Marcus Antonius
Wikipedia
Marcus Antonius (83–30 eaa.) oli roomalainen sotilas ja poliitikko. Hän oli Julius Caesarin ratsuväen päällikkö ja tämän kanssa konsulina 44. Kun Caesar murhattiin, hän muodosti Octavianuksen ja Lepiduksen kanssa toisen triumviraatin 43. Tämä oli, toisin kuin ensimmäinen triumviraatti, luonteeltaan virallinen kolmen virkamiehen kollegio. Filippoin taistelun 42 jälkeen toimitetussa vallanjaossa Marcus Antonius sai valtakunnan itäiset osat. Seuranneissa proskriptioissa otettiin hengiltä suuri joukko henkilöitä, huomattavimpana Cicero. Jouduttuaan tappiolle taistelussa Octavianusta vastaan vuonna 30 eaa. Marcus Antonius teki itsemurhan. Myöhemmin samana vuonna myös hänen rakastajattarensa Kleopatra VII riisti hengen itseltään.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Nuoruus
Marcus Antonius syntyi Roomassa noin vuonna 83 eaa. Hänen isänsä oli Marcus Antonius Creticus, joka oli kuuluisan konsulin ja puhujan Marcus Antonius Oratorin poika. Hänen isoisänsä teloitettiin vuonna 86 eaa. Mariuksen tukijana. Hänen äitinsä oli Julia Antonia, joka oli etäistä sukua Caesarille. Hänen isänsä kuoli nuorena, jättäen Marcuksen ja tämän veljet Luciuksen ja Gaiuksen äitinsä hoiviin. Julia meni uudelleen naimisiin, tällä kertaa Publius Cornelius Lentulus Sura nimisen poliitikon kanssa. Tämä kuitenkin teloitettiin Catilinan salaliiton yhteydessä vuonna 63 eaa.
Marcus Antoniuksen kerrotaan viettäneen nuoruudessaan huoletonta elämää yhdessä veljiensä ja ystäviensä kanssa Roomassa. Muun muassa Plutarkhos kertoo, että he joivat aivan liikaa ja ajautuivat erilaisiin suhdesotkuihin. Hänen ystäväpiiriinsä lukeutui muun muassa Publius Clodius. Plutarkhos mainitsee huhun, jonka mukaan Antonius oli jo kaksikymmenvuotiaana 250 talentin veloissa. Antonius lähtikin Kreikkaan pakoon velkojiaan ja opiskelemaan retoriikkaa.
Kun Antonius oli viettänyt lyhyen aikaa Ateenassa filosofien opissa, Syyrian prokonsuli Aulus Gabinius kutsui hänet sotaretkelle Juudeaan Aristobulosta vastaan sekä Egyptiin tukemaan Ptolemaios XII:tä. Näillä retkillä Antonius osoitti kykynsä ratsuväen komentajana.
[muokkaa] Caesarin tukena
Julius Caesar oli lähtenyt vuonna 59 eaa. sotaretkelle Galliaan. Vuonna 54 eaa. Marcus Antonius liittyi tämän armeijaan ja osoitti jälleen taitavuutensa taistelukentällä. Antoniuksen persoonan kerrotaan kuitenkin aiheuttaneen kitkaa. Caesarin vaikutusvalta nosti tästä huolimatta Antoniuksen kvestoriksi, auguriksi ja kansantribuuniksi vuonna 50 eaa. Antonius tukikin tämän jälkeen suosijaansa parhaansa mukaan.
Kun Caesar halusi kymmenvuotisen prokonsulin virkansa umpeutuessa palata Roomaan konsulinvaaliin, senaatin optimaatit vaativat Caesaria luopumaan armeijoistaan ennen saapumista kaupunkiin. Tämä olisi kuitenkin jättänyt hänet suojattomaksi sekä Pompeiuksen armeijoiden hyökkäyksiltä että rikossyytteiltä. Marcus Antonius toimi välittäjänä ja ehdotti, että sekä Caesar että Pompeius luopuisivat aseista. Ajatus hylättiin ja Antonius turvautui väkivaltaan. Tämän seurauksena hänet erotettiin senaatista. Hän pakeni Roomasta ja liittyi Caesarin joukkoihin Rubikonin törmällä. Kun kävi ilmeiseksi, että sovintoa ei enää voitu saavuttaa, Caesar johdatti joukkonsa joen yli ja sisällissota alkoi. Sodan aikana Antonius oli Caesarin apukomentaja. Pompeiuksen kannattajia vastaan käydyissä taisteluissa Antonius johti aina armeijan vasenta siipeä.
