

[muokkaa] Protestanttinen kirkko

Uskonpuhdistusta suorittaessaan Luther noudatti musiikin alalla katolisia esikuvia ja säilytti useissa tapauksissa jumalanpalveluksessa gregoriaanisen laulun. Kun tekstit käännettiin saksaksi, elpyi Saksan vanha kirkkolaulu, joka oli syntynyt latinalaisten hymnien esikuvien mukaan. Sen luonne seurakunnan lauluna säilytettiin, ja se painoi omalaatuisuuden protestanttisiin kirkkomenoihin.

Protestanttinen kirkkomusiikki ei kuitenkaan sekään voinut välttyä taiteellisilta sovituksilta, ja pian alkoi esiintyä säveltäjien kirkkolauluista tekemiä moniäänisiä muunnelmia. Muita protestanttisen kirkkomusiikin muotoja ovat hengellinen konsertti, jossa esiintyy 1-5 laulusolistia urkujen säestäessä ja jota 1600-luvulla harrasti mm. säveltäjä Heinrich Schütz, sekä evankeliumimotetti ja passio. Viimeksi mainitut on Jeesuksen kärsimyshistorian dramaattinen kuvaus, jonka tekstit ovat peräisin evankeliumeista ja joka on sävelletty solisteille, kuoroille ja orkesterille. Sen kohottivat loisteliaalle tasolle Johan Sebastian Bachin Matteus ja Johannespassiot.

Protestanttisessa kirkkomusiikissa on uruilla ollut tärkeä osuus. Urkuja käytettiin tosin jo keskiajan katolisessa kirkossa, mutta vasta uskonpuhdistuksen jälkeen tulivat näyttämölle urkumusiikin suuret mestarit, vaikkakin viimeaikoina tämän alan suurimmat nimet vaikuttivat katolisen kirkon puolella. Urkumusiikki käsitti aluksi kirkkolaulujen sovituksia ja kehittyi itsenäiseksi vasta uruille tyypillisten muotojen, preludin, toccatan, fuugan, jne. synnyttyä. Tämän alan huippua merkitsevät Bachin urkusävellykset.

[muokkaa] Kehitys vuosina

Historiallisessa kehityskulussansa kirkkomusiikki on lähtenyt kaikkein alkeellisimmista sävelaineksista innostuttaen aikojen kuluessa suurimpiakin mestareja mitä etevimpiin teoksiin.

[muokkaa] Alkukristillinen aika (vuoteen 400)

Lauletaan resitatiivisia psalmeja, luultavasti juutalaisten temppelilaulusta perityillä sävelkaavoilla. Esilaulajat kehittävät laulun melodiikkaa, kuvioiden sävelkaavojen yksinkertaista kulkua. Vuoden 300 vaiheilla leviää Antiokiasta käsin kahden kuoron vuorottelu. Samaan aikaan syntyy myös runomitallista virsirunoutta.

[muokkaa] Varhainen keskiaika (400–900)

Edellisen aikakauden kirkolliset laulut kootaan ja järjestetään jumalanpalvelusten kehyksiin. Kaikki edellä mainitut eri sävelmuodot saavat määrätyn sijansa ja käytäntönsä. Jumalanpalvelukseen kuuluvien laulujen kokonaisuus muodostuu täten vaihtelevaksi ja sopusuhtaiseksi sarjaksi.

Katso myös: Gregoriaaninen kirkkomusiikki

Katso myös: Bysanttilainen musiikki

[muokkaa] Uusien yritteiden aika (900–1300)

Uusiin yritteisiin antavat aihetta urut. 2-3-ääninen laulu kehittyy kömpelöistä alkeistansa vähitellen sointuvampiin sommitteluihin. Samalla ajalla yksiääninen melodinenkin säveltyyli saa uusia tuoreita aineksia Itämailta saapuvista virikkeistä. Ulkopuolella kirkkoa virret saavat kansankielisenkin muodon, ituna vastaiseen evankeeliseen koraalilauluun.

[muokkaa] Polyfonisen kuorolaulun aika (1300–1600)

Moniäänisen sävellystekniikan vakiintuessa ja kansanomaisen melodiikan kehittyessä kukoistukseensa kohoaa säveltäjäpersoonallisuuksia, jotka yhdistävät nämä ainekset taiteelliseen kokonaisvaikutukseen, saavuttaen huippunsa Lasson ja Palestrinan tuotteissa.

Toisaalta pääsee uskonpuhdistuksen kautta kansankielinen mitallinen virsilaulu varsinaiseksi jumalanpalveluksen osaksi.

[muokkaa] Draamallisen musiikin aika (1600–1800)

Oopperamusiikin voittokulku vaikuttaa perinpohjaisen käänteen kirkkomusiikissakin. Urkumusiikki kohoaa kukoistukseensa, saavuttaen huippunsa Bachin verrattomissa koraalisovitelmissa. Keskiaikaisista hengellisistä näytelmistä kehittyy suurenmoisia passio- ja oratoriosävellyksiä.

Erikoisen merkityksen saavat saarnaan liittyvät kirkkokantaatit. Seurakunnan 1-ääninen virsilaulu kangistuu "tasatahtiseksi".

[muokkaa] Uudistuspyrintöjen aika (vuoden 1800 jälkeen)

Virsilaulu on kuihtunut, kuorolaulu maallistunut. Silloin kirkon elpyvän elämän voimasta viriävät pyhät säveletkin jälleen unhostaan. Katolilaiset perkaavat kirkkomusiikistaan pois oopperamusiikin kajahdukset. Evankeeliset elvyttävät virsikoraalinsa eloisiin rytmeihin, ammentaen myös uusia aineksia hengellisistä kansansävelmistään. Kaikilla tahoilla pyritään sellaiseen, mikä oleellisesti vastaa kirkkomusiikin tarkoitusta.

[muokkaa] Kirkkosävellajit

Kirkkosävellajit ovat ne keskiajan kirkkolaulun sävellajit, joista uudenajan alussa nykyiset duuri- ja mollisävellajimme ovat johtuneet. Kirkkosävellajien erikoisominaisuudet ovat todennäköisesti peräisin ikivanhasta taidekäytännöstä. 800-luvulla tulivat länsimaissa käytäntöön niiden nykyiset nimet: doorilainen, fryygialainen, lyydialainen ja miksolyydialainen.

Selvitys kirkkosävellajien tonaalisuudesta:

• Doorilainen: Molli, perus-sävel päätössävelenä, 6:s aste usein korotettuna.
• Fryygialainen: Molli, dominantti päätössävelenä.
• Lyydialainen: Duuri, perussävel päätössävelenä, 4:s aste usein korotettuna.
• Miksolyydialainen: Duuri, dominantti päätössävelenä.

1500-luvun teoreetikot lisäsivät kirkkosävellajien lukuun tavallisen mollin ja duurin (ns. "aiolisen" ja "joonisen" sävellajin). Sen jälkeen ovat kirkkosävellajit sulautuneet yhä enemmän näihin. Oltuaan 1700-luvun keskivaiheilta saakka miltei muinaismuistojen asemassa, ovat kirkkosävellajit viimeisen sadan vuoden aikana uudelleen herättäneet suurempaa mielenkiintoa.

Tämä artikkeli perustuu Pienen tietosanakirjan (1925–1928) sisältöön. Pienen tietosanakirjan tekijänoikeudellinen tilanne on tulkinnanvarainen. Sieltä ei tule tuoda uutta aineistoa Wikipediaan. Voit auttaa Wikipediaa korvaamalla Pienen tietosanakirjan aineiston uudella.