Valentin Vaala
Wikipedia
Valentin Vaala (alk. Ivanoff, 11. lokakuuta 1909 Pietari – 21. marraskuuta 1976 Helsinki) oli venäläissyntyinen suomalainen elokuvaohjaaja.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Vaala ja Tulio
Ollessaan oppilaana Helsingin saksalaisessa koulussa Valentin Vaala ystävystyi kolme vuotta nuoremman Theodor Tugai -nimisen nuoren miehen kanssa, joka myöhemmin tuli tunnetuksi nimellä Teuvo Tulio. Varsin nuorina ystävykset kiinnostuivat elokuvanteosta ja päättivät kokeilla siipiään alalla. Ensimmäiset yritelmät kaatuivat kuitenkin varojen puutteeseen.
Ystävykset eivät kuitenkaan lannistuneet vaan päättivät yrittää uudestaan. He keräsivät varoja kalustoa varten ja pääsivät ensimmäisen elokuvansa kuvauspuuhiin kesällä 1928. Näin valmistui elokuva Mustat silmät (1929), joka oli romanimaailmaan sijoittuva romanttinen rakkaustarina. Vaala ohjasi ja Tulio näytteli pääosaa. Elokuva ei kuitenkaan saanut kunnon levitystä ja ystävykset eivät itsekään olleet tyytyväisiä työnsä lopputulokseen. Näin ollen Vaala päätti tehdä lopullisen hyvästijätön elokuvalle: hän heitti filmin negatiivit mereen Kaivopuiston edustalla.
Vaala ja Tulio ryhtyivät uuteen koitokseen käyttäen hyväkseen ensimmäisen elokuvansa ideaa. Tuloksena oli Mustalaishurmaaja (1929) edeltäjänsä tavoin myös romanimaailmaan sijoittuva romanttinen rakkaustarina. Vaala toimi jälleen ohjaajana ja Tulio näytteli pääosaa, valentinomaista tummaa mustalaiskuningasta, joka hurmasi naisia. Tämän elokuvan lopputulokseen ystävykset olivat tyytyväisiä. Elokuvasta onkin tullut yksi suomalaisen elokuvan klassikoista ja elokuvan kautta Tulio sai lempinimen "Suomen Valentino".
Vaalan ja Tulion yhteistyö jatkui samoissa merkeissä seuraavassakin elokuvassa. Vaala ohjasi ja Tulio näytteli pääosaa. Laveaa tietä (1931) oli tarina kahden nuoren miehen ystävyydestä, jossa näkyi myös hienovaraisia homoseksuaalisia viitteitä. Tämä ei ollut sinänsä ihme, sillä Vaala oli itsekin homoseksuelli. Suomalaisen elokuvan kultaisessa kirjassa Peter von Bagh on kirjoittanut elokuvasta seuraavasti: "Yhtä paljon kuin Tugai on elokuvan pääosassa Vaalan ohjaus. Hänen myöhempiä elokuviaan nähnyt katsoja kokee jatkuvasti tunnistamisen iloja: valaistut tuuheat lumiset puut, autot öisellä kadulla, art deco -sisustukset ja yleensäkin sisustuksen modernismi, metropolien Eurooppa ja historiallinen Eurooppa, niin että Yrjönkadun uimahallikin vaikuttaa roomalaiselta kylpylältä...Ensi kertaa Suomessa nähtiin filmin kielioppia, jossa eli tieto siitä, minkälaista modernia elokuvaa maailmalla tehtiin."
Vaalan ja Tulion viimeiseksi elokuvaksi jäi nuoren Mika Waltarin julkaisemattomaan novelliin perustuva elokuva Sininen varjo (1933), joka oli kaksikon ensimmäinen äänielokuva. Se oli dekkarimainen jännityskertomus, jossa Tulio näytteli kaksoisroolia, veljeksiä, joista toinen oli hyvä ja toinen paha. Elokuva oli eräänlainen käännekohta sekä Vaalan että Tulion uralla. Tämän jälkeen kumpainenkin nuori mies lähti kulkemaan omia polkujaan. Vaala meni töihin Suomi-Filmiin ja Tulio alkoi ohjata omia elokuviaan.