Kun Caesarista tuli diktaattori, Antoniuksesta tehtiin magister equitum ja hän toimi diktaattorin oikeana kätenä. Caesar jatkoi taisteluja Pompeiuksen joukkojen rippeitä vastaan Afrikassa, mutta Antonius jäi nyt uuden virkansa myötä Italiaan hoitamaan sen asioita. Valitettavasti Antoniuksen hallinnointikyvyt eivät olleet kaksiset ja hän syyllistyi Ciceron mukaan tänä aikana moniin ylilyönteihin. Vuonna 46 eaa. Antoniuksen maakaupoista ilmenneet epäselvyydet päätyivät verilöylyyn Roomassa, kun satoja kansalaisia tapettiin. Tapaus ei ollut Caesarin mieleen ja Antoniukselta riistettiin kaikki poliittinen valta. Caesarin ja Antoniuksen välit rikkoontuivat. Miehet kuitenkin sopivat pari vuotta myöhemmin ja 44 eaa. Antonius oli toinen vuoden konsuleista. Toinen oli luonnollisesti Caesar, jolle tuo konsulikausi oli viides.
Vuonna 44 eaa. lupercalia-juhlan aikaan Antonius tarjosi Caesarille julkisesti diadeemia, joka oli kuninkuuden symboli. Caesar aivan yhtä julkisesti kieltäytyi siitä, mikä symboloi hänen tukeaan tasavaltalaiselle hallitusmuodolle. Kuninkuus oli eräs roomalaisen yhteiskunnan suurista tabuista ja kaikkiin sitä tavoitteleviin suhtauduttiin epäilevästi. Tämä Caesarin ele oli suunnattu näiden epäilyiden vaimentamiseksi.
14. maaliskuuta 44 eaa. Antonius kuuli huhuja Caesaria vastaan suunnatuista toimista forumilla. Antonius riensi Caesarin avuksi, mutta saapui liian myöhään. Caesar oli ehditty jo murhata. Murhaa seuranneiden levottomuuksien aikana Antonius pakeni Roomasta pukeutuneena orjaksi. Kun odotettu verilöyly ei alkanutkaan, Antonius palasi Roomaan neuvottelemaan sovinnosta salamurhaajien kanssa. Senaatti armahti salamurhaajat. Pian seurasivat Caesarin hautajaiset, joissa Antonius piti hautajaispuheen. Yllättäen puhe sisälsi voimakkaita syytöksiä salaliittolaisia kohtaan. Tämä riitti takaamaan pysyvän välirikon heidän kanssaan. Puheen seurauksena raivostunut väkijoukko hyökkäsi salamurhaajien taloihin myöhemmin samana iltana ja nämä joutuivat pakenemaan henkensä edestä. Antonius puolestaan kokosi suojakseen Caesarin veteraaneista kootun henkivartioston ja vaati senaatilta Gallia Cisalpinan provinssia, jota hallitsi tuolloin Decimus Junius Brutus Albinus, eräs Caesarin salamurhaajista. Kun tämä ei suostunut väistymään Antoniuksen tieltä, Antonius lähti sotaretkelle häntä vastaan 44 eaa.
[muokkaa] Toinen triumviraatti
Caesarin kuolemaa seurannut valtatyhjiö sai täytettä, kun tämän adoptoima Octavianus ilmaantui Ilyriasta ja vaati ottoisänsä perintöä. Octavianus sai sekä senaatin, Ciceron että Caesarin veteraanien tuen. Tässä vaiheessa Rooman vahvat miehet olivat Octavianus, Antonius ja Lepidus, joiden intressit olivat törmäyskurssilla. Odotettavissa oli siis lisää taisteluita.
