Uriah Heep

Wikipedia

Uriah Heep (1969– )
Tiedot
Tyylisuunta:	rock
Tyylilaji:	Progressiivinen rock Hard rock Taiderock Heavy metal
Kotipaikka:	Iso-Britannia
Laulukieli:	englanti
Sivusto:	uriah-heep.com
Jäsenet
Mick Box   Russell Gilbrook   Bernie Shaw   Trevor Bolder   Phil Lanzon

Uriah Heep on brittiläinen progressiivinen hard rock -yhtye, joka perustettiin vuonna 1969 ja se on edelleen aktiivinen. Nimensä yhtye otti Charles Dickensin romaanissa David Copperfield esiintyneestä samannimisestä hahmosta. Yhtyeen tunnetuimpiin kappaleisiin kuuluvat muun muassa "Easy Livin", "Lady in Black", "Gypsy", "July Morning" ja "Look At Yourself".

Sisällysluettelo 1 Ennen Uriah Heepiä 2 Ensimmäiset askeleet 3 Nousu maineeseen 4 Uusi aikakausi 5 80-luvun uudet tuulet 6 Nykyinen, vakiintunut Heep 7 Jäsenet 7.1 Entiset jäsenet 8 Diskografia 8.1 Studioalbumit 8.2 Livealbumit 8.3 Kokoelmia 8.4 Live DVD:t & VHS:t 9 Kirjallisuus 10 Lähteet 11 Aiheesta muualla

[muokkaa] Ennen Uriah Heepiä

Kitaristi Mick Box oli 1965 Essexissä perustetun The Stalkers -yhtyeen perustajajäseniä. Yhtye keskittyi soittamaan cover-kappaleita paikallisilla klubeilla ja erilaisissa tilaisuuksissa. Yhtyeen alkuperäinen laulaja korvattiin kuukausien kuluttua rumpali Roger Penlingtonin serkulla David Garrickilla, joka myöhemmin muutti nimensä David Byroniksi. Boxin ja Byronin yhteistyö toimi niin hyvin, että nämä alkoivat säveltää omaa materiaalia ja päättivät ruveta tekemään musiikkia ammatikseen. Ryhmä hajosi, koska yhtyeen muut jäsenet arvelivat muusikon työn olevan liian riskialtista. 1967 Box ja Byron perustivat Spicen. Stalkersien soittaman rhythm and blues- henkisen rockmusiikin sijaan Spicen musiikkia voidaan kuvailla jossain määrin jazzvaikutteiseksi rockiksi. Yhtye levytti omia kappaleitaan, joita on kuultavissa esimerkiksi The Lansdowne Tapes- kokoelmalevyllä. Spice julkaisi vain yhden virallisen singlen vuonna 1968.^[1] Muutaman kokoonpanomuutoksen jälkeen vuonna 1969 yhtye koostui Boxista, Byronista, basisti Paul Newtonista ja rumpali Alex Napierista.

[muokkaa] Ensimmäiset askeleet

Kosketinsoittaja–laulaja–kitaristi Ken Hensleyn (aiemmin The Gods ja Toe Fat -yhtyeissä) liityttyä Spiceen 1970, yhtyeen nimi vaihtui Uriah Heepiksi manageri Gerry Bronin ehdotuksesta. Hensley tuli yhtyeeseen niin myöhään, ettei ehtinyt osallistua ensimmäisen levyn, Very 'eavy... very 'umblen kappaleiden säveltämiseen. Uusi kosketinsoittaja syrjäytti levyn studiosessioihin soittamaan kutsutun urkuri Colin Woodin. Levyllä Wood soittaa kahdella kappaleella. Suuri muutos Spicen soundin muutoksessa Uriah Heepiksi oli koskettimien mukaantulo aikaisemmin nelihenkiseen ryhmään. Albumin äänitysten aikana myös Alex Napier lähti ja hänet korvasi Nigel "Ollie" Olsson.