[muokkaa] Välivaihe ilman Tuliota
Sinisen varjon jälkeen Vaala ohjasi elokuvan Helsingin kuuluisin liikemies (1934). Se oli Vaalan ensimmäinen komedia, jossa nähtiin jo esimakua kuuluisasta "Vaalan kosketuksesta", joka tuli tunnetummaksi hänen myöhemmistä komedioistaan. Seuraava elokuva oli Bio-Kuva -yhtiön tuottama Kun isä tahtoo...(1935) -komedia, jossa Vaala itse näytteli myös keskeistä sivuosaa, automönttööri Manne Hietikkoa. Vaala ei kuitenkaan ollut tyytyväinen näyttelijäsuoritukseensa ja päätti jättää näyttelemisen sikseen ja siirtyä kokonaan ja yksinomaan kameran toiselle puolelle.
Kauan Vaalan ei kuitenkaan tarvinnut etsiä itselleen tuottajaa seuraavaan elokuvaansa. Risto Orko oli nähnyt hänen elokuviaan ja pyysi nuorta miestä Suomi-Filmin palvelukseen. Vaala ei kauan miettinyt vaan otti tarjouksen empimättä vastaan. Suomi-Filmin palveluksessa Vaala pysyi uskollisesti uransa loppuun asti.
[muokkaa] Suomi-Filmiin
Vaalan ensimmäinen elokuva Suomi-Filmissä oli Kaikki rakastavat (1935). Se oli Helsingissä, Espoossa ja Hangossa kuvattu romanttinen komedia kahden nuoren ihmisen välisestä mutkikkaasta rakkaussuhteesta. Elokuva oli merkittävä ainakin kahdella tasolla. Ensiksi Vaala pystyi osoittamaan verrattomat komediaohjaajan taitonsa. Toiseksi elokuva oli Tauno Palon ja Ansa Ikosen ensimmäinen yhteinen elokuva.
Siinä missä Kaikki rakastavat oli osittain puutteellinen Vaala-komedia, oli Vaalan seuraava elokuva Hilja Valtosen romaaniin perustuva Vaimoke (1936) kuitenkin täysosuma. Se oli tarina Tauno Palon esittämästä agronomista, joka vedonlyönnin johdosta päättää ottaa vaimokseen seuraavaan vastaan tulevan naisen. Palon mielitiettyä elokuvassa esitti jälleen Ansa Ikonen. Elokuva oli niin suuri yleisömenestys, että Vaala teki elokuvalle "jatko-osan" Mieheke (1936).
[muokkaa] Vaala ja Lea Joutseno
Varsinaisen komediataituruutensa Vaala pääsi kuitenkin osoittaman niissä viidessä elokuvassa, joissa Lea Joutseno näytteli pääosaa. Näitä olivat elokuvat Morsian yllättää (1941) Varaventtiili (1942) Neiti Tuittupää (1943), Tositarkoituksella (1943), Dynamiittityttö (1944) ja Viikon tyttö (1946). Elokuvissa korostui urbaani ympäristö ja naisen sosiaalisen aseman muuttuminen. Elokuvat ottivat selviä vaitutteita amerikkalaisista screwball-komedioista. Lea Joutseno näytteli niissä modernia tahtonaista, joka oli sanavalmis sankaritar. Näin ollen voisi varovasti väittää, että Vaala oli ensimmäinen suomalainen feministinen elokuvaohjaaja. Merkittävä vaikuttaja näissä elokuvissa oli myös kirjailija Kersti Bergroth, joka osallistui useamman niistä käsikirjoittamiseen käyttäen nimemerkkiään "Tet".
Rikas tyttö (1939) kuului myös Vaalan screwball-komedioiden sarjaan. Se oli tarina nuoresta yläluokkalaisesta naisesta, joka alkaa kaivata elämäänsä muutosta kokiessaan olevansa kyllästynyt nykyiseen elämäntyyliinsä. Lea Joutseno näytteli elokuvassa merkittävää sivuosaa. Pääosaa puolestaan näytteli Sirkka Sari, joka kuoli tapaturmaisesti elokuvan ensi-iltakaronkassa.