Octavianus ja Antonius kohtasivat Mutinan taistelussa 43 eaa. Antonius oli siellä piirittämässä Brutusta. Octavianus voitti, mutta vuoden molemmat konsulit kaatuivat taistelussa. Senaatin ja Octavianuksen välit kiristyivät. Senaatti epäsi Octavianukselta triumfin. Kimpaantunut Octavianus marssi joukkoineen Roomaan ja otti itselleen konsulin viran. Antonius ehti tällä välin paeta. Tämän jälkeen tapahtui kuitenkin jotain yllättävää. Octavianus, Antonius ja Lepidus pääsivät sopimukseen vallanjaosta. Miehet muodostivat toisen triumviraatin (triumviri reipublicae constituendae), jonka asema virallistettiin lailla (lex Titia). Liiton vahvistamiseksi Octavianus meni naimisiin Antoniuksen ottotyttären kanssa. Tämän jälkeen triumvirit ottivat asiakseen jahdata Caesarin salaliittoilaisia ja muita vastustajiaan. Seuranneissa proskriptioissa moni korkea-arvoinen roomalainen murhattiin, näiden joukossa myös Cicero. Cicero murhattiin Antoniuksen vaatimuksesta, joka tunsi syvää vihaa tätä kohtaa puhujan aiemmin pitämien filippiläispuheiden takia, joissa oli suorasukaisesti arvioitu Antoniuksen toimintaa. Tarinan mukaan Ciceron pää ja kädet laitettiin näytille forumin rostralle ja Antoniuksen vaimo Fulvia löi toistuvasti neulalla Ciceron turhan terävän kielen läpi. Filippoin taisteluiden ja muutamien salaliittolaisten murhien jälkeen triumvirien tiellä ei enää ollut esteitä.
Antonius matkusti nyt itään vallanjaossa saamilleen alueille. Hänen tarkoituksenaan oli rauhoitella Juudean alituista kapinointia ja hyökätä Parthiaa vastaan. Matkallaan hän tapasi kuningatar Kleopatra VII:nn Tarsoksessa. Heistä tuli rakastavaisia ja Antonius vietti talven 41 eaa. Kleopatran seurana Aleksandriassa. Antoniuksen tappaessa aikaa itämailla tilanne Roomassa ei kuitenkaan osoittanut rauhoittumisen merkkejä. Octavianus oli eronnut ärsyttävänä pitämästään Antoniuksen sukulaistytöstä ja Antoniuksen vaimo Fulvia yllytti kapinaan Octavianusta vastaan. Marcus Antoniuksen veli apunaan Fulvia kokosi kahdeksan legioonaa ja otti haltuunsa Rooman. Octavianus kuitenkin voitti myöhemmmin Fulvian armeijan. Fulvia kuoli odottaessaan miehensä paluuta Egyptistä. Tämä osoittautui edulliseksi, sillä Antonius pystyi nyt menemään naimisiin Octavianuksen sisaren kanssa. Triumvirit sopivat riitansa ja Antonius pääsi palaamaan itään.
[muokkaa] Antonius ja Kleopatra
Antonius matkusti nyt Kreikkaan uuden vaimonsa kanssa. Kreikassa Antonius alkoi käyttäytyä melkoisen mahtipontisesti, hän muun muassa pyrki samaistamaan itsensä Dionysokseen. Ongelmat Sisiliassa kuitenkin viivyttivät Antoniukselle luvatun armeijan saapumista ja Antoniuksen välit Octavianukseen olivat jälleen kovilla. Miehet onnistuivat tälläkin kertaa sopimaan riitansa. Antoniuksen epäilykset Octavianusta kohtaan kuitenkin kasvoivat. Hän jätti raskaana olevan vaimonsa Roomaan ja purjehti Aleksandriaan hakemaan tukea Kleopatralta. Kleopatra lainasi hänelle rahaa Parthian retkeä varten, mutta sotilasoperaatio sujui katastrofaalisesti. Talvi kulutti Antoniuksen armeijan vähiin. Samanaikaisesti Roomassa triumviraatti hajosi lopullisesti, kun Lepidus oli pakotettu eroamaan virastaan. Octavianus oli käynnistänyt propagandakampanjan Antoniusta vastaan. Octavianuksen mukaan Antoniuksen moraalinen selkäranka oli olematon ja käytös muutenkin epäilyttävää. Antoniushan oli jättänyt vaimonsa, roomalaisen hyveen perikuvan, yksin Roomaan ja itse matkustanut itämaille viettämään turmeltunutta elämää hyvinkin epäilyttävän egyptiläisen kuningattaren kanssa. Ja mikä pahinta, Antonius oli unohtanut roomalaisuutensa.
