Insinööri
Wikipedia
 |
Tätä artikkelia tai sen osaa käsitellään lähinnä Suomen tai suomalaisten näkökulmasta. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin näkökulmaa neutraalimmaksi. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. |
Insinööreiksi kutsutaan Suomessa yleiskielessä ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneita diplomi-insinöörejä, ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneita insinöörejä (AMK) sekä opistotutkinnon suorittaneita insinöörejä. Muualla maailmassa insinööreiksi kutsutaan vastaavantasoisia tutkintoja suorittaneita tekniikan ammattilaisia. Monissa maissa tittelin käyttö on tiukasti säänneltyä, kuten Suomessakin.
Insinööri (AMK) on 4-vuotinen tekniikan ja liikenteen alan ammattikorkeakoulututkinto, joka valmentaa lähinnä teollisuuden ja hallinnon työnjohto-keskijohtotason tehtäviin. Ennen ammattikorkeakoulujen tuloa 1990-luvun puolivälistä alkaen insinööri oli opistoasteen tutkinto. Tutkinnot erottaa siitä, että ammattikorkeakoulututkinnon nimikkeeseen liitetään tunnus "(AMK)". Myös tutkinnon sisältö on muuttunut opintoinsinöörin ajoista. Insinöörin ammattikorkeakoulututkinnon jatkotutkintona on suoritettavissa ylempi ammattikorkeakoulututkinto insinööri (ylempi AMK), joka lain edessä rinnastetaan ylempiin korkeakoulututkintoihin.
Diplomi-insinööri on ylempi korkeakoulututkinto, jonka myöntää teknillinen yliopisto tai yliopiston teknillinen tiedekunta. Diplomi-insinöörin tutkinto on akateeminen ja tieteellinen tutkinto ja valmistaa lähinnä ylemmän ja keskijohdon tehtäviin, tutkimukseen, myyntiin, koulutukseen tai jatkotutkintoihin (tekniikan lisensiaatti ja tekniikan tohtori). Vuodesta 2005 lähtien koulutusohjelma on jaettu niin, että ensin suoritetaan alempi korkeakoulututkinto tekniikan kandidaatti.
Vuosittain insinöörikoulutuksen aloituspaikkoja ammattikorkeakouluissa on noin 10 000. Näistä 7000 on nuorisoasteella ja 3000 aikuiskoulutuksessa. Valmistuneita on vuosittain vain 5000, joka tarkoittaa, että noin 50% insinöörikoulutuksen aloittaneista ei koskaan valmistu. Yliopistoissa on lisäksi noin 4000 diplomi-insinöörin koulutuspaikkaa vuosittain, tosin osa heistäkään ei koskaan valmistu. Viime aikoina kritiikkiä on herättänyt insinöörikoulutuksen merkittävä laajeneminen 1990-luvun aikana suhteessa kasvaneisiin opetusresursseihin. Insinööriopiskelijoista noin 15 % on naisia ja yliopistojen diplomi-insinööriopiskelijoista naisia on noin 20%.
Suomen työelämässä toimii tällä hetkellä noin 70 000 insinööriä.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Etymologia
Insinöörin nimike on usein vulgaarietymologisissa esityksissä johdettu englannin sanasta engine ’kone’, johon olisi lisätty tekijäpääte -er. Näyttäisi kuitenkin siltä, että näkemys on virheellinen. Todennäköisimpänä pidetään sitä, että nimike on johdettu latinan sanasta genie ’nero’ ja viittaa ensimmäisten insinöörien, linnoitusten ja piirityskoneiden rakentajien, oivaltavaan kykyyn.
Insinööreillä tarkoitettiin useimmissa länsimaiden armeijoissa linnoittamiseen, siltojen rakentamiseen ja räjäytystöihin erikoistuneita joukkoja, joita nykyään kutsutaan Suomessa saksalaiseen tapaan pioneereiksi (ranskassa vanh. sapoeur ’sapööri’). Ruotsissa diplomi-insinöörejä kutsutaankin siviili-insinööreiksi (civilingenjör) erotukseksi varsinaisista (sotilas-)insinööreistä. Englannin kielessä civil engineer merkitsee tie- ja vesirakentamista sekä kunnallistekniikkaa suunnittelevaa insinööriä, mutta etymologia on sama.
[muokkaa] Insinööriammattikunta Suomessa
[muokkaa] Historia
Suomalaisen teknisen koulutuksen historia alkaa vuonna 1835 annetusta keisarillisesta asetuksesta, jolla määrättiin perustettavaksi ”manufaktuuri- ja hantverkkikouluja”. Ensimmäiset tällaiset oppilaitokset perustettiinkin vuonna 1849 Helsinkiin, Turkuun ja Vaasaan. Sopivien opettajien ja oppilaiden puutteessa Turun ja Vaasan teknilliset reaalikoulut näivettyivät ja muuttuivat myöhemmin ammattikoulutasoisiksi laitoksiksi, mutta Helsingin oppilaitos muutettiin jo 1870-luvulla Polyteknilliseksi opistoksi ja vuonna 1908 Teknilliseksi korkeakouluksi.