[muokkaa] Vaala ja klassikkofilmatisoinnit
Vaala on sovittanut elokuvia myös monista suomalaisen kirjallisuuden klassikoista. Hän on tehnyt elokuvia, jotka pohjautuvat niin Hella Wuolijoen, Mika Waltarin, F.E. Sillanpään, Aleksis Kiven kuin myös Maiju Lassilan teksteihin.
[muokkaa] Hella Wuolijoki -elokuvat
Vaala on sovittanut elokuvia myös monista suomalaisen kirjallisuuden klassikoista. Merkittävimpiä näistä ovat muun muassa elokuvat, jotka hän on tehnyt Hella Wuolijoen näytelmien pohjalta.
Juurakon Hulda (1937) oli tarina köyhästä maalaistytöstä, joka muuttaa Helsinkiin nuoren tuomarin kotiapulaiseksi. Iltaisin Hulda kuitenkin opiskelee kandidaatiksi Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa. Wuolijoen näytelmä ja Vaalan elokuva oli vahva kannanotto naisen tuonaisesta yhteiskunnallisesta asemasta. Pääosaa elokuvassa näyttelivät Irma Seikkula ja Tauno Palo.
Hella Wuolijoen Niskavuori-filmatisoinnit ovat olennainen osa suomalaista elokuvahistoriaa. Näistä ensimmäinen elokuva on Vaalan Niskavuoren naiset (1938). Se oli tarina järjestetystä avioliitosta. Tauno Palo näytteli Niskavuoren Aarnea, jonka suku oli pakottanut naimisiin naisen (Irja Elstelä) kanssa, jota hän ei rakasta. Aarnen todellinen rakastettu on paikkakunnalle saapuva naisopettaja (Sirkka Sari). Aarne päättää jättää vaimonsa ja jatkaa elämäänsä oikean rakastettunsa kanssa.
Vaalan seuraava elokuva Loviisa (1946) oli jatkoa Niskavuori-saagalle. Se sijoittui aikaan ennen Niskavuoren naisten tapahtumia. Se oli tarina Niskavuoren Aarne isän Juhanin (Tauno Palo jälleen pääosassa) luvattomasta rakkaudesta Niskavuoren kartanon piikaan. Mutta tällä kertaa mies joutui unohtamaan todellisen rakkautensa ja elämään kulissi-avioliittoaan hänelle määrätyn naisen (Emma Väänänen) kanssa.
Vaalan Niskavuori-filmatisoinnit toteuttavat samaa linjaa Wuolijoen alkuperäisnäytelmien kanssa. Niissä naiset esitetään vahvoina ja miehet heikkoina lurjuksina, jotka löytävät ainoan lohtunsa pullosta.
Vaalan viimeisin Wuolijoki-filmatisointi Jossain on railo (1949) käsitteli osittain samoja teemoja kuin Niskavuori-elokuvatkin. Se on tarina talonpoikaisnaisen ja aatelisherran luvattomasta rakkaudesta. Pääosissa näyttelivät Ansa Ikonen ja Santeri Karilo.
[muokkaa] Ihmiset Suviyössä
Monissa arvioissa Vaalan parhaimmaksi elokuvaksi on mainittu hänen sovituksensa F.E. Sillanpään romaanista. Ihmiset suviyössä (1948) on tarina yhdestä juhannusyöstä, jolloin monen eri ihmisen kohtalot nivoutuvat yhteen. Tarinassa on sillanpäälaiseen tapaan läsnä niin kuolema kuin syntymäkin. Vaikka elokuvassa on useita henkilöitä, niin elokuvan varsinainen pääosa on itse Suomen suviyö.
Elokuvasta muistetaan erityisesti Vaalan hovikuvaajan Eino Heinon kameratyö. Hän on onnistuneesti saanut tallennettua suomalaisen kesäyön pehmeät sävyt. Aivan kuin alkuperäisromaanissa, niin elokuvassakin luonnolla ja varsinkin vuorokaudenajan etenemisellä on tarkka funktionsa tarinan dramaturgiassa. Luonto ikään kuin hengittää ja myötäelää suviyön ihmisten kohtaloita.