Very 'eavy... very 'umble julkaistiin 1970, ja se sisälsi muun muassa Box & Byron -kaksikon tekemän kappaleen Gypsy, josta tuli Uriah Heepin ensimmäinen hitti joissain osissa Manner-Eurooppaa. Yhtye sai jonkin verran suosiota myös Pohjoismaissa, mutta kotimaassaan Englannissa se ei noussut listoille. Ensimmäinen levy sisälsi coverin Fred Hellermanin ja Fran Minkoffin säveltämästä sodanvastaisesta balladista Come Away Melinda, josta oman versionsa ovat levyttäneet Uriah Heepin ohella esimerkiksi Tim Rose ja UFO. Ensimmäisellä LP:llä yhtyeen musiikillinen suunta ei ollut täysin selvillä, mutta albumilla on nykyisin asema yhtenä varhaisen heavy metalin tärkeimmistä levyistä. Uriah Heepin Amerikanvalloitus ei alkanut hyvin; Arvostetun musiikkilehden Rolling Stonen kriitikko murskasi yhtyeen debyyttialbumin täysin.^[2] Se hidasti yhtyeen suosion kasvua Yhdysvalloissa, jossa levy nousi listan sijalle 186.^[3]

Salisbury oli Uriah Heepin toinen studioalbumi ja se ilmestyi alkuvuodesta 1971. Hensleyn vaikutus sävellystyössä oli jo huomattavan suuri ja se kasvoi 1970-luvun edetessä. Levyllä rumpuja soittaa jo varhain 1970 Nigel Olssonin korvannut Keith Baker. Levyn nimikappale on lähes 17-minuuttinen sävellys, jossa soittaa myös 26-henkinen orkesteri. LP:n kappaleista tunnetuin on balladi Lady in Black. Kappaleesta on tehty useita suomenkielisiä cover-versioita. "Lady in Black" julkaistiin uudelleen Saksassa 1977, jolloin se myi erinomaisesti ja oli maan listaykkösenä 13 viikkoa. Uriah Heep sai siitä Euroopan arvostetuimman musiikkipalkinnon Kultaisen leijonan.^[4] Kappale oli myös ensimmäinen, jossa päävokalistina toimi Ken Hensley.

Salisburya voidaan pitää yhtyeen progressiivisimpana albumina, jonka valmistuttua yhtye teki ensimmäisen Yhdysvaltojen kiertueensa. Kiertueella Uriah Heep soitti yhdysvaltalaisten Three Dog Nightin ja Steppenwolfin kanssa ja esiintyi ensimmäistä kertaa suurilla, kymmeniä tuhansia ihmisiä sisältäneillä keikkapaikoilla. Yhtyeellä oli jo uusi rumpali Ian Clarke, joka korvasi Salisburyn äänitysten jälkeen lähteneen Bakerin.

[muokkaa] Nousu maineeseen

Yhtyeen seuraava levy, kesällä 1971 julkaistu Look at Yourself kasvatti edelleen Uriah Heepin suosiota. Levyn tunnetuimmat klassikot ovat sen nimikappale ja eeppinen, yli kymmenminuuttinen July Morning. Tässä vaiheessa Uriah Heepin tunnusmerkeiksi oli muodostunut David Byronin korkea falsetti yhdistettynä Mick Boxin kitaran wah wah -soundiin sekä Ken Hensleyn Hammond-urkuihin. Englannissa Uriah Heepin suosio ei vieläkään ollut Manner-Euroopan veroista, mutta levy nousi listalla sijalle 39.^[5] Albumi sai hopeaa Yhdysvalloissa (Billboard-listasijoitus 93). Look at Yourselfin myötä yhtye löysi musiikissaan koherenssin ja aiempaa selvemmän suunnan musiikillisille pyrkimyksilleen.^[6]

Marraskuussa 1971 rumpali Lee Kerslake liittyi yhtyeeseen ja täytti paikan, jossa aiempina vuosina oli ollut paljon vaihtuvuutta. Yhtyeen basisti ja alkuperäisjäsen Paul Newton erotettiin yhtyeestä Look at Yourselfin ilmestyttyä. Seuraaja Mark Clarke oli yhtyeessä vain muutamia kuukausia ja erosi siitä kesken Yhdysvaltojen kiertuetta. Hän ehti kuitenkin säveltää yhdessä Ken Hensleyn kanssa tulevalle studioalbumille kappaleen The Wizard, mistä tuli yksi yhtyeen suurimmista hiteistä. Clarken tilalle tuli The Keef Hartley Bandissa soittanut uusiseelantilainen Gary Thain. Ryhmää Box, Byron, Hensley, Thain ja Kerslake on usein pidetty parhaimpana Uriah Heep -kokoonpanona.^[7]