Kehitys, joka johti Teknillisen korkeakoulun perustamiseen oli luonteeltaan valtiojohtoista ja keskittyi Helsinkiin. Maan merkittävin teollisuuskaupunki oli kuitenkin Tampere, jossa oli jo varhain kiinnitetty huomiota työvoiman kouluttamiseen mm. perustamalla sunnuntai- ja kansakouluja. Vuonna 1886 Tampereen kaupunki perusti teknillisen koulun, jonka tehtävänä oli kouluttaa ammattitaitoista työvoimaa lähinnä työnjohtotehtäviin. Koulu laajennettiin vuonna 1913 Tampereen teknilliseksi oppilaitokseksi, jossa oli ammattikoulu- ja opistolinjat. Opistolinja jakaantui lyhyempään ja pitempään kurssiin., joille ei ollut varsinaisia tutkintonimikkeitä. Sotien välisenä aikana monet muutkin Suomen kaupungit perustivat vastaavia oppilaitoksia nopeuttamaan teollistumistaan. On huomattava, että 1960-luvulta alkaen näiden oppilaitosten nimien oikeinkirjoitusta muutettiin siten, että sana ”tekninen” korvasi ”teknillisen”. Nykyään sanaa teknillinen käytetään vain puhuttaessa yliopistotasoisesta koulutuksesta tai haluttaessa tietoisesti vaikuttaa vanhahtavalta.
Tekniikan alan ammattinimikeiden sekavuus kuvasi 1900-luvun alussa alan sekavaa koulutustilannetta. Yleisnimikkeenä tekniikan ammattilaisille käytettiin sanaa teknikko, joka esiintyi mm. Tampereen teknillisen seuran perustamiskokouksen kutsussa. Työnjohto- l. mestaritason yläpuolelle kehittyneen keski- ja ylemmän johdon henkilöstöstä alettiin kuitenkin pian käyttää insinööri-nimikettä. Sotien välisenä aikana tämä vakiintui nimenomaan teknisen opiston pidemmän kurssin suorittaneiden nimikkeeksi, mutta vasta vuonna 1940 valtiovalta vahvisti nimikkeen insinööri teknisen opiston pidemmälle ja nimikkeen teknikko lyhyemmälle kurssille.
Insinöörin ja teknikon toimenkuvien ero oli sotien jälkeisenä aikana selkeä: insinööri oli lähinnä keskijohdon tutkinto, kun taas kaksi-, myöhemmin kolmivuotinen teknikkokoulutus valmisti työnjohdon tehtäviin. Rakennusalalla teknikkokoulutusta vastasi rakennusmestarin tutkinto. Siirryttäessä ammattikorkeakouluihin 1990-luvulla lyhyemmistä opistoasteen tutkinnoista kuitenkin luovuttiin, minkä seurauksena teknikkokoulutus lakkasi. Korkeakoulu-uudistuksella tavoiteltiin kansainvälisesti vertailukelpoisia tutkintorakenteita, tosin monet yritykset edelleen kaipaavat teknikkoja sillä insinööreillä (AMK) ei yleensä ole heidän tasoistaan käytännön osaamista.
[muokkaa] Insinöörikoulutus
Insinöörikoulutusta saa kahdessakymmenessä suomenkielisessä sekä neljässä ruotsinkielisessä ammattikorkeakoulussa. Koulutus toteutetaan tekniikan ja liikenteen (tai esim. tekniikan ja metsätalouden) osastoilla. Lukuun ottamatta metsätalousinsinöörien koulutusta insinöörikoulutus lasketaan kuuluvaksi tekniikan ja liikenteen alaan. Tutkinnon laajuus on 240 opintopistettä. Ammattikorkeakoulu on korkeakoulujärjestelmässä yliopistolaitoksen rinnalla toimiva ei-yliopistollinen osa. Insinööritutkinto on kansainvälisessä vertailussa Bachelor of Science-tasoa.
Tyypillisesti insinöörikoulutus erikoistuu johonkin tekniikan alaan, esim. rakennus-, kone-, prosessi-, tieto- tai sähkötekniikkaan. Opiskelu on luokkamuotoista luokkakoon ollessa 20-40 henkeä. Ensimmäisinä vuosina opiskellaan pääasiassa matemaattis-luonnontieteellisia perusopintoja sekä oman alan perusteita. Myöhemmillä vuosilla erikoistutaan oman alan tarkemmin valittuun osaamisalueeseen. Tutkintoon kuuluu myös vapaasti valittavia opintoja, kielten opintoja sekä harjoittelua oman alan parissa. Ideaalitapauksessa noin puolenvuoden harjoittelu suoritetaan kesälomilla. Insinööriksi valmistutaan lopulta tekemällä insinöörityö, yleensä jonkin yrityksen tarpeisiin. Tutkinto on suoritettava viidessä vuodessa, mikäli ammattikorkeakoulun rehtori ei myönnä tähän enintään vuoden pidennystä.
