Leo Ehrnrooth
Wikipedia
Leo Reinhold Ehrnrooth (10. maaliskuuta 1877, Helsinki, Suomi – 26. heinäkuuta 1951, Ruotsi) oli suomalainen lakitieteen tohtori ja Ruotsalaisen kansanpuolueen kansanedustaja vuosina 1907–1909 ja 1917. Hän oli toisena ulkoasiainministerinä vuonna 1919, kauppa- ja teollisuusministerinä vuonna 1920 ja sisäasiainministerinä vuosina 1943–1944. Hänen vanhempansa olivat kenraalimajuri Adolf Reinhold Ehrnrooth ja Olga de la Garde.
Leo Ehrnrooth saavutti lakitieteen tohtorin tutkinnon vuonna 1906. Hän osallistui säätyvaltiopäiville ritariston ja aatelin jäsenenä vuosien 1904–1906 valtiopäivillä. Uuden eduskunnan jäseneksi hänet valittiin RKP:n listoilta 1907–1909. Hän toimi senaatin talousosaston palveluksessa 1906–1917, mutta hänet pidätettiin virantoimituksesta vuoden ajaksi toukokuussa 1913, koska hän kieltäytyi varmentamasta venäjänkielisiä asiakirjoja.
Tsaarivallan kaaduttua maaliskuussa 1917 hänestä tuli kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikkö ja senaattori Tokoin senaattiiin. Hän toimi toukokuusta syyskuuhun 1918 lähetystöneuvoksena Suomen Berliinin lähetystössä. Sen jälkeen hänet nimitettiin vielä Ingmanin I:n ja Kaarlo Castrénin hallituksien apulaisulkoministeriksi kesään 1919 asti sekä seuraavana vuonna Erichin hallituksen kauppa- ja teollisuusministeriksi.
Suomen itsenäisyyden alkuvaiheessa Ehrnrooth siirtyi myös yritysmaailman puolelle; ensin Suomen Sahanomistajain yhdistyksen toimitusjohtaja 1918–1919 ja Suomen Puunjalostusteollisuuden Keskusliiton pääjohtaja 1918–1921, sitten Helsingin Osakepankin johtaja 1921–1924.
Ehrnroothista tuli Kansainliiton määrämä Saarin alueen hallituskunnan kulkulaitosministeri 1928–1935. Jatkosodan aikana hänestä tuli vielä sisäasianministeri Linkomiehen hallitukseen maaliskuussa 1943 elokuuhun 1944.
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Leo Ehrnrooth Edustajamatrikkeli. Helsinki: Eduskunta.
