Julius Caesar

Wikipedia

Julius Caesar (lat. Gaius Iulius Caesar; 12. tai 13. heinäkuuta 100 eaa. tai 102 eaa.–15. maaliskuuta 44 eaa.)^[1] oli roomalainen valtiomies, sotilas ja kirjailija. Hän valloitti Gallian Rooman valtakunnalle ja oli ensimmäinen roomalainen, joka yritti valloittaa Britannian. Caesar aloitti ja voitti kansalaissodan, jonka jälkeen hänestä tuli valtakunnan kiistaton johtaja. Caesar julistettiin elinikäiseksi diktaattoriksi. Tyytymättömät aristokraatit murhasivat Caesarin tasavallan nimissä Rooman senaatin istunnossa vuonna 44 eaa. Caesarin adoptoimasta Octavianuksesta tuli ensimmäinen Rooman keisari. Arvonimi keisari on johdettu Caesarin nimestä.

Sisällysluettelo 1 Nuoruus 2 Poliittinen ura 2.1 Eräskin Clodius ja politiikan käänteet 3 Triumviraatti 3.1 Konsuli 4 Gallian sota 4.1 Silta Reinillä ja retki Britanniaan 5 Kansalaissota 5.1 Italiasta Egyptiin 5.2 Aleksandrian sota 5.3 Kansalaissodan loppu 6 Diktaattori 7 Kuolema 7.1 Murhan syyt 8 Perhe 9 Jälkivaikutuksia 10 Kirjallisuutta 10.1 Caesarin oma tuotanto 10.2 Antiikin muut lähteet 11 Lähteet 12 Viitteet 13 Katso myös 14 Aiheesta muualla

[muokkaa] Nuoruus

Caesar syntyi tunnettuun muttei rikkaaseen patriisisukuun, joka polveutui oman ilmoituksensa mukaan sekä Aeneaasta että Venuksesta. Suvun jäsenet eivät olleet pitkään aikaan saavuttaneet mitään erityistä menestystä. Nuori Caesar kasvoikin huonomaineisessa Suburan kaupunginosassa Roomassa. Hänen tätinsä Julia oli mennyt naimisiin kuuluisan sotapäällikön Gaius Mariuksen kanssa, minkä ansiosta Juliusten arvovalta ja varallisuus nousivat.^[2] Caesar meni naimisiin Mariuksen kannattajan Lucius Cornelius Cinnan tyttären Cornelia Cinnillan kanssa. ^[2]

Kun Sulla kaappasi vallan Mariuksen kuoleman jälkeen vuonna 86 eaa., Juliusten suku joutui vaikeuksiin.^[2] Sulla määräsi Caesarin eroamaan vaimostaan, mutta hän kieltäytyi ja pakeni Roomasta.^[2] Myöhemmin Sulla kuitenkin armahti hänet, ja Caesar perheineen palasi Roomaan. Caesar ei kuitenkaan pysynyt Roomassa pitkään ja vuonna 80 eaa. hän lähti sotapalvelukseen Vähä-Aasiaan, jossa hän osallistui useisiin sotatoimiin. Hän taisteli esimerkiksi merirosvoja vastaan Kilikiassa. Caesarille myönnettiin muun muassa corona civica -seppele roomalaisen sotilaan hengen pelastamisesta. Sullan kuoleman jälkeen Caesar palasi Roomaan vuonna 78 eaa. Hän aloitti uransa asianajajana ja tuli tunnetuksi syyttämällä entisiä maaherroja korruptiosta, joka olikin provinssien hallinnossa enemmän sääntö kuin poikkeus. Vuonna 75 eaa. Caesar matkusti Rhodokselle opiskelemaan tunnetun oraattorin Apollonius Molonin alaisena.^[3]

Tällä matkalla Caesar joutui merirosvojen vangiksi. Hänestä vaadittiin 20 talentin lunnaita, mutta tarinan mukaan Caesar nauroi ja käski merirosvoja vaatimaan 50 talenttia.^[4] 38 päivää myöhemmin lunnaat saapuivat, ja Caesar vapautettiin. Hän kokosi välittömästi pienehkön laivaston, joka vangitsi merirosvot ja otti heiltä lunnasrahat. Merirosvot määrättiin myytäväksi orjiksi Pergamonissa, mutta Caesar matkusti paikan päälle ja määräsi heidät ristiinnaulittavaksi. Caesar oli kuitenkin armollinen ja määräsi merirosvot kuristettavaksi (tai heidän kurkkunsa katkaistaviksi) ennen ristiinnaulitsemista, kiitokseksi merirosvojen ystävällisyydestä vankeuden aikana.

[muokkaa] Poliittinen ura

Caesar palasi Roomaan vuonna 73 eaa. Hän oli ottanut sitä ennen vielä osaa ensimmäisiin taisteluihin Pontoksen kuningasta Mithridates VI:ta vastaan. Hänet nimitettiin pontifex-papiksi. Roomaa vitsasi Spartacuksen johtama orjakapina. Caesar valittiin sotilastribuuniksi, joka oli normaaliin tapaan ensiaskel hänen virkaurallaan. Vuonna 71 eaa. Marcus Crassus lähetettiin kukistamaan kapinaa. Caesar oli yksi niistä harvoista jotka kannattivat Crassusta, ja miehistä tulikin hyvät ystävät.