Elokuvan eräänlaiseksi keskushahmoksi voisi valita Martti Katajiston esittämän nuoren miehen, joka tunnetaan lempinimeltä Nokia. Tämä on liittynyt tukkilaisiin, koska on lukenut niin paljon tukkilaisromantiikasta. Hän kuitenkin pettyy nähdessään, että tukkilaiselämä koostuu vain pelkistä rujoista ja rumista miehistä. Kaikki päättyy siihen, että hän lopulta puukottaa häntä jatkuvasti ärsyttävää tukkimiestä (Matti Lehtelä). Nokian hahmossa oli selviä homoseksuaalisia painotuksia -ei kuitenkaan yhtä suoria kuin romaanissa.
[muokkaa] Waltari-trilogia
Wuolijoki-filmatisointien ohella Vaalan merkittävimpiä elokuvasovituksia on ne kolme elokuvaa, jotka hän teki Mika Waltarin näytelmien pohjalta pohjalta.
Gabriel, tule takaisin (1951) oli sydämetön komedia. Tarmo Manni näyttelee siinä auervaaralaista huijaria, joka huiputtaa rahaa hyvätahtoisilta naisilta, mutta huomaa lopulta itse tulleensa huijauksen kohteeksi. Elokuvan keskeisenä teemana oli rakkaus, sen kaipuu ja kuinka sokeaksi tuon kaipuun täyttyminen voi ihmisen tehdä. Mannin lisäksi elokuvan pääosissa olivat Emma Väänänen, Ilmi Parkkari, Salli Karuna ja Ansa Ikonen.
Omena putoaa (1952) oli elokuva suuresta teollisuuspampusta (Valtteri Virmajoki), jonka tytär on kuollut. Aamukävelyllään hän näkee tytärtään muistuttavan nuoren naisen, joka on hukuttautumassa veteen. Mies pelastaa hänet ja mieltyy naiseen kuin omaan tyttäreensä. Hukuttautuminen on kuitenkin ollut pelkkä juoni. Toini Vartiaisen esittämällä naisella on kuitenkin ollut tarkoituksena päästä lähelle rikasta vanhaa miestä ja lypsää häneltä rahaa köyhälle perheelleen. Mutta naista itseään on myös huijatu. Hänen isänsä (Reino Valkama) väittää olevansa rohkea, monia meriä seilannut merimies, joka todellisuudessa kuitenkin on istunut vankilassa. Sieltä hän palaa kotiinsa mukanaan hänellä sellikaverinsa nimeltään Ventti-Ville (Tauno Palo), jonka hän esittelee merimieskaverinaan. Omena ei ole siis kauaksi puusta pudonnut. Näistä aineksista luodaan tällä kertaa pienimuotoinen rikoskomedia, jonka sisällä piilee lämmin sydän.
Huhtikuu tulee (1953) elokuvan teemana oli puolestaan oli jälleen kerran naisen oikeudet vastaan miehen tyrannia perheen päänä. Elokuva noudattaa kuitenkin sovinnaisen komedian tyylilajia. Hetken harahduksen (Kurt Ingvall) johdosta Rauha Rentolan esittävä vaimo kuitenkin lopuksi tajuaa rakastavansa miestään (Joel Rinne) ja näin perheen onni on jälleen taattu. Rentolan ja Rinteen tytärtä elokuvassa esittäyt Anja Räsänen teki yhden ensimmäisistään elokuvarooleistaan.
