Tarhaomenapuu

Wikipedia

Tarhaomenapuu
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya Kunta: Kasvit Plantae Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta Kaari: Siemenkasvit Magnoliophyta Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida Lahko: Rosales Heimo: Ruusukasvit Rosaceae Suku: Malus Laji: domestica
Kaksiosainen nimi
Malus domestica (Borkh.) Borkh.
Katso myös
Tarhaomenapuu Wikispeciesissä   Tarhaomenapuu Commonsissa

Tarhaomenapuu (Malus domestica) on omenapuiden (Malus) sukuun kuuluva kasvi. Sen hedelmä, omena, on valkeamaltoinen ja syötävä. Kypsänä pinta on punainen, vihreä tai keltainen tai niiden sekoitus.

Kasvitieteellisesti omena on itse asiassa epähedelmä, koska sen pääosa ei ole muodostunut emin sikiäimestä vaan kukkapohjuksesta. Kun omenapuun kukkapohjus kasvaa omenaksi, sikiäin ja siinä olevat siemenet jäävät sen sisään ja siitä tulee omenan siemenkota, joka siis on omenapuun varsinainen hedelmä termin kasvitieteellisessä merkityksessä.

Sisällysluettelo 1 Lajikkeet 1.1 Suomeen soveltuvia lajikkeita 1.1.1 Muutamia talvilajikkeita 2 Historia 3 Käyttö 4 Omena kulttuurissa 5 Omenan tuholaisia 6 Omenan tauteja 7 Lähteet 8 Aiheesta muualla

[muokkaa] Lajikkeet

Yleisiä omenalajikkeita ovat esimerkiksi Gala ja Red delicious. (Katso myös: Granny Smith)

[muokkaa] Suomeen soveltuvia lajikkeita

Omenat jaotellaan kesä-, syys- ja talvilajikkeisiin hedelmien kypsymisajankohdan mukaan. Kesäomenat säilyvät n. 1–2 viikkoa, syysomenat 1–2 kuukautta, mutta talviomenat vain paranevat säilöttäessä. Kesäomenista saadaan 2–3 satoa, talvi- ja syyslajikkeista yksi sato.

Suomen kotipuutarhoissa kasvatetaan muun muassa seuraavia lajikkeita:^[1]

Muutamia kesä- ja syyslajikkeita:

• Bergius
• Särsö
• Kersti
• Peltosalmen Imelä
• Lavia
• Lepaan Meloni
• Maikki
• Mustialan Valkea
• Pirja
• Tallinnan Päärynäomena
• Valkea kuulas
• Vuokko
• Eliakselan Nauris
• Tshudnoje

[muokkaa] Muutamia talvilajikkeita

• Antonovka
• Juuso
• Pekka
• Konsta
• Lobo
• Osmolan Talvi
• Peltolan omena
• Talvikaneli
• Talvikki
• Åkerö

[muokkaa] Historia

Ensimmäisenä omenapuita alettiin viljellä Keski-Aasiassa. Nykyään omenoita kasvatetaan suurimmassa osassa maapallon viileähköjä osia.

Suomeen omenan arvellaan tuodun Ruotsista ristiretkeläisten mukana eli 1100-1200-lukujen paikkeilla. Ensimmäinen varma tieto suomalaisesta omenan istuttajasta kertoo valtaneuvos Erik Flemingistä, joka perusti Kuitian kartanoon Paraisille hedelmätarhan vuonna 1539. Taimet hankittiin Tallinnasta.^[2] Kristoffer Kuninkaan todennäköisesti vuonna 1548 valmistuneen maanlain varkaudhen kaaren kohta 25 määrää rangaistuksen omenavarkaudesta seuraavasti:

"Warasta mies Toisen puutarhast omenit eli muita hedhelmä, Tule Talonpoika ia käsittä hänen sijtä, nijn ottakan hänen waatteens merkixi, taita hän tunnusta cahden miehen Todhistoxella nijn maxakan 3. ma~rka ia wahingon iällens, ia ei mahda hän saadha sitä wariella. Tule miehen Tappo, haauat eli Sinist taicka punaist heidhän waihellens olkan se caxi maxos quin Isände saapi, ia se maxamatt quin se saapi ioka tuli warkais.