Vuonna 69 eaa. Caesar nimitettiin Hispania ulteriorin provinssin kvestoriksi.^[5] Caesarista tuli leski myöhemmin samana vuonna, kun hänen vaimonsa kuoli synnytykseen. Caesar menetti myös samana vuonna tätinsä Julian. Caesarin nuori tytär, Julia, jäi hänen hoidettavakseen. Hän suututti osan aristokraateista pitämällä edesmenneille sukulaisilleen ylistävät hautajaispuheet, huolimatta näiden sukulaisuussuhteista Cinnaan ja Mariukseen. Lisäksi tädin hautajaisissa kannettiin paarien takana Mariuksen kuvaa.^[6]

Caesar meni uudelleen naimisiin. Yllättävästi vaimo oli Sullan lapsenlapsi Pompeia Sulla. Vuonna 67 eaa. Caesar pääsi kvestorin virkansa takia myös ensi kerran senaatin jäseneksi. Hän kannatti muiden populaarien tavoin lakeja jotka antoivat Pompeiukselle diktaattorioikeudet, jotta tämä saisi kuriin Välimerta riivanneet merirosvot.

Seuraavaksi Caesar valittiin ediiliksi vuonna 65 eaa. Ediilien tehtäviin kuului järjestää yleisiä juhlia. Caesar velkaantui melkein perikatoon asti järjestäessään näitä juhlia. Tavallisen kansan parissa Caesarin maine kasvoi. Suuren suosionsa ansiosta Caesar valittiin pontifex maximus -papiksi (pontifex-kollegion esimieheksi) vuonna 63 eaa., kun viran edellinen haltija Caecilius Metellus kuoli.^[7] Samana vuonna Caesar joutui kiistoihin Ciceron ja muiden optimaattien kanssa Catilinan ja hänen salaliittolaistensa kohtalosta.

[muokkaa] Eräskin Clodius ja politiikan käänteet

Keväällä vuonna 62 eaa. seurasi skandaali, kun paljastui, että eräs Publius Clodius Pulcher oli naiseksi pukeutuneena salaa päässyt vain naisille tarkoitettuun Bona Dea -palvontamenoihin, jota vietettiin Caesarin kotona tämän vaimon Pompeian johdolla. Huhujen mukaan, jotka todennäköisesti olivat perättömiä, Publius Clodius Pulcherin tarkoituksena oli päästä lähempään kontaktiin Pompeian kanssa. Vaikka Caesar itse sanoi uskovansa, että Pompeia oli syytön tapahtuneeseen, otti hän kuitenkin avioeron vaimostaan. Caesarin mukaan hänen perheenjäsentensä tuli olla paitsi syyttömiä myös vapaita kaikista rikosepäilyistä. (Kaksinaismoralismiin taipuvaisella Caesarilla puolestaan oli vuosien varrella ilmeisesti useita syrjähyppyjä, muun muassa Pompeiuksen vaimon Mucian kanssa.) Sittemmin Crassus mitä ilmeisimmin lahjoi Clodiuksen oikeudenkäynnin valamiehistön, Clodius vapautettiin ja lähetettiin Sisiliaan hoitamaan kvestorinvirkaa.^[8]

Vuonna 62 eaa. hänet valittiin preetoriksi. Caesar yritti preetorina mielistellä Pompeiusta, jonka lähestyvän kotiinpaluun hän todennäköisesti koki uhkaavaksi. Cicero oli tällä välin joutunut vaikeuksiin osallisuudestaan Catilinan salaliiton kukistamisessa ja Caesar yritti syventää ahdinkoa. Caesarin liittolainen, kansantribuuni Quintus Caecilius Metellus Nepos aloitti katumellakoita, mutta ilmeisesti Caesar sai tämän luopumaan kansankiihotuksesta toistaiseksi.

Caesarin epämääräiset juonittelut olivat saattaneet hänet outoon valoon optimaattien silmissä, ja hän katsoi parhaaksi poistua Roomasta. Vuonna 61 eaa. Caesar lähetettiin prokonsuliksi (huolimatta siitä, että hän oli aiemmin ollut vain preetori) Hispania Ulterior -provinssiin (nykyisessä Espanjassa).^[9] Siellä Caesar hankkiutui eroon veloistaan riistämällä varoja provinssista, ajan normaalin tavan mukaisesti. Lisäksi Caesar soti menestyksekkäästi paikallisia heimoja vastaan ja sotilaat huusivat hänet imperaattoriksi erään taistelun jälkeen. Tästä hyvästä Caesarille myönnettiin triumfi. Tämä osoittautui ongelmalliseksi, sillä Caesar halusi asettua ehdolle konsuliksi vuonna 59 eaa. Vaalissa oli oltava henkilökohtaisesti paikalla Rooman kaupungissa. Triumfia halunnut sotapäällikkö ei kuitenkaan voinut astua kaupunkiin ennen sitä. Tämän katsottiin näet vievän hänen pyhän imperium-valtansa. Caesar pyysi poikkeuslupaa asettua ehdolle in absentia (poissa olevana), mutta Marcus Porcius Cato esti hänen anomuksensa käsittelyn senaatissa pitämällä erittäin pitkän puheen. Caesar luopui triumfista ja päätti asettua ehdolle konsuliksi.^[10]