Vuonna 1972 ilmestynyt Uriah Heepin neljäs studioalbumi Demons and Wizards oli suurmenestys. Levyä myytiin runsaasti ympäri maailmaa ja yhtyeen suosio kasvoi maailmanlaajuiseksi. Yhdysvalloissa Uriah Heep sai pitkään haluamansa suuren läpimurron, kun levy nousi sijalle 20. Myös musiikkikriitikot pitivät levystä ja antoivat sille myönteistä palautetta.^[8] Myöhemmin levy on saanut klassikon statuksen yhtenä yhtyeen vahvimmista kokonaisuuksista. Demons and Wizards sisältää Uriah Heepin tunnetuimman menestyskappaleen Easy Livin'. Kappaleet, kuten Rainbow Demon, The Wizard ja Traveller In Time yhdessä taiteilija Roger Deanin kuvittaman fantasiapainotteisen levynkannen ohella yhdistivät Heepin mystiikkaan. Yhtyeellä ei kuitenkaan ollut tietoista pyrkimystä tähän aihepiiriin. Ken Hensley toteaakin levynkannessa, että albumi on kokoelma lauluja, joita meillä oli hyvää aikaa nauhoittaa.^[9]

Vuonna 1972 Uriah Heep kävi Suomessa kolmatta kertaa järjestetyn Ruisrockin pääesiintyjänä. Samana vuonna se valittiin Suosikki-lehden äänestyksessä Suomen suosituimmaksi ulkomaiseksi yhtyeeksi. Loppuvuodesta 1972 ilmestyi vielä The Magician's Birthday -LP, joka jatkoi lyriikoiltaan pitkälti mystiikka- ja fantasiahenkistä linjaa. Levy oli edeltäjänsä tavoin useassa maassa yksi vuoden myydyimpiä levyjä. Roger Dean taiteili jälleen albumin kannet. Ken Hensley halusi tehdä levystä konseptialbumin, mutta se ei toteutunut levy-yhtiön painostettua julkaisemaan uusi levy mahdollisimman nopeasti.

Vuonna 1973 Uriah Heepiltä ilmestyi jälleen kaksi levyä: ensin tuplalive-LP Uriah Heep Live sekä studioalbumi Sweet Freedom. Levy oli yhtyeen ensimmäinen, joka levytettiin verotussyistä ulkomailla, Ranskan Chateau d' Herouvillessä. Levyn tunnetuin kappale on Stealin', joka muun muassa menestyi singlenä Yhdysvalloissa. Vuoden 1974 Wonderworld -albumi kärsi yhtyeen riitaantuneista väleistä sekä henkilökohtaisista alkoholiin ja huumausaineisiin liittyneistä ongelmista. Suurimmat päihdeongelmat olivat basisti Gary Thainilla, joka kärsi lisäksi ailahtelevasta terveydentilasta. Levymyynti säilyi runsaana ongelmista huolimatta. Mystiikkaan liittyvät aiheet sanoituksissa olivat jääneet vähemmälle jo "The Magician's Birthday"- albumin jälkeen.

Vuonna 1975 Gary Thain erotettiin, ja tämä merkitsi Uriah Heepin pitkäaikaisen ja myöhemmin klassiseksi kutsutun kokoonpanon loppua. Thain kuoli muutamaa kuukautta myöhemmin huumeiden yliannostukseen. Vuoden 1975 Return to Fantasy -levyllä bassoa soitti myös King Crimsonin jäsenenä tunnettu John Wetton, joka myöhemmin 1980-luvulla oli suurta menestystä saaneen Asia-yhtyeen avainhahmoja. Ison-Britannian listoilla levy nousi seitsemänneksi, mikä on kautta aikain yhtyeen korkein listasijoitus Britteinsaarilla. Kasvava menestys Euroopassa ja muualla maailmassa Yhdysvaltoja lukuun ottamatta ei estänyt yhtyeen sisäisten riitojen pahenemista. Vedenjakaja oli vuosi 1976, jolloin julkaistiin High and Mighty. Levy jäi David Byronin viimeiseksi Uriah Heep -albumiksi. Listamenestys jäi huomattavasti edellisten viiden studioalbumin tasosta. Byron erotettiin henkilökohtaisten erimielisyyksien ja lisääntyneen alkoholin käytön takia. Erottaminen merkitsi yhtyeelle suurta muutosta, sillä David Byronin ääni oli ollut keskeisessä asemassa Uriah Heepin nousussa maailmanmaineeseen. Myös basisti Wetton lähti Byronin mukana.