[muokkaa] Aleksis Kiven Nummisuutarit
Vuonna 1956 Suomen Filmiteollisuus oli tuottanut ensimmäisen suomalaisen täyspitkän värielokuvan ohjaajanaan itse maisteri Särkkä. Risto Orko ei halunnut jäädä tästä jälkeen. Hän alkoi suunnitella omaa värielokuvaansa. Tuloksena oli Nummisuutarit (1957) -kolmas sovitus Aleksis Kiven samaisesta näytelmästä (edelliset sovitukset vuosina 1923 ja 1938) ohjaana itseoikeutetusti yhtiön pääohjaaja Valentin Vaala. Vaikka elokuva menestyikin hyvin lippuluukuilla, niin sen taiteellinen taso ei kuitenkaan ollut samaa laatua. Elokuvaa pidetään heikoinpana näytelmän kolmesta filmatisoinnista. Nuoren, vasta teatterikorkeakoulusta valmistuneen Martti Kuninkaan roolisuoritusta Nummisuutarin Eskona kuitenkin kiitettiin.
[muokkaa] Maiju Lassilan Nuori mylläri
Kuninkaan roolityö vakuutti myös Vaalan ja hän otti nuoren miehen pääosaan myös seuraavaankin elokuvaansa. Tämä oli Nuori mylläri (1958), sovitus Maiju Lassilan alias Algot Untolan samannimisestä kansannäytelmästä. Edeltäjänsä tavoin myös tämäkään värielokuva ei yltänyt lähellekkään Vaalan parhaimpia teoksia. Martti Kuninkaankin elokuva-ura tyrehtyi toistaiseksi. Se jatkui vasta 1970-luvulla (mm. Jäniksen vuosi; 1977, Vartioitu kylä 1944; 1978). Nuoria ja raikkaita nummi-Eskoja ja mylläreitä näytelleestä Kuninkaasta tuli rähjäinen usein hieman mielipuolisia rooleja näyttelevä vanheneva mies.
[muokkaa] Niskavuoren Naiset uudestaan
Miltei vuosi Nuoren myllärin jälkeen ensi-illan sai Niskavuoren naiset (1958). Se oli Vaalan väreissä tekemä uusintaversio samaisesta Wuolijoen näytelmästä, jonka hän oli filmannut 20 vuotta aikaisemmin. Elokuva sai sekin tyrmäävän vastaanoton. Se on kuitenkin mainettaan parempi, vaikka Erkki Viljos ja Teija Sopanen eivät yllä Tauno Palon ja Sirkka Sarin tasolle. Eino Heinon kuvaus kuitenkin oli silmiä hivelevän kaunista ja Peter von Bagh onkin sanonut, että elokuvan ensimmäisistä minuuteista voisi antaa koko suomalaisen elokuvan 70-luvun.
[muokkaa] Värielokuvat
Kolmen klassikkofilmatisoinnin (Nummisuutarit, Nuori mylläri, Niskavuoren naiset) lisäksi Vaala otti osaa 1950-luvun lopulla alkaneeseen iskelmäelokuvien buumiin ja ohjasi myös kepeän ja nuorekkaan musikaalin Nuoruus vauhdissa (1961). Siinä Lasse Liemola ja Laila Kinnunen saivat esitellä laulutaitojaan. Elokuvan käsikirjoitti Vaalan uskollinen käsikirjoittjakumppani Usko Kemppi -viimeinen Vaalalle tekemä käsikirjoitus.
Vaala ohjasi siis kaiken kaikkiaan neljä värielokuvaa. Ja hän teki sen aikana, jolloin värielokuvat olivat vasta nostamassa päätään Suomessa. Tämä tekee Vaalasta ensimmäisen värielokuviin osallistuneen suomalaisen elokuvaohjaajan.
[muokkaa] Viimeinen elokuva
Vaalan viimeiseksi elokuvaksi jäi Totuus on armoton (1963). Se on tarina kahdesta lakimiehestä, joista toinen on katkera toisen menestykselle. Totuus on armoton oli toinen suomalainen elokuva, joka perustui Mauri Sariolan romaaniin. Ensimmäisen oli ollut Yrjö Norran Kolmas laukaus (1959). Käsikirjoituksen elokuvaan laati Juha Nevalainen.
Totuus on armoton -elokuvan jälkeen Vaala ei saanut enää mahdollisuuksia pitkien elokuvien ohjaamiseen. Hän toimi Suomi-Filmin lyhytelokuvaosaston pääohjaajana muutaman vuoden ennen kuin siirtyi eläkkeelle. Taiteilijaeläkkeen Vaala sai pari vuotta ennen kuolemaansa.
