Fysiikka (Aristoteles)

Wikipedia

Aristoteleen Fysiikan ensimmäinen sivu vuoden 1837 painoksesta

Fysiikka (lat. Physica, Physicae Auscultationes eli "fysiikan luennot") kuuluu Aristoteleen filosofian keskeisiin teoksiin. Sen nykyisin tunnetun sisällön on koonnut Andronikos Rhodoslainen. Hän myös asetti Aristoteleen teokset nykyisin tunnettuun järjestykseen, ja siinä Fysiikka avaa Aristoteleen fysiikkaa, kosmologiaa ja biologiaa käsittelevien töiden sarjan.

Fysiikassa tarkastellaan luonnontieteiden yleisiä perusteita. Teos on kokoelma tutkielmia tai luentomuistiinpanoja, jotka käsittelevät enemmän teoreettisia, metodologisia ja filosofisia asioita kuin mitään erityisiä fyysisiä teorioita tai selvityksiä tehdyistä kokeellisista tutkimuksista. Se on asettanut perustan sille, kuinka tieteilijät tutkivat maailmassa tapahtuvia muutoksia. Yksi teoksen pääaiheista on liike (kinesis).

[muokkaa] Kirjat

Fysiikka koostuu kahdeksasta kirjasta.

Kirja I käsittelee tieteilijälle ominaista lähestymistapaa luonnon ja maailmassa tapahtuvien muutosten tutkimiseen. Tähän kuuluu huomautuksia käytetyistä metodeista sekä selvitys muutoksen peruselementeistä ja prinsiipeistä: Muutoksessa ovat jäseninä jokin "ominaisuus", jonka sen vastakohta voittaa; molemmat kuuluvat "subjektiin" tai "substraattiin", joka ei itse muutu muutoksessa. Muutos suuntautuu siis aina jostakin asiasta kohti sen vastakohtaa.

Aristoteles myös selvittää pääpiirteittäin edeltäjiensa näkemyksiä. Käsiteltyihin edeltäjiin kuuluvat Parmenides, Melissos, Demokritos, Empedokles, Anaksimandros, Anaksagoras ja Platon.

Kirja II esittelee termin "luonto" (physis) ja määrittelee sen "kykynä laittaa itsensä liikkeeseen". Näin ollen luonnollisia ovat ne kappaleet, jotka kykenevät aloittamaan liikkeen eli kasvamisen, ominaisuuksien hankkimisen, siirtymisen ja lopulta syntymisen ja kuolemisen. Luontoon kuuluvat näin elementit ja niiden sekoitukset sekä kasvit, eläimet ja niiden osat. Keinotekoiset kappaleet eivät synny, eivätkä ne voi kasvaa tai ruokkia itseään.

Tässä yhteydessä Aristoteles esittelee myös näkemyksensä neljästä syystä. Hän painottaa luontoon liittyvänä erityisesti päämäärähakuista eli teleologista syytä. Sen vastakohtana ovat sellaiset asiat, joiden mukaan luonto ei toimi, kuten sattuma ja onni. Jokin asia tapahtuu sattumalta silloin, kun kaikki siihen normaalisti johtavat tasot sattumalta yhdistyvät ilman, että olisi tarkoituksella valittu. Tällöin lopputulos on samanlainen kuin jos se olisi seurannut teleologisesti. Tämä pätee sekä ihmisten tekemissä päätöksissä että luonnossa.

Kirja III ja kirja IV muodostavat kokonaisuuden, joka määrittelee esiehdot liikkeelle. Kirja III alkaa kiistanalaisella määrittelyllä, johon liittyvät prinsiippeinä potentiaalisuus ja aktuaalisuus. Jokin asia voi olla jotain potentiaalisesti ja tulla olemaan sitä aktuaalisesti. Kaikki luonnonilmiöt voidaan redusoida tähän samaan muotoon.

Kirjan loppuosassa käsitellään äärettömyyttä ja rajattomuutta, ominaisuuksia, jotka eivät voi kuulua millekään fyysiselle lukumäärälle, vaan voivat olla olemassa ainoastaan potentiaalisesti ihmismielessä niin, että kaikkia lukuja voi joko kasvattaa rajattomasti (yhteenlaskulla) tai jakaa rajattomasti (jakolaskulla).