Ammattikorkeakouluun on tullut 240 opintopisteen insinööri (AMK) -koulutuslinjan rinnalle rakennusmestari (AMK) -koulutus, laajuudeltaan 210 opintopistettä. Tutkinto antaa valmiudet rakennusalan työnjohtoon, ja kelpoisuuden toimia vastaavana työnjohtajana rakennuskohteissa. Se antaa kelpoisuuden myös julkisiin virkoihin ja ylempiin jatko-opintoihin. Ensimmäiset uuden koulutuksen aloittajista aloittaa koulussa syksyllä 2007. Koulutusta saa muun muassa aikuis- ja nuorisokoulutuksena eri ammattikorkeakoulussa, esimerkiksi HAMK:ssa ja Stadiassa.
[muokkaa] Koulutusohjelmat
Insinöörejä koulutettiin vuonna 2006 seuraavissa koulutusohjelmissa.
- Auto- ja kuljetustekniikka
- Automaatiotekniikka
- Bio- ja elintarviketekniikka
- Elektroniikka
- Energiatekniikka
- Hyvinvointiteknologia
- Kemiantekniikka
- Kone- ja tuotantotekniikka
- Laboratorioala
- Logistiikka
- Maanmittaustekniikka
- Materiaali ja pintakäsittelytekniikka
- Mediatekniikka
- Merenkulku
- Muovitekniikka
- Ohjelmistotekniikka
- Palopäällystö
- Paperikoneteknologia
- Paperitekniikka
- Puutekniikka
- Rakennustekniikka
- Sähkötekniikka
- Talotekniikka
- Tekstiili- ja vaatetustekniikka
- Tietotekniikka
- Tuotantotalous
- Tuotekehitys
- Veneala
- Ympäristöteknologia
Usein insinöörin nimikettä tarkennetaan hänen koulutusalallaan. Esimerkiksi kemiantekniikkaa opiskellut insinööri on kemiantekniikan insinööri, sähkötekniikkaa opiskellut taas sähköinsinööri.
[muokkaa] Insinöörit muualla maailmassa
Insinöörikoulutusperinne jakautuu kahteen päähaaraan: anglosaksiseen ja mannermaiseen. Mannermainen järjestelmä, jonka lähtömaana on toiminut Saksa, vastaa pitkälti suomalaista opisto- ja tiedekorkeakouluinsinööreineen. Anglosaksista järjestelmää leimasi pitkään Ison-Britannian ammattikoulutuksen heikkous, jonka seurauksena suurin osa insinööreistä oli vielä 1800-luvun lopulla itseoppineita, mutta myöhemmin myös Isoon-Britanniaan muodostui teknillisiä opistoja ja yliopistollista insinöörikoulutusta. Yhdysvalloissa insinöörikoulutus keskittyi yliopistoihin jo varhaisessa vaiheessa, minkä vuoksi insinöörikunta ei sikäläisen järjestelmän omaksuneissa maissa jakaannu opisto- ja diplomi-insinööreihin. Kaikki insinöörit ovat muodollisesti suorittaneet ainakin Bachelor of Science -tutkinnon, mutta heidän ammattitaitoaan määrittelee, millaisesta yliopistosta tutkinto on saatu. Suuri osa yliopistoiksi itseään kutsuvista laitoksista ei tee lainkaan tutkimusta, minkä vuoksi ne muistuttavat lähinnä suomalaisia ammattikorkeakouluja. Lisäksi näidenkin oppilaitosten taso vaihtelee laajalti. Iso-Britannia muutti 1990-luvulla ammattikorkeakoulunsa yliopistoiksi, minkä vuoksi sen järjestelmä vastaa yhdysvaltalaista.
Useissa maissa insinööriammattikunta säätelee pätevyyttään erityisellä sertifiointimenettelyllä. Tyypillisesti täyden ammattipätevyyden saavuttaminen edellyttää hyväksytyn oppilaitoksen antamaa korkeakoulututkintoa ja kahta–neljää vuotta työkokemusta insinöörityössä. Monissa maissa vasta pätevyyden saavuttaneilla on oikeus harjoittaa ammattia itsenäisesti tai toteuttaa tiettyjä suunnittelutehtäviä. Eurooppalaisella tasolla tällaisen sertifioinnin tarjoaa Euroopan Insinöörijärjestöjen liitto FEANI, joka myöntää Euroinsinööri -nimikettä vaatimukset täyttäville hakijoille. Euroinsinööri-nimikkeellä ei kuitenkaan toistaiseksi ole laillisia vaikutuksia.