[muokkaa] Triumviraatti

Caesarilla oli kansan suosio takanaan, mutta taatakseen menestyksensä hän liittoutui nyt rikkaan Crassuksen ja Pompeiuksen kanssa muodostaen ensimmäisen triumviraatin. Tämä oli epävirallinen liitto, jonka oli tarkoitus edistää kaikkien osanottajien etua. Hän antoi liiton vakuudeksi ainoan tyttärensä Julian Pompeiukselle vaimoksi. Crassus ja Pompeius kustansivat Caesarin kulut konsulinvaalin yhteydessä, ja Caesar taas lupasi ajaa Crassuksen ja Pompeiuksen mieleistä politiikkaa. ^[12]

Pompeiuksella oli myös suuri kansansuosio ja paljon veteraaneja. Tasavallan lopunaikojen sekavassa ilmapiirissä poliittisia päätöksiä vauhditettiin usein väkivallalla, ja veteraanit muodostivat uskollisen tukijoukon, joka voitiin tarvittaessa mobilisoida rähinöimään kaduilla tai äänestyksiin. Caesarin konsulikumppaniksi optimaatit saivat valituksi Marcus Calpurnius Bibuluksen. Senaatti yritti suitsia Caesarin valtaa määräämällä hänen konsulikautensa jälkeiseksi provinssiksi eli vastuualueeksi tyhjänpäiväisen toimen "metsät ja karjapolut", joka ilmeisesti tarkoitti jonkinlaista metsänhoitajan tointa.^[13]

[muokkaa] Konsuli

Caesar ryhtyi täyttämään lupauksiaan kumppaneilleen tultuaan valituksi. Hän esitti senaatille Pompeiukselle mieluisen maalain, joka kuitenkin hylättiin. Niinpä Caesar vei esityksensä kansankokoukseen. Optimaattien kanssa liittoutuneet kansantribuunit kuitenkin kaatoivat lain veto-oikeudellaan. Tämän seurauksena Pompeius lähetti veteraanisotilaansa mellakoimaan Forumille. Lain vastustajat heitettiin väkivalloin ulos Forumilta ja laki hyväksyttiin. Bibulus yritti vielä estää lain voimaantulon kutsumalla senaatin koolle kotiinsa. Tämä ei onnistunut, joten Bibulus vetäytyi kotiinsa eikä suostunut tulemaan ulos, vaan ilmoitti odottavansa enteitä. Bibuluksen olisi teknisesti ottaen pitänyt pystyä estämään lain voimaantulo, mutta (täysin laittomasti) kukaan ei välittänyt konsulin mielipiteestä, ja näin Caesarin laki tuli voimaan. Maalaki toimi kuitenkin puutteellisesti. Sen oli tarkoitus asuttaa kyllästyneitä veteraaneja ja helpottaa kaupunkiköyhälistön asemaa, mutta maanjakotoimikunnan toiminta tökki. Pompeiukselle kuitenkin riitti, että hänen veteraaninsa saatiin asutettua. Tämä lailla jotenkuten saavutettiin. Kun Bibulus ei hoitanut konsulintehtäviään, Roomassa viisasteltiin että sen ja sen asiakirjan ovat kirjoittaneet Julius ja Caesar.^[14]

Seuraavaksi saatettiin virallisesti voimaan Pompeiuksen sotaretkillään valtakunnan itäosiin luoma hallintomalli. Crassuksen toiveesta publikaaneille palautettiin osa heidän keräämistään tuloista hämäräperäisessä rahansiirtelyoperaatiossa. Caesarille annettiin seuraavaksi täysin poikkeuksellinen neljän vuoden prokonsulin imperium Galliaan ja Illyriaan. Tästä seurasi yksi maailmanhistorian kuuluisimmista sotaretkistä. On ironista, että Pompeius oli näin keskeisellä sijalla tapahtumaketjussa, jonka seurauksena hän menetti päänsä kaukaisessa Egyptissä vuosia myöhemmin.^[15]

[muokkaa] Gallian sota

Pääartikkeli Gallian sota

Konsulikautensa loputtua Caesar pääsi viideksi vuodeksi prokonsuliksi Gallia Cisalpinaan ja Illyriaan. Hän kuitenkin aloitti Gallian sodan, jossa Gallia ja osa Germaniaa liitettiin Roomaan. Kun Caesar vuonna 59 eaa. otti provinssin haltuunsa, hän sai kuulla helvetialaisten aikeista kulkea Roomalle kuuluvien alueiden läpi. Helvetialaiset olivat joutuneet liikkeelle johtuen toisen heimon, sveebien paineesta. Caesar katsoi hetkensä tulleen. Hän viivytteli ensin vastausta helvetialaisten läpikulkupyyntöön. Kun turhautuneet helvetialaiset yrittivät tulla alueelle väkisin, Caesar kokosi heti yhteen saatavilla olevat joukot ja aloitti taistelun. Caesarin omien propagandaksi tarkoitettujen sanojen mukaan 370 000 vastustajasta (joihin kuului naisia ja lapsia) vain 130 000 selvisi taistelusta hengissä. Samalla hän kulki armeijoineen pitkälle Rooman alueiden ulkopuolelle. Vieras armeija luonnollisesti vihastutti monia itsenäisiä gallialaisheimoja. Caesarin voitto herätti huomiota myös Roomassa. ^[16]