Kirja IV jatkaa liikkeen esiehtojen käsittelyä tutkimalla 1) paikkaa (topos) ja erilaisia tapoja, joilla kappale voi olla toisessa kappaleessa. Kappaleet voivat olla jossakin paikassa ilman, että meidän täytyisi hyväksyä tyhjyyden olemassaolo; sekä 2) aikaa (khronos), joka on aina läsnä liikkeen tapahtuessa ja joka ei Aristoteleen mukaan ole olemassa itsessään vaan ainoastaan suhteessa muihin asioihin. Ajan, paikan ja ihmisen sielun väliset suhteet eivät ole paikoilleen asettuneita. Aika määritellään "liikkeen määränä suhteessa edellä olleeseen ja jälkeen olevaan", joten sitä ei voi olla olemassa ilman liikettä. Sielu, joka kykenee mittaamaan liikkeen, tekee myös ajan olevaksi.

Kirja V sekä kirja VI käsittelevät sitä, kuinka liike toimii. Kirja V määrittelee neljä liikkeen lajia, riippuen vastakohdan sijainnista: kvantiteetin kategoriassa (esim. muutos koossa: suuresta pieneen), kvaliteetin kategoriassa (esim. muutos värissä: vaaleasta tummaan), paikan kategoriassa (paikalliset muutokset tapahtuvat yleensä ylhäältä alas tai päinvastoin), tai kiistellymmin myös substanssin kategoriassa. Substansseilla ei kuitenkaan voi olla vastakohtaa. Esimerkiksi "ihmisen vastakohta" ei ole määritelty; näin ollen ei voida sanoa, että jostakin ei-ihmisestä tulisi ihminen, sillä syntyminen ja häviäminen eivät ole liikettä liikkeen täydessä merkityksessä.

Kirja VI käsittelee sitä, kuinka muuttuva asia voi saavuttaa vastakohtansa, jos sen täytyy kulkea läpi lukemattomien välitilojen. Se tutkii rationaalisilla ja loogisilla argumenteilla jatkuvuuden ja jakamisen käsitteitä. Muutos (ja vastaavasti aika ja paikka) eivät ole jaettavissa jakamattomiin osiin; ne eivät ole matemaattisesti diskreettejä vaan jatkuvia, jaettavissa loputtomiin. Tästä seuraa Aristoteleen mukaan, että ei voi olla olemassa muutoksen ensimmäistä tasoa, eli ei ole olemassa määrättyä hetkeä, jolloin muutos alkaa.

Tämä käsittely sekä nopeutta ja liikkeen neljän eri lajin käyttäytymistä koskeva käsittely mahdollistavat lopulta sen, että Aristoteles kykenee vastustamaan Zenon Elealaisen väitteitä siitä, että liikkeen olemassaolo on absurdia. Aristoteles vastaa samalla Zenonin paradokseihin ja osoittaa niiden logiikassa olevat virheet.

Kirja VII käsittelee suppeasti liikkujan ja liikuttajan välistä suhdetta. Aristoteles määrittelee sen hyvin eri tavalla kuin Platon, jonka teorian mukaan sielu kykenee laittamaan itsensä liikkeelle (Lait kirja X, Faidros, Faidon). Aristoteles sen sijaan sanoo, että kaikki, mikä liikkuu, on jonkin toisen liikuttamaa. Hän yrittää myös määritellä liikkeen lajit ja niiden nopeudet yhteismitallisiksi määrittelemällä paikallisen muutoksen (phorà) perustavanlaatuisimpana muutoksena, johon kaikki muut voidaan redusoida.

Kirja VIII käsittää melkein neljänneksen koko Fysiikasta, ja todennäköisesti muodosti alun perin itsenäisen luentosarjan. Se käsittelee kahta asiaa hyvin monenlaisilla argumenteilla: 1) maailmankaikkeuden aikarajoja, sekä 2) kosmologista argumenttia eli ensimmäisen liikuttajan olemassaoloa. Kysymys kuuluu, onko maailmankaikkeus ikuinen, vai onko sillä ollut alku ja tuleeko sillä olemaan loppu. Aristoteles vastaa maailmankaikkeuden olleen aina olemassa, sillä argumentin creatio ex nihilo ("luominen tyhjästä") esitti ensimmäisenä vasta paljon myöhemmin kirkkoisä Augustinus. Aristoteleella on myös filosofiset perusteet sille, että hän kieltää sen, ettei liikettä joskus olisi ollut olemassa. Vastaus perustuu kirjassa aiemmin esitettyyn. Liikkeen ikuisuuden todistavat myös substanssin olemassaolo; se on puhdasta ja ikuisen laatuista, eikä siinä voi olla mitään epätäydellistä — näin sen ei tarvitse myöskään liikkua mihinkään tullakseen täydellisemmäksi. Konkreettisesti tämä näkyy taivaankappaleissa. Ensimmäisinä liikutettavina asioina niiden tulee liikkua ikuista, yksittäistä ja yhtäjaksoista liikettä, eli ympyränmuotoista liikettä. Sitä ei saa aikaan mikään kosketus vaan rakkaus ja harras halu.