[muokkaa] Leikkaaja ja käsikirjoittaja
Vaala käsikirjoitti kolme neljäsosaa omista elokuvistaan. Hän myös leikkasi itse kaikki elokuvansa.
[muokkaa] Yksityiselämä
Seksuaaliselta suuntautumiseltaan Vaala oli homoseksuaali. Tämän vuoksi hän ei menyt koskaan naimisiin ja eli elämänsä poikamiehenä. Hänen seksuaalisesta elämästään ei kuitenkaan ole sen tarkempaa tietoa. Laineen, Lukkarin ja Seitajärven elämäkertateoksessa tosin mainitaan, että viimeisinä vuosina hänen talouttaan hoiti nuori miespuolinen palvelija Kaitsu.
Myöskään elokuvissaan Vaala ei juurikaan käsitellyt homoseksuaalisuutta. Joitakin viitteitä tähän suuntaan voidaan kuitenkin löytää muun muassa hänen elokuvistaan Ihmiset suviyössä (1948) ja Sysmäläinen (1938).
Rangaistavuus homoseksuaalisesta käyttäytymisestä kumottiin Suomessa vuonna 1971, viisi vuotta ennen Vaalan kuolemaa.
Vaala oli myös kova tupakkamies ja suosi Armiro-nimistä savukemerkkiä, jota hän poltti imukkeen kanssa.
[muokkaa] Lähteet
- Peter von Bagh: Suomalaisen elokuvan kultainen kirja (1992)
- Kari Uusitalo: Eläviksi syntyneet kuvat (1972)
- Kimmo Laine, Matti Lukkari, Juha Seitajärvi (toim.): Valentin Vaala (2004)
- Kari Uusitalo (päätoim.): Suomen kansallisfilmografia
- http://www.taidemuseo.fi/suomi/tennispalatsi/lisat/2tulionayttelija.html
- http://www.sea.fi/esitykset/kevat2003/vaala.html
- http://www.vselokuvakeskus.net/kaikkirakastavat.html
[muokkaa] Ohjaukset
- Mustat silmät 1929
- Mustalaishurmaaja 1929
- Laveata tietä 1931
- Sininen varjo eli Keskiyön murha 1933
- Helsingin kuuluisin liikemies 1934
- Kun isä tahtoo 1935
- Kaikki rakastavat 1935
- Vaimoke 1936
- Mieheke 1936
- Koskenlaskijan morsian 1937
- Juurakon Hulda 1938
- Niskavuoren naiset 1938
- Sysmäläinen 1938
- Rikas tyttö 1939
- Vihreä kulta 1939
- Jumalan myrsky 1940
- Antreas ja syntinen Jolanda 1941
- Linnaisten vihreä kamari 1945
- Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä 1946
- Maaret – tunturien tyttö 1947
- Ihmiset suviyössä 1948
- Jossain on railo 1949
- Gabriel, tule takaisin 1951
- Kulkurin tyttö 1952
- Omena putoaa 1952
- Huhtikuu tulee 1953
- Siltalan pehtoori 1953
- 'Minäkö isä!' 1954
- Minä ja mieheni morsian 1955
- Yhteinen vaimomme 1956
- Nummisuutarit 1957
- Nuori mylläri 1958
- Nuoruus vauhdissa 1961
- Totuus on armoton 1963
[muokkaa] Lähteet
- Peter von Bagh: Suomalaisen elokuvan kultainen kirja (1992)
- Kari Uusitalo: Eläviksi syntyneet kuvat (1972)
- Kimmo Laine, Matti Lukkari, Juha Seitajärvi (toim.): Valentin Vaala (2004)
- Kari Uusitalo (päätoim.): Suomen kansallisfilmografia
- http://www.taidemuseo.fi/suomi/tennispalatsi/lisat/2tulionayttelija.html
- http://www.sea.fi/esitykset/kevat2003/vaala.html
- http://www.vselokuvakeskus.net/kaikkirakastavat.html