[muokkaa] Uusi aikakausi

David Byronin korvaajaksi löytyi aikaisemmin muun muassa Les Humphries Singersissä ja Lucifer's Friendissä laulanut John Lawton. Basistiksi tuli David Bowien yhtyeessä soittanut Trevor Bolder. John Lawtonin Uriah Heep -aikana Ken Hensleyn sävellykset muuttuivat varsinaisesta heavystä enemmän suoraviivaisemman rockin suuntaan. Yhtyeen suosio oli tänä aikakautena huipussaan Keski-Euroopassa, mutta Britteinsaarilla ja Yhdysvalloissa levymyynti ei kohonnut 70-luvun alkupuolen menestyslevyjen tasolle. Lawtonin aikana yhtye sai paljon uusia faneja, mutta menetti myös vanhoja, joille Uriah Heepin musiikissa tapahtuneet muutokset olivat liikaa.

Jättihitiksi manner-Euroopassa 1978 kohonnut Free Me jakoi mielipiteitä myös yhtyeen sisällä. Etenkään Lawton ei halunnut Uriah Heepin jatkavan AOR-tyylisen musiikin tekoa toisin kuin Hensley, joka pääasiassa vastasi sävellystyöstä. Musiikilliset erimielisyydet johtivat Lawtonin aikakauden loppumiseen 1979. Studioalbumeita yhtye ehti tänä aikana julkaista kolme. Myös rumpali vaihtui, kun Lee Kerslake erosi yhtyeestä. Kerslake ei hyväksynyt Hensleyn kasvanutta musiikillista valtaa yhtyeessä. Hensley oli ollut toinen tuottaja Uriah Heepin kahdella viimeisimmällä levyllä. Uudeksi rumpaliksi tuli Chris Slade. Ken Hensleyn vastustuksesta huolimatta seuraava laulaja oli aiemmin Lone Starissa ollut John Sloman, jonka ääni poikkesi selvästi Uriah Heepin aiemmista vokalisteista.

Uriah Heep julkaisi vuonna 1980 Conquest-albumin, joka osoitti jälleen yhtyeen musiikillisen uudistumiskyvyn. Brittilistalla levy nousi sijalle 37, mikä oli yhtyeen paras listasijoitus saarivaltiossa sitten vuoden 1975. Menestys yhtyeen kotimaassa ei kuitenkaan parantanut sen sisäisiä välejä. Yhtyeen uuteen musiikkiin turhautuneena Ken Hensley erosi kesken levynjulkaisukiertuetta. Hän ei pitänyt Slomanin tulkinnoista etenkään vanhemmissa Heep -kappaleissa.

Hensleyn ero oli merkittävä, koska Uriah Heep oli saavuttanut pääasiassa hänen sävellyksillään kansainvälistä menestystä. Hensleyn tilalle hankittiin kanadalainen Greg Dechert ja uusi kokoonpano jatkoi kiertuetta, joka loppui kuitenkin melko nopeasti syksyllä 1980. Sloman erosi yhtyeestä siirtyen soolouralle. Mick Box pyysi David Byronia takaisin Uriah Heepiin huonoin tuloksin; Byron kieltäytyi, koska oli juuri perustanut The Byron Band -yhtyeen. Trevor Bolder siirtyi Wishbone Ashiin ja se merkitsi Uriah Heepin yli kymmenvuotisen uran loppua.