Seuraavaksi Caesar hyökkäsi germaaniheimo sveebien kimppuun, jota vastaan gallialaisheimot olivat pyytäneet Caesarilta apua. Vuonna 57 eaa. Caesar löi belgit, jotka olivat koonneet armeijaa roomalaisten aiheuttaman uhan varalle. Seuraavana vuonna Caesar joutui lähettämään joukkojaan ympäri Galliaa kukistamaan pienempiä kapinayrityksiä. Muun muassa Crassuksen poika Publius Crassus lähetettiin Akvitaniaan ja Decimus Junius Brutus Albinus, sittemmin Caesarin murhaaja, lähetettiin kukistamaan rannikolla eläviä venetejä. Lopulta monet heimot saatiin kukistettua ja Roomaan lähetettiin satoja tuhansia vankeja orjiksi. ^[16]

[muokkaa] Silta Reinillä ja retki Britanniaan

Vuonna 56 eaa. Caesar sopi Crassuksen ja Pompeiuksen kanssa, että hänen prokonsulikauttaan jatkettaisiin ja että Crassus ja Pompeius valittaisiin konsuleiksi seuraavana vuonna. Crassuksen tuli saada konsulikautensa jälkeen provinssikseen Syyria ja Pompeiuksen Hispania. Tämän jälkeen Caesar palasi joukkojensa pariin valmistelemaan hyökkäystä Britanniaan. Mutta ennen sitä hän joutui taistelemaan germaaneja vastaan jotka olivat ylittäneet Reinin. Lyötyään Galliaan hyökänneet germaanit Caesar päätti rakennuttaa sillan Reinin yli. Tarkoituksena oli näyttää "barbaareille" kuinka mahtava Rooman armeija oli. Pian sillan valmistuttua läheiset heimot lähettivät panttivankeja Caesarille. Saatuaan näin selustansa suojattua Caesar lähti kahden legioonan voimin Britanniaan. Vaikka roomalaiset löivätkin paikalliset heimot, oli heidän palattava sen jälkeen, kun heidän laivastonsa vaurioitui myrskyssä. Vuonna 54 eaa. Caesar teki uuden yrityksen 800 laivan voimin, mutta tämäkään hyökkäys ei tuottanut pysyviä tuloksia. Samana vuonna Caesarin tytär Julia kuoli synnytyksen yhteydessä. Seuraavana vuonna Crassus sai surmansa sodassa parthialaisia vastaan. Pompeiuksen ja Caesarin välit viilenivät ja Pompeius menikin naimisiin Caesarin vihamiehen, Metellus Scipion, tyttären kanssa.^[17]

Vuonna 52 eaa. Galliassa syttyi suuri kapina erään nuoren gallialaispäällikön, Vercingetorixin, johdolla. Moninaisten vaiheiden jälkeen Caesar sai Vercingetorixin ja tämän 80 000 sotilasta piiritettyä Alesian kaupunkiin. Alesian piiritys on eräs sotahistorian kuuluisimmista piirityksistä. Caesar rakennutti kaupungin ympärille muureja ja vallihautoja, joiden tarkoitus oli pitää gallit kaupungissa. Piiritysrenkaan ympärille rakennettiin myös ulospäin suuntautuvia puolustusasemia estämään Vercingetorixin veljen johtamien liittolaisten pääsy kaupunkiin ja sitä piirittävien roomalaisten kimppuun. Vaikka liittolaiset yrittivätkin murtaa roomalaisten saartorenkaan, saivat roomalaiset lopulta heidät lyötyä. Vercingetorixin oli pakko antautua. ^[16]

Roomassa järjestettiin Caesarin Alesiassa saaman voiton kunniaksi kahdenkymmenen päivän supplicatio-juhla. Sota jatkui kuitenkin yhä, koska yksittäiset heimot jatkoivat vastarintaa. Viimein vuonna 50 eaa. merkittävät kapinat oli saatu kukistettua. Caesarin menestys oli kuitenkin aiheuttanut närää Roomassa, jossa epäiltiin menestyksekkään sotapäällikön pyrkivän Rooman kuninkaaksi. Sodan loputtua poliittisen tilanteen kärjistyminen oli väistämätöntä. ^[16]

[muokkaa] Kansalaissota

Pääartikkeli: Julius Caesarin kansalaissota

Gallian sota kasvatti Caesarin mainetta Roomassa nopeasti. Tämä kasvatti myös hänen vastustajiensa epäilyjä. Caesaria oli yritetty saada palaamaan Roomaan jo 51 eaa. Lopulta vuonna 50 eaa. Caesar määrättiin palaamaan Roomaan, koska hänen virka-aikansa prokonsulina oli ohi. Lisäksi senaatti kielsi häntä asettumasta ehdolle konsuliksi poissa olevana. Caesar tiesi, että hänet eliminoitaisiin Roomassa ilman konsulin aseman tuomaa immuniteettia. Samalla Pompeiuksen, joka oli ainoa henkilö, joka olisi voinut auttaa Caesaria, edut olivat yhä selvemmin ristiriidassa Caesarin etujen kanssa. Erimielisyyksiä soviteltiin kiivaasti mutta tuloksetta. Tilanne senaatissa kärjistyi, kun Caesarin tukijat vaativat, että valtatasapainon säilyttämiseksi myös Pompeiuksen olisi luovuttava legioonistaan. Vuoden 49 eaa. tammikuussa senaatti hylkäsi Pompeiuksen tuella Caesarin viimeisen sovintoehdotuksen. Senaatti antoi senatus consultum ultimum -päätöksen, jossa konsuleita ja muita valittuja virkamiehiä vaadittiin suojelemaan tasavaltaa Caesarilta.^[18]