Antonius kutsuttiin useita kertoja Roomaan, mutta hän katsoi parhaaksi jäädä Kleopatran seuraan Egyptiin. Jälleen egyptiläisellä rahalla Antonius lähti sotimaan, tällä kertaa Armeniaa vastaan. Voittoisan taistelun jälkeen Antonius vietti Aleksandriassa juhlan, joka oli pastissi Rooman triumfeista. Juhlan aikana Antonius jakoi Kleopatran ja hänen yhteisille lapsille kuningaskunnat, mikä sai välirikon Rooman kanssa syvimmilleen. Ongelma ei ollut niinkään joutomaan jakaminen, vaan Kaisarionin, Caesarin Egyptin aikojen hedelmän, tunnustaminen samalla Caesarin perilliseksi. Octavianuksen valta-asema perustui sukulaissuhteeseen Caesariin ja Caesarin egyptiläinen äpärä ei sopinut hänen suunnitelmiinsa laisinkaan. Triumviraatin määräkausi päättyi vuoden 33 eaa. lopussa. Sitä ei uusittu ja oli taas aika sisällisodalle.
[muokkaa] Tasavallan viimeinen sisällissota
Varsinaisen sisällissodan alkua odotellessa propagandasota Roomassa jatkui. Antonius syytti Octavianusta pyrkyriksi ja vallananastajaksi. Octavianus vastasi syyttämällä Antoniusta maanpetoksesta ja sotimisesta ilman senaatin suostumusta. Vuonna 32 eaa. senaatti poisti Antoniuksen aseman ja julisti sodan Kleopatralle, joka – Roomasta katsoen – oli yllyttänyt Antoniuksen maanpetturuuteen. Vuoden molemmat konsulit ja kolmannes senaatista matkustivat Kreikkaan tavatakseen Antoniuksen ja Kleopatran.
Vuonna 31 eaa. varsinainen sota alkoi ja Octavianuksen taidokas komentaja Marcus Vipsanius Agrippa keräsi ensi voitot. Octavianuksen vahva asema legioonien keskuudessa sai Cyrenaican ja Graecian provinssit siirtymään hänen puolelleen. Syyskuussa käytiin Aktionin taistelu, joka muodostui Antoniukselle kohtalokkaaksi. Meritaistelussa Antoniuksen ja Kleopatran laivasto tuhottiin ja nämä pakenivat Egyptiin. Octavianus seurasi perässä 30 eaa. Epäselvissä oloissa Antonius kuuli Kleopatran kuolleen ja teki itsemurhan. Muutamaa päivää myöhemmin Kleopatrakin teki itsemurhan. Kaisarion murhattiin.
Antoniuksen kuoleman myötä Octavianuksesta tuli Rooman kiistaton johtaja ja sen ensimmäinen keisari Augustus. Prinsipaatti alkoi. Antoniuksen ja Octavianuksen välienselvittely oli viimeinen niistä monista sekavista taisteluista, joiden myötä Rooman tasavaltainen hallitusmuoto (joka todellisuudessa oli hyvin harvainvaltainen) jäi historiaan ja siirryttiin yksinvaltaan.
Antonius oli naimisissa neljästi Fadian, serkkunsa Antonia Hybridan, Fulvian ja Octavian kanssa. Hän sai Fulvian kanssa kaksi poikaa ja Octavian kanssa kaksi tytärtä. Lisäksi hän sai Kleopatran kanssa kolme lasta.
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Alf Henrikson: Antiikin tarinoita 1-2. WSOY, 1993. ISBN 951-0-18515-9.
- Pekka Tuomisto: Rooman diktaattorit. Karisto, 2003. ISBN 951-23-4442-4.