[muokkaa] 80-luvun uudet tuulet

Hajoaminen ei ollut lopullinen, vaan Uriah Heep teki paluun musiikkimaailmaan vuonna 1982. Mick Box oli suostutellut Lee Kerslaken takaisin yhtyeeseen ja alkoi rakentaa uutta Uriah Heepiä heidän ympärilleen. Samalla Boxista muodostui yhtyeen sisäinen johtohahmo. Basistiksi tuli Bob Daisley, joka oli aiemmin ollut muun muassa Rainbow'ssa. Uusi kosketinsoittaja oli The Heavy Metal Kids ja Lion- yhtyeissä soittanut John Sinclair. Laulaja saatiin Trapezen Peter Goalbystä, jonka Ken Hensley olisi halunnut laulajaksi muutamaa vuotta aiemmin John Slomanin sijasta.

Abominog-levyn myötä Uriah Heep siirtyi aivan uuteen vaiheeseen. Levy oli onnistunut comeback-levy sisältäen hitin. That's The Way That It Is -kappaleesta tehdyn videon myötä Uriah Heep sai näkyvyyttä muun muassa Music Televisionilla ja esiintyi jälleen suurilla areenoilla. Nykyään useat musiikkikriitikot ovat alkaneet arvostaa Abominog-levyä yhtenä 1980- luvun parhaista hard rock- julkaisuista.^[10]

Peter Goalbyn aikana yhtye teki kolme studioalbumia. Equator-albumin (1985) äänimaailma kärsi huonosta miksauksesta; tarkoituksena oli alun perin luoda Uriah Heepille kaupallisempi soundi. Tämä levy oli viimeinen, jossa Goalby lauloi; Abominogin ja Equatorin välissä oli ollut Head First -LP (1983). Se menestyi kohtalaisesti, vaikkei yltänyt aivan Abominogin myyntilukuihin. Head First-levynjulkaisukiertueen aikana tapahtui soittajavaihdos, kun Bob Daisley jätti Uriah Heepin ja siirtyi Ozzy Osbournen yhtyeeseen. Daisleyn tilalle palasi Trevor Bolder, joka on ollut yhtyeessä yhtämittaisesti siitä asti.

Goalbyn kohtaloksi koituivat ääniongelmat, joiden takia hän lähti yhtyeestä loppuvuodesta 1985. Pian tämän jälkeen erosi myös John Sinclair. Hänet korvasi muun muassa Grand Prix ja The Sweet -yhtyeissä musisoinut Phil Lanzon. Uusi laulaja oli Steff Fontaine, jonka ura yhtyeessä oli lyhyt. Hänet erotettiin noin kahden kuukauden kuluttua epäluotettavuuden takia. Fontainen korvasi entinen Praying Mantis ja Stratus- laulaja Bernie Shaw. Hän täydensi kokoonpanon, joka pysyi samana yli 20 vuotta vuoteen 2007 asti. Kokoonpano on Uriah Heepin historian pitkäikäisin.

Uudistuneen ryhmän ensimmäiseksi kohokohdaksi nousivat 1987 järjestetyt Moskovan konsertit. Yhtye oli ensimmäinen länsimaalainen rockyhtye, joka soitti Neuvostoliitossa. Se avasi samalla tien muille länsimaisille yhtyeille. Uriah Heepin Moskovan konsertit olivat menestyksiä, ja yhtye soitti kymmenenä iltana yli 180 000 kuulijalle. Uriah Heep oli vierailunsa ajan hyvin näkyvästi esillä Neuvostoliiton tiedotusvälineissä, ja syntynyttä innostusta voi verrata jopa 1960-luvun beatlemaniaan. Yhtye julkaisi konserteista kootun livelevyn 1988, joka sai nimen Live in Moscow.

[muokkaa] Nykyinen, vakiintunut Heep

Vuonna 1989 ilmestyi uuden kokoonpanon ensimmäinen studiolevy, Raging Silence, joka jatkoi tyylillisesti 80- luvun edeltäjiensä linjaa. Yhtye alkoi tuolloin kärsiä levy-yhtiöön liittyneistä ongelmista, jotka muutaman seuraavan vuoden aikana vaikuttivat paljon sen näkyvyyteen. Levyjen mainonta oli heikkoa. Different World (1991) jouduttiin levy-yhtiön takia äänittämään hyvin nopeasti, vaikka kappaleita ei juuri oltu ehditty tehdä studioon mennessä. Tuottajana toimi basisti Bolder. Yhtyeen omasta mielestä levy on kokoonpanon heikoin ja Mick Box on myöntänyt albumilla olleen joitain suoranaisia täytekappaleita.