Caesar oli jättänyt suurimman osan armeijastaan Galliaan, kun hän oli yhden legioonan voimin tullut Ravennaan tarkkailemaan tilanteen kehitystä Roomassa. Senaatti uskoi, ettei hän näin vähillä joukoilla pystyisi tekemään mitään. 10. tammikuuta Caesar sai tiedon senaatin päätöksestä. Caesar oli jo aiemmin lähettänyt VIII ja XII legioonille käskyn matkustaa Italiaan.^[16] Hän vaati nyt luonaan ollutta XIII legioonaansa puolustamaan päällikkönsä mainetta ja arvovaltaa ja marssi tämän jälkeen kohti provinssinsa rajaa, joka oli pieni Rubikon-joki. Ylittäessään Gallian ja Rooman rajana toimineen joen Plutarkhos kertoo hänen lausuneen näytelmäkirjailija Menandrosta lainaten kreikaksi "Ἀνερρίφθω κύβος" (Anerriftho kybos), "Lentäköön noppa".^[19] Historioitsija Suetonius esittää lauseen latinaksi "Iacta alea est", "Arpa on heitetty", jota nykyisin käytetään usein muodossa "Alea iacta est". Caesar näet tiesi tällöin rikkovansa lakia, joka määräsi legioonat pysymään oman maakuntansa alueella, eikä voinut enää perääntyä ja silti säilyttää henkeänsä ja asemaansa. Caesar oli muutenkin haluton ryhtymään sisällissotaan: barbaareja vastaan sotiminen oli luku sinänsä, mutta toisia roomalaisia vastaan taisteleminen oli paljon vakavampi asia.

[muokkaa] Italiasta Egyptiin

Caesarin saapuessa Italiaan Pompeiuksella oli siellä kaksi legioonaa ja kutsunnat käynnissä. Pompeiuksen legioonat olivat kuitenkin epäluotettavia ja uusista joukoista ei ollut vastusta Caesarin kokeneille sotilaille. Caesar pystyi etenemään lähes ilman vastarintaa. Caesarin viholliset pakenivat Roomasta. Taitava sotapäällikkö Pompeius ymmärsi, ettei hän kyennyt enää puolustamaan Italiaa ja päätti vetäytyä Kreikkaan hankkimaan vahvistuksia. Pompeius vei mukanaan myös joukon Caesaria vastustaneita senaattoreita ja virkamiehiä. Kaikki eivät kuitenkaan lähteneet. Esimerkiksi Cicero oli siirtynyt Formiaehen. Matkallaan Roomaan Caesar pysähtyi siellä ja koetti taivutella Ciceron palaamaan Roomaan, koska tämä oli arvostettu henkilö senaattorien joukossa. Cicero kirjoitti myöhemmin ystävälleen, että Caesar ei ollut ilahtunut hänen vastauksestaan.^lähde?

Kun Caesar saapui Roomaan, hän ryösti valtion vararahaston sotimisensa rahoittamiseen. Hänet valittiin diktaattoriksi. Vain yhdentoista päivän päästä hän luopui diktaattorinvallasta ja tyytyi konsulin arvoon. Kun Caesarin Gallian legioonat saapuivat, hän lähti yhdeksän legioonan voimin Hispaniaan, jonne Pompeius oli jättänyt seitsemän legioonaa. Kukistettuaan Hispanian legioonat miltei verettömässä kampanjassa Caesar palasi lyhyeksi aikaa Italiaan, ennen kuin jatkoi matkaansa Kreikkaan kahdeksan legioonan kanssa. Caesar ja Pompeius kohtasivat 10. heinäkuuta 48 eaa. Dyrrhakhionin taistelussa. Caesar oli vähällä hävitä, mutta hänen onnistui perääntyä Thessaliaan jossa hän kukisti Pompeiuksen Farsaloksen taistelussa.^[16]

Tämän taistelun jälkeen suurin osa Pompeiuksen joukoista antautui Caesarille. Pompeius itse pakeni Egyptiin, jossa lapsikuningas Ptolemaios XIII:n neuvonantajat antoivat salamurhata hänet. Kun Caesar saapui Egyptiin, Ptolemaios antoi lahjaksi Caesarille Pompeiuksen pään ja tämän sinettisormuksen. Plutarkhoksen mukaan Caesar itki nähdessään vanhan ystävänsä ja vastustajansa jäännökset.^[20] Ptolemaioksen neuvonantajien tarkoitus oli ilmeisesti ilahduttaa diktaattoria, mutta moinen julmuus hänen arvostamaansa kilpailijaa, maamiestänsä ja aiempaa liittolaistansa kohtaan ei ollut Caesarin mieleen.

[muokkaa] Aleksandrian sota

Egyptin tilanne oli Caesarin saapuessa epävakaa. Ptolemaios oli parhaillaan sodassa aikaisemman hallitsijakumppaninsa ja siskonsa Kleopatra VII:n kanssa. Caesar päätti ryhtyä sovittelijaksi ja otti majapaikakseen kuninkaan palatsin, vaikka hänellä ei ollut edes kokonaista legioonaa mukanaan. Egyptiläiset eivät olleet tyytyväisiä Caesarin imperialistiseen käyttäytymiseen. Kleopatra oli kuljetettu salaa palatsiin, koska hän halusi neuvotella Caesarin kanssa.^[21] Caesar kuitenkin hullaantui Kleopatrasta ja päätti tehdä hänestä Egyptin hallitsijan.