Hacka mies omenapuun mahan eli muun hedhelmäitzeuän puun, puu Tarhas, maxakan 3. ma~rka. Mwrta hän oxan hedhelmä puusta, maxakan 6. äyri, ios hän tyköä otetan tunnustaiain cansa, Nytt soimatan se hänelle, warielkan 12. miehelle, eli maxakan quin ennen on sanottu."

Vuonna 1709 oli kova pakkastalvi, jonka seurauksena lähes kaikki Pohjoismaiden ja jopa Pohjois-Saksankin hedelmäpuut tuhoutuivat. Suomenkielisten Tieto-Sanomien 11. numeron artikkeli vuoden 1776 kesäkuulta kertoo valtiovallan halusta innostaa kansalaisia aivan kilvoitukseen saakka viljelemään omenoita. Lehti kirjoitti: "Kilwoitus aine Kunnia-palkkioon. Kuninkall. Isän Maata holhowa Seura Ruotzisa lupaa yhden kaunistetun Hopia-Rahan sille, joka kaswattaa, ja taikka itze pitä eli muille myy sata wesaa eli wähää Omena- taikka Päärynä-Puuta, kuuden wuoden wanhaa taikka myöskin wanhempaa."

Novgorodin ja sittemmin Moskovan Venäjän hallussa olleilta Inkerinmaalta ja Karjalankannaksen itäosasta on asiakirjamainintoja omena- ja hedelmätarhoista jo keskiajalta ja myös 1500-luvulta.

Suomen valtionarkistossa on professori Böckerin keräämä tilasto, jonka mukaan Suomessa oli 1820-luvulla 3 942 hedelmätarhaa. Näistä 2 472 oli Turun ja Porin läänissä. 1920-luvulla pomologi Olavi Collanin tilaston mukaan Suomessa oli vähintään 1 680 000 hedelmäpuuta 5 900 hehtaarilla ja vuoteen 1939 mennessä määrän arvioidaan nousseen jo kolmeen miljoonaan puuhun. Suomessa omenan viljely oli suurimmillaan 1930-luvun lopulla, mutta sota-ajan kylminä pakkastalvina suurin osa omena- ja päärynäpuista tuhoutui ja jäljelle jäi vain kolmannes puutarhapuista. Nyt Suomessa on taas yhtä paljon hedelmäpuita kuin ennen sotia ja vuosittain istutetaan lähes 100 000 tainta lisää pääosin kotipuutarhoihin.

Ongelma Suomeen tuoduissa puutarhapuissa oli pitkään se, että puut tuotiin eteläisemmistä maista, eivätkä ne olleet tottuneet Suomen olosuhteisiin. 1800-luvulla avautuivat kauppasuhteet Pietariin, josta venäläiset omenalajikkeet levisivät Suomeen ja ne olivatkin kestävyydeltään parempia kuin etelästä tulleet serkkunsa. Suurin osa silloisista Suomeen tuoduista uusista lajikkeista tuotiin professori Regelin taimistolta Pietarista. Vielä nykyäänkin suosituimpien lajikkeiden joukossa ovat Harlamovski, Antonovka, Sokerimiron ja kanelit. Venäläiset lajikkeet ovat ilmeisesti risteytyneet jossain vaiheessa Malus baccatan eli marjaomenan ja Malus prunifolian eli siperianomenan kanssa, joilta ne ovat saaneet talvenkestävyyttä. Ruotsalaiset ja saksalaiset lajikkeet ovat polveutuneet "roomalaisista kannoista". Talvikestävyyttä on parannettu kotimaisten perusrunkojen käytöllä. Suomessa yleisin kotipuutarhojen perusrunko on yhä Antonovkan siemenestä kasvatettu, mutta ammattitarhoissa on pari viime vuosikymmentä käytetty paljon kotimaista perusrunkoa, joka on Malus baccatan vapaapölytteinen jälkeläinen.