Levy-yhtiön aiheuttamista ongelmista huolimatta yhtye jatkoi tiivistä konsertointia ympäri maailmaa. Tämän välivaiheen jälkeen Mick Box otti kokonaan johtoonsa Heepin finanssi-ja talousasiat, kuten sopimukset ja levynjulkaisut. Vuonna 1995 ilmestyi Sea of Light, joka esitteli musiikillisesti uudistuneen yhtyeen. Kannet teki kolmannen kerran englantilainen Roger Dean. Vuonna 1998 julkaistu Sonic Origami jatkoi edeltäjänsä aikaisempaa progressiivisempaa linjaa verrattuna 1980-luvun tuotantoon. Uriah Heep on 1990-2000-luvuilla julkaissut lisäksi useita livealbumeita ja dvd:itä. Yhtyeen suosio Euroopassa on säilynyt hyvänä sen perinteisillä kannatusalueilla, etenkin Pohjoismaissa, Keski-Euroopassa ja Itä-Euroopassa.

31. tammikuuta 2007 ilmoitettiin rumpali Lee Kerslaken eroavan yhtyeestä terveysongelmien takia.^[11] 16. maaliskuuta yhtye ilmoitti, että sen uusi rumpali on Russell Gilbrook.^[12] Gilbrookin livedebyytti Uriah Heepissä tapahtui 14. huhtikuuta 2007, kun yhtye esiintyi Suomessa, Vuokatin Katinkullassa. Uusi albumi Wake the Sleeper julkaistiin kesäkuussa 2008 ja albumi sai osakseen myönteistä palautetta kriitikoilta.

Uriah Heepiä pidetään progressiivinen metallin kantaisänä. Etenkin yhtyeen 1970-luvun alkupuolen musiikki voidaan nähdä progressiivisena heavy metalina, vaikka yhtyeen useissa kappaleissa oli vaikutteita monista eri musiikkityyleistä. Uriah Heep kuuluu heavy metalin kehittäjiin ajan muiden suurnimien, kuten Deep Purplen, Led Zeppelinin ja Black Sabbathin rinnalla. Yhtye on kokenut yli 30 jäsenvaihdosta ja elänyt jo 38 vuotta, mutta jatkaa yhä konsertointia ympäri maailmaa.

[muokkaa] Jäsenet

• Mick Box – kitara/laulu 1969–
• Bernie Shaw – laulu 1986–
• Trevor Bolder – basso/laulu 1976–1980 ja 1983–
• Phil Lanzon – kosketinsoittimet/laulu 1986–
• Russell Gilbrook – rummut/laulu 2007–

[muokkaa] Entiset jäsenet

[muokkaa] Diskografia

[muokkaa] Studioalbumit

[muokkaa] Livealbumit

[muokkaa] Kirjallisuus

• Jørgen Angel: The Photobook – Uriah Heep Golden Years – 1974–76 photographed by Jørgen Angel (Alkusanat kirjoittanut Ken Hensley) (Krispin & Eickhoff, 1999), ISBN 3-00-004329-2
• Ronn Mann & Mac Steagall: Tales of Heeplore (CHA Publications, 2002) ISBN 978-1-4116-0194-9
• Dave Ling: Wizards and Demons (Classic Rock Productions, 2003) ISBN 0-9543743-0-4

[muokkaa] Lähteet

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Yhtyeen virallinen kotisivu
• Uriah Heep Suomi Finland ry - virallinen suomalainen fan club
• virallinen Uriah Heep diskografia
• Uriah Heep Internet Movie Databasessa (IMDb.com) (englanniksi)
• David Byronin virallinen tribuuttisivusto
• Ken Hensleyn kotisivut
• Mick Boxin kotisivut
• YLE Elävä arkisto: Kiitetty ja kiistelty Uriah Heep