Aleksandriassa mellakoitiin rajusti ja Caesar joutui mellakoissa vakavaan hengenvaaraan. Caesarin avuksi riensi lopulta Pergamonin kuningas Mithridates ja muita roomalaisille uskollisia joukkoja.^[22] Heidän avullaan Caesar sai lyötyä Ptolemaioksen joukot niin merellä kun maalla. Ptolemaioksen kuoltua Caesar asetti Kleopatran valtaistuimelle. Kleopatra meni myös egyptiläiseen tapaan naimisiin nuoremman veljensä Ptolemaios XIV:n kanssa. Vaikka Caesarin vastustajia oli vielä Afrikassa, lähti Caesar Kleopatran kanssa pitkälle risteilylle Niilin yläjuoksulle.^[23] Ilmeisesti tällöin Caesar myös kirjoitti suuren osan kirjastaan kansalaissodasta, joka päättyy Aleksandrian levottomuuksiin. Cicero kertoo, että Roomassa ihmeteltiin, kun Caesarista ei kuultu mitään pitkään aikaan.^lähde?

[muokkaa] Kansalaissodan loppu

Vuonna 47 eaa. Caesarin oli palattava Egyptistä, koska hänen vastustajansa olivat taas alkaneet toimiin. Samalla myös Rooman vanhan vihollisen Mithridateen poika Farnakes oli hyökännyt Roomaa vastaan. Caesar murskasi Farnakeen joukot Zelan taistelussa täydellisesti. Yksi päätekijä tähän oli Farnakeen joukkojen täysin virheellinen taistelutaktiikka: he hyökkäsivät mäelle leiriytyneiden roomalaisten kimppuun ylämäkeen. Taistelun jälkeen hän tiettävästi kirjoitti ystävälleen "Veni, vidi, vici" (Tulin, näin, voitin)^[24], tarkoittaen taistelun suhteellista helppoutta.^[16]

Palattuaan vähäksi aikaa Roomaan Caesar matkusti Afrikkaan, jonne hänen vastustajansa olivat kokoontuneet. Vuonna 46 eaa. Caesar kukisti Cato nuoremman ja Metellus Scipion joukot Thapsuksen taistelussa. Pompeiuksen pojat Gnaeus Pompeius ja Sextus Pompeius pakenivat Hispaniaan, jonne Caesar saapui vuoden 46 eaa. joulukuussa. Vuoden 45 eaa. maaliskuussa joukot kohtasivat Mundan taistelussa. Vihollisella oli hyvät asemat, ja Caesarin väsyneet sotilaat niskuroivat. Vasta pitkän ja verisen taistelun jälkeen saivat Caesarin joukot heidät kukistettua.^[16]

[muokkaa] Diktaattori

Caesar palasi Italiaan syyskuussa 45 eaa. Senaatti ei enää vastustanut Caesaria, ja hän armahtikin melkein kaikki entiset vihollisensa. Palatessaan Rooman Caesar luopui neljännestä konsulikaudestaan, jonka hän oli pitänyt ilman konsulikumppania. Senaatti kuitenkin teki Caesarista elinikäisen konsulin. Hän sai myös vallan päättää provinssien maaherrojen viroista, ennen ne oli valittu arvalla. Caesarin syntymäkuukausi Quintilis, nimettiin uudelleen hänen mukaansa Iuliukseksi (heinäkuu). Hänelle annettiin myös arvonimi pater patriae (isänmaan isä). Vuonna 44 eaa. Caesarista tehtiin elinikäinen diktaattori, dictator perpetuus. Jotkut Rooman asukkaista alkoivatkin kutsua Caesaria kuninkaaksi. 15. helmikuuta Lupercalia-juhlan aikana Marcus Antonius yritti asettaa diadeemin Caesarin päähän. Caesar kuitenkin hylkäsi tämän tarjouksen ja julisti, ettei halunnut kuninkaaksi.^[25]

Kuninkaaksi julistautuminen oli pahinta, mitä Caesar olisi voinut tehdä, sillä tasavaltalaisuudestaan ylpeät roomalaiset olivat erittäin epäluuloisia kaikkien kuninkuuden tavoittelijoiden suhteen. Perinteistä diktaattorin virkaa karsastettiin selvästi vähemmän. Kansa puhkesikin suosionosoituksiin, kun Caesar kieltäytyi diadeemista. ^[26]

Huhtikuussa 44 eaa. Caesar aikoi lähteä sotaretkelle Parthiaa vastaan, aikeinaan kostaa Crassuksen tappio. Caesar oli aina enemmän sotapäällikkö kuin poliitikko, ja hän oli nopeasti kyllästynyt pääkaupungin elämään. Hänen vastustajansa päättivät, että heidän oli toimittava ennen tätä, jos aikoivat koskaan päästä eroon hänestä. ^[27]

[muokkaa] Kuolema

Gaius Julius Caesarin viimeinen päivä alkoi tyypilliseen tapaan 15. maaliskuuta 44 eaa. Oli maaliskuun idus, joten Caesar osallistui tapansa mukaisesti senaatin kokoukseen. Kirjailijat kertovat päivän alun olleen täynnä huonoja enteitä, muun muassa etruskiharuspeksi Spurinna oli kuulemma vihjaillut Caesarin viimeisen päivän tulleen.^[28]