Tietojen ja taitojen kasvaminen on myös parantanut omenien viljelymahdollisuutta Suomessa. Valtiopomologin virka perustettiin Suomessa vuonna 1893. Viran ensimmäinen haltija oli vaasalainen Aleksandra Smirnoff, jonka pääteos nimeltään "Suomen pomologiian käsikirja" ilmestyi vuonna 1894. Perustettiin sekä puutarhaseuroja että puutarhakouluja, joista valmistui ammattilaisia. Omenatietoutta jaettiin kansalle ja kohta oli joka talon pihassa yksi omenapuu tai useampia. Suunnitelmallinen ja ammatillinen risteytystoiminta aloitettiin 1800-luvun puolella ja Turun Ruissaloon perustettiin ensimmäinen suomalainen hedelmäpuutaimisto Suomen Talousseuran toimesta vuonna 1861. Parikymmentä vuotta myöhemmin Suomen puutarhayhdistys perusti oman taimistonsa Helsinkiin. 1800-1900-lukujen taitteessa myös Viipurin puutarhayhdistys kasvatti omenapuuntaimia ja oli yhteistyössä muiden muassa pietarilaisen Regelin puutaimiston kanssa. Tehokkaaseen jalostukseen päästiin 1950-luvun lopulla, jolloin aloitettu ohjelma jatkuu yhä. Tuolloin valittiin 17 lähinnä venäläistä, kanadalaista ja kotimaista emolajiketta, joita sittemmin valvotusti risteytettiin keskenään. Näin syntyi n. 10 000 tainta, joista nyttemmin n. 200 käytetään emopuuna jatkojalostusta varten.^[3]

1980-luvulla taimituotanto keskittyi Helsinki-Turku-Tampere-alueelle taloudellisista syistä. Pohjoisten vyöhykkeiden lajikkeita poistettiin käytöstä ja ne olivat lähellä hävitä sukupuuttoon, jolta niitä ryhdyttiin pelastamaan 1980-luvun lopulla. Pohjoisemmilla vyöhykkeillä usein epäonnistuttiin yritettäessä kasvattaa liian eteläisiä lajikkeita. Epäonnistumisen seurauksena monet menettivät kiinnostuksensa omenanviljelyyn. Tilanne muuttui 1990-luvulla nopeasti, jolloin perustettiin paljon uusia, paikallisia, hedelmäpuihin erikoistuneita taimistoja. Nyt saatavilla on taas n. 300 omenalajiketta, joista 10 menestyy jopa Lapin läänin alueella. Suomalainen omenalajikkeisto on maailmanlaajuisesti ainutlaatuinen. Ainoastaan Kanadan kylmien seutujen omenalajikkeisto on siihen verrattava.

Suomen liityttyä Euroopan unioniin omenan tullisuoja poistui ja suomalaiselle omenanviljelykselle ennustettiin jopa kadotusta. Kuluttajat ovat kuitenkin arvostaneet kotimaista omenaa ja ostaneet sitä huolimatta siitä, että se on hinnakkaampaa kuin ulkomainen kilpailijansa. Ammattiviljelyksillä omenaa tuotetaan Suomessa pääosin Ahvenanmaalla, Varsinais-Suomessa ja Uudellamaalla. Sato on vuosittain 2,5-3 miljoonaa kilogrammaa. Suomeen tuodaan omenia vuodessa 40-50 miljoonaa kilogrammaa ja kotitarveviljelystä on vain arvioita, jotka liikkuvat muutamassa kymmenessä miljoonassa kilogrammassa.

Ammattiviljelmillä on viime vuosina Suomessa alettu käyttää ns. kääpiöiviä ja puolikääpiöiviä omenapuita, jotka kasvavat ainoastaan 2-2,5 metriä korkeiksi. Ne ovat runsassatoisia ja niiden tuottamien hedelmien poiminta ja hoitotoimet ovat vähemmän työtäitä, kuin korkeilla, isoksi kasvavilla omenapuilla. Lisäksi hedelmät ovat niissä suurempia, paremmin värittyneitä ja muotopuhtaampia. Satoikä alkaa kääpiökasvuisilla omenapuilla varhain, jo 3-4-vuotiaina. Kääpiöpuut ovat tuettava salkoon tms., sillä niiden heikko juuristo ei jaksa yksinään pitää puuta pystyssä. Lisäksi ne ovat vaateliaampia kastelun ja lannoituksen suhteen. Istutusvälinä käytetään nykyään n. 1 metriä ja rivivälinä 3-4 metriä. Myös kotipuutarhoissa kääpiökasvuiset omenapuut valtaavat nykyään yhä enemmän alaa suurilta, paljon tilaa vieviltä, omenapuilta.