Senaatissa alun uhriseremonioiden jälkeen hän asettui paikalleen kultaiselle tuolille senaatin suuressa kokoontumissalissa, kuten useasti aiemminkin. Caesar ei kuitenkaan aavistanut, että lukuisten senaattorien joukossa oli jo pitkään kytenyt ajatus diktaattorin murhasta ja vanhan hallitustavan palauttamisesta. Hän ei myöskään näin ollen tiennyt sitä, että murhan ajankohdaksi oli valittu juuri tuo päivä, 15. maaliskuuta senaatin kokoontuessa.^[29]

Caesarin istuuduttua paikalleen salissa alkoi joukko senaattoreita liikehtiä häntä kohti. Näiden miesten joukossa oli myös useita, joita Caesar piti hyvinä ystävinään. Järkytys olikin suuri, kun miehet, joiden joukossa muun muassa Brutus ja Cassius seisoivat, vetivät tikarinsa esiin ja hyökkäsivät kohti Caesaria. Ensimmäinen lukuisista tikariniskuista, joko Cassiuksen tai Cascan, osui Caesarin kurkkuun. Caesarilla ei ollut asetta mukanaan eikä hän tavannut käyttää henkivartijoita, mutta hän yritti kamppailla hyökkääjiä vastaan terävällä kirjoitinpuikollaan.^[30]

Pian Caesar kuitenkin tajusi ympärilleen kerääntyneiden vihollisten ylivoiman. Hän oli joutunut loukkuun senaatin saliin eikä voinut paeta minnekään. Caesar ehti saada lukuisia tikariniskuja ennen kuin lyyhistyi maahan entisen ystävänsä ja vihollisensa Pompeiuksen patsaan juureen. Viimeisillä hetkillään hän veti voitettuna toogansa päänsä yli ja lakkasi tekemästä vastarintaa. Jokainen salaliittolainen iski Caesaria tikarillaan, ja nämä 23 haavaa koituivat nopeasti hänen kuolemakseen.^[31]

[muokkaa] Murhan syyt

Murhaajien julkilausuttuna motiivina oli pyrkimys palauttaa tasavaltainen hallitusmuoto Caesarin yksinvallan sijaan. Murhaajien on kuitenkin arveltu pyrkineen parantamaan ennen muuta senaattorisäädyn Caesarin aikana heikentynyttä asemaa. Yksi murhaajista oli Caesarin adoptoima Marcus Junius Brutus Albinus, jolle Caesar oli avannut tien menestykseen. Murhaajien joukossa oli monia, jotka Caesar oli armahtanut ja joiden uraa hän oli edistänyt. Rooman politiikassa liittolaissuhteet kuitenkin vaihtuivat nopeasti (tämän tiesi Caesarkin varsin hyvin) ja tyytymättömyys Caesarin kopeaan käytökseen lienee ollut laajalle levinnyttä.^[32]

Caesarin lausumista viimeisistä sanoista on monta eri versiota. Kreikkalaista kulttuuria ihaillut Caesar lienee lausunut tämän alun perin kreikaksi, kuten useimmat muistakin lentävistä lauseistaan. Suetonius kertoo niiden olleen "καὶ σὺ τέκνον;" (kai sy teknon?, sinäkin poikani?). William Shakespearen näytelmässä Julius Caesar viimeiset sanat ovat "Et tu, Brute" (Sinäkin Brutukseni). Tälle versiolle ei ole mitään historiallista lähdettä ja se on todennäköisesti Shakespearen keksintöä. Caesarin kerrotaan sanoneen myös: "Sed ista vis est!" ("Tämähän on väkivaltaa!"), kun hän ensimmäisen kerran tajusi senaattorien aikeet.^[33]

[muokkaa] Perhe

Caesar oli naimisissa kolme kertaa. Ensimmäinen vaimo, Lucius Cornelius Cinnan tytär Cornelia Cinnilla, kuoli synnytyksen yhteydessä. Toisesta vaimostaan, Lucius Cornelius Sullan lapsenlapsesta Pompeia Sullasta Caesar erosi. Caesarin kolmas vaimo oli Calpurnia, Lucius Calpurnius Pison tytär.^[34]

Caesar sai Cornelia Cinnillan kanssa tyttären Julian. Rakastajattarensa Kleopatra VII:n kanssa Caesar sai pojan Caesarionin (kreikkalaisittain Kaisarion, oik. Ptolemaios XV Filopator Filometor Kaisar), josta tuli Ptolemaios XV. Testamentissaan Caesar myös adoptoi Gaius Octaviuksen, josta tuli näin Gaius Julius Caesar ja sittemmin pitkien sotien jälkeen Rooman ensimmäinen keisari nimellä Augustus.^[35]

Antiikin lähteissä mainitaan myös usein, että Caesarilla oli homoseksuaalisia suhteita, yksi näistä olisi ollut Bithynian kuningas Nikomedes IV:n, jonka hovissa Caesar oli nauttinut kestiystävyyttä nuorena miehenä. Caesaria tiettävästi pilkattiin pitkään tämän jälkeen "Bithynian kuningattareksi". Homoseksuaaliset suhteet olivat antiikin maailmassa erilaisessa asemassa kuin myöhempinä aikoina kristillisessä maailmassa, ja etenkin yläluokan keskuudessa ja Kreikassa niiden katsottiin olevan täysin normaaleja. Epäsopivana pidettiin kuitenkin ylhäisen miehen esiintymistä alisteisessa tai feminiinisessä roolissa homoseksuaalisessa suhteessa, niin kuin Caesar oli ilmeisesti nuoruudessaan tehnyt. ^[36]

[muokkaa] Jälkivaikutuksia

Caesar on yksi parhaiten tunnetuista antiikin Rooman hahmoista: "poikkeusyksilö", jonka toimet niin hyvässä kuin pahassakin ovat vaikuttaneet pitkään. Sotapäälliköt, valtiomiehet ja diktaattorit ovat usein tutkineet, ihailleet tai yrittäneet jäljitellä hänen toimintaansa. Caesarin omat teokset ovat olleet kaikkien aikojen luetuimpien kirjojen joukossa etenkin eurooppalaisissa kouluissa aina viime vuosisadan alkupuolelle saakka.^lähde?

Eräs näkyvä jälki Caesarista on ajanlaskussa, jossa heinäkuun nimi on edelleen useilla kielillä johdos nimestä Julius. Lisäksi hänen kalenteriuudistuksensa oli varsin pysyvää laatua. Ehkä merkittävin Caesarin vaikutuksista oli kuitenkin Rooman valtakunnan painopisteen siirtäminen pohjoiseen kohti Eurooppaa. Gallian latinalaistaminen ja Britannian valloitusretket loivat pohjan roomalaisen kulttuurin, latinan kielen ja myöhemmin kristinuskon leviämiselle laajalti aina Suomeen asti. Nämä olivat keskeisiä elementtejä eurooppalaisen kulttuurin kehityksessä.

Caesarista on kirjoitettu lukuisia kirjoja ja näytelmiä, tunnetuimpana William Shakespearen tulkinta aiheesta. Caesaria on käytetty myös nykyisessä populaarikulttuurissa kuten elokuvissa ja sarjakuvissa, ehkä kuuluisimpana esimerkkinä Asterix seikkailee -sarja. Elokuvasovitukset ovat yleensä perustuneet Shakespearen näytelmään. Ensimmäinen näistä tehtiin jo vuonna 1908, tunnetuin lienee vuoden 1953 versio, jossa Marlon Brando näytteli Marcus Antoniusta. Vuonna 2005 HBO aloitti tv-sarjan Rooma, joka kuvaa Caesarin ja hänen lähipiirinsä elämää Gallian valloituksesta eteenpäin.

[muokkaa] Kirjallisuutta

[muokkaa] Caesarin oma tuotanto

Omana elinaikanaan Caesaria pidettiin yhtenä Rooman taidokkaimmista puhujista ja proosakirjailijoista; jopa Cicero arvosti Caesarin tyyliä. Caesarin tunnetuimpia teoksia olivat hänen tädistään laatima hautapuheensa sekä Anticato, joka oli vastine Cicerolle. Caesar laati myös kielitieteellisiä teoksia. Valitettavasti suurin osa Caesarin teoksista on kadonnut. Caesarin nimissä säilyneestä kirjallisuudesta Commentarii de bello Gallico ja Commentarii de bello civile ovat varmuudella hänen laatimiaan. Myös De Bello Hispaniensis (Espanjan sodasta), De bello Africo (Afrikan sodasta) ja De bello Alexandrino (Aleksandrian sodasta) kuvaavat ajanjaksoa, mutta ne eivät välttämättä ole Caesarin kirjoittamia.

Caesarin pääteos De bello Gallico on suomennettu:

• Caesar, Gaius Julius: Gallian sota. Suom. ja sel. Gunnar Rancken. Karisto 1949, Hämeenlinna.

[muokkaa] Antiikin muut lähteet

Julius Caesarista ja tasavallan ajan lopusta on säilynyt antiikin ajoilta suhteellisen runsas lähdeaineisto.

Suetonius ja Plutarkhos kirjoittivat kummatkin Caesarin elämäkerran. Myös Dio Cassius ja Appianus käsittelevät historianteoksissaan Caesaria. Historiankirjoituksen lisäksi keskeisen tärkeitä lähteitä ovat Marcus Tullius Ciceron laatimat oikeuspuheet sekä hänen kirjekokoelmansa.^lähde?

[muokkaa] Lähteet

• Paavo Castrén, Leena Pietilä-Castrén: Antiikin käsikirja. Otava, 2000. ISBN 951-1-12387-4 (sid.).
• J. F. C. Fuller: Julius Caesar: Man, Soldier and Tyrant. Wordsworth Editions Ltd, 1998. ISBN 1-85326-692-2.
• Adrian Goldsworthy: Caesar. Ajatus Kirjat, 2007. ISBN 978-951-20-7354-2.
• Alf Henrikson: Antiikin tarinoita 1-2. WSOY, 1993. ISBN 951-0-18515-9.
• Pekka Tuomisto: Rooman diktaattorit. Karisto, 2003. ISBN 951-23-4442-4.
• Peter Ørsted: Gaius Julius Caesar. Nya Doxa, 2001. ISBN 91-578-0344-7.

[muokkaa] Viitteet

[muokkaa] Katso myös

• Rooman keisari

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Caesarin lapsuus - lukunäyte Adrian Goldsworthyn teoksesta Caesar, Ajatus Kirjat 2007
• De bello Gallico (latinaksi) / (englanniksi)
• De bello civili (latinaksi) / (englanniksi)
• Suetoniuksen laatima Caesar-biografia (latinaksi) / (englanniksi)
• Plutarkhoksen laatima Caesar-biografia (englanniksi)
• Cassius Dio mm. Caesarista (englanniksi)
• virgil.org – luettelo Caesariin liittyvistä verkkoresursseista mukaan lukien useita alkuperäislähteitä (englanniksi)