Omenanviljelijöiden päälajike on Lobo, tosin uusissa istutuksissa käytetään paljon myös muita lajikkeita.

[muokkaa] Käyttö

Omenoita voi syödä sellaisenaan. Tämän lisäksi niitä voi käyttää leivonnaisissa, alku-, pää- ja jälkiruoissa hyvin monipuolisesti. Omenahilloa valmistetaan keittämällä omenat pehmeiksi. Omenoista valmistetaan myös mehua ja siideriä. Omenan tummumista voi estää sitruunan mehulla. Suomalaiseen makuun tutut omenan kanssa yhdistetyt maut ovat vanilja ja kaneli.

Parhaat piiraat, hillot ja siiderin saa happamista omenoista. Myöhään kypsyvänä lajikkeena Antonovka on tähän käyttöön erinomainen. Se on hyvää myös kuivattuna. Tuoremehuun kannattaa käyttää useita eri lajikkeita.

Omena on terveyden kannalta hyvä syötävä: se on vähäkalorinen (noin 40 kilokaloria/100 grammaa) ja kypsänä se sisältää B1-, B2-, B6-, C- ja E-vitamiineja sekä mm. rypäle-, hedelmä- ja ruokosokeria. Lisäksi se sisältää mm. kalsiumia, magnesiumia, kaliumia, pektiiniä ja kuituja - flavonoideista puhumattakaan. Omenan maku syntyy sen sisältämien happojen yhdisteistä. Noin 85-prosenttisesti omena on vettä.

Omenansiemenet ovat jonkin verran myrkyllisiä, koska niissä on pieni määrä syanidin sokeriyhdistettä, amygdaliinia. Siemeniä tarvitsisi kuitenkin pureskella suuri määrä, ennen kuin myrkytysoireita taikka tukehtumisvaaraa ilmenisi.

Omena säilytetään +1 - +2-asteessa huomioiden se, että omena erittää etyleeniä. Ne kasvikset, jotka kärsivät etyleenistä, on syytä sijoittaa erilleen omenasta.

[muokkaa] Omena kulttuurissa

• Länsimaissa omena monesti samastetaan Hyvän- ja pahantiedonpuun hedelmään Raamatussa, joskaan siinä ei mainita missään, että hedelmä olisi ollut omena. Käsitys on luultavasti syntynyt siitä, että malus tarkoittaa latinassa omenaa tai pahaa riippuen siitä, äännetäänkö a pitkäksi vai lyhyeksi.
• Legendan mukaan omenan putoaminen Isaac Newtonin päähän olisi saanut hänet ajattelemaan painovoimaa. Newton on itse väittänyt, että hän havaitsi omenan putoamisen ikkunastaan.
• Sadussa Lumikki päähenkilö myrkytetään omenan avulla.

[muokkaa] Omenan tuholaisia

• Hallamittari (Operophtera brumata)
• Hedelmäpuupunkit
• Lustokuoriainen (Xyleborus dispar)
• Omenakemppi (Cacopsylla mali)
• Omenakirva (Aphis pomi)
• Omenakääriäinen (Laspeyresia pomonella)
• Pihlajanmarjakoi (Argyresthia conjugella)
• Pikkuhedelmäkääriäinen (Pammene rhediella)

[muokkaa] Omenan tauteja

• Aitosyöpä
• Hedelmäpuun syöpä
• Kuorimätä
• Muumiotauti
• Omenarupi

[muokkaa] Lähteet

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Blomqvist, Leif (2005). Pohjoisen omenat: pomologinen käsikirja. Lepplax. Blomqvistin taimisto. 144 s. ISBN 9529188978.
• Gaucher, Nicolas (1908). Handbuch der Obstkultur. Berlin, Parey. 1030 s.
• Savonlinnan Taimisto->ohjeita
• Kotitaimi
• Omenan yleisimmät ja haitallisimmat tuhoeläimet, taudit sekä rikkakasvit