Tuottavuus

Wikipedia

Tuottavuus on taloustieteessä tuotannon tehokkuuden mitta. Se on tuotoksen määrän ja laadun suhde käytettyjen tuotantopanosten määrään ja laatuun. Tuottavuuden kasvu on tärkeä taloudellisen hyvinvoinnin sekä taloudellisen kasvun lähde. Liiketoiminnassa hyvä tuottavuus on kilpailukyvyn välttämätön ehto.

Sisällysluettelo 1 Taloudellinen kasvu ja tuottavuus 2 Tuottavuus syntyy reaaliprosessissa 3 Lisäarvo tuotannon kannattavuuden mittana 4 Tuottavuusmalli 5 Tuottavuuden ja kannattavuuden yhteys 6 Kehityksen kuvaaminen aikasarjoin 7 Osittaistuottavuuden mittaus ja tulkinta 8 Tuottavuuskehitys 8.1 Kehitys Suomessa 8.2 Tuottavuusparadoksi 9 Katso myös 10 Lähteet 10.1 Viitteet 11 Aiheesta muualla 11.1 Kirjallisuus 11.2 Linkit

[muokkaa] Taloudellinen kasvu ja tuottavuus

Taloudellisessa toiminnassa voidaan tunnistaa työnjakoon perustuen tuotanto ja kulutus. Tuotanto on prosessi, jossa yhdistellään erilaisia aineettomia ja aineellisia tuotannon välineitä niin, että syntyy kulutuksen välineitä. Sitä tapaa, jolla tuotannontekijät yhdistellään tuotannossa tuotoksen aikaansaamiseksi, kutsutaan teknologiaksi. Teknologia voidaan kuvata matemaattisesti tuotantofunktion avulla. Se kuvaa erilaisten panosyhdistelmien ja tuotoksen välistä riippuvuutta. Tuotantofunktio on tuotannon suorituskyvyn kuvaaja ja tuottavuus sen konkreettinen mitta.

Tuotantofunktion avulla voidaan yksinkertaisesti kuvata taloudellisen kasvun mekanismia. Taloudellinen kasvu on taloudellisen yhteisön aikaansaaman tuotannon lisäys. Se ilmaistaan tavallisesti vuotuisena kasvuprosenttina, joka kuvaa (reaalisen) kansantuotteen kasvua. Taloudellinen kasvu syntyy kahden tekijän vaikutuksesta niin että voidaan puhua kasvun komponenteista. Nämä komponentit ovat tuotantopanosten lisäys ja tuottavuuden lisäys.^[2]

Kokonaistuottavuuden kaava muotoillaan yleensä seuraavasti:

Kokonaistuottavuus = Tuotoksen määrä/Panoksen määrä

Tässä kaavamuotoilussa korostetaan, että tuotosten ja panosten muutokset on mitattava niin, että niihin sisältyvät sekä määrälliset että laadulliset muutokset. ^[3] Määrälliset ja laadulliset muutokset tapahtuvat käytännössä siten, että erilaisten tuotosten ja panosten suhteelliset määrät ja suhteelliset hinnat muuttuvat. Kun halutaan korostaa, että kokonaistuottavuuden kaava sisältää tuotoksen ja panoksen laatumuutokset, kaava kirjoitetaan seuraavaan muotoon.

Kokonaistuottavuus = Tuotoksen määrä ja laatu/Panoksen määrä ja laatu

Kokokaistuottavuuden mittaaminen käytännössä edellyttää mittausratkaisua, jossa erilaisten tuotteiden ja panosten määrä ei ole rajoitettu. Tähän tarkoitukseen on kehitetty useita mittausmalleja. Katso Tuottavuusmallit.

[muokkaa] Tuottavuus syntyy reaaliprosessissa

Yritysten harjoittama tuotanto on tyypillisesti tavaratuotantoa, palvelutuotantoa ja usein niiden yhdistelmää eli tavaran ja palvelun tuotantoa. Yritystoiminta voidaan jakaa osaprosesseihin niin että voidaan tunnistaa seuraavat viisi, joilla kullakin on oma logiikkansa, tarkoituksensa, teoriansa ja tunnuslukunsa. Niitä on pystyttävä tarkastelemaan erikseen, mutta kuitenkin osana kokonaisuutta, jos haluaa niitä mitata ja ymmärtää. Yrityksen pääprosesseja ovat

1. Reaaliprosessi
2. Tulonjakoprosessi
3. Tuotantoprosessi
4. Rahoitusprosessi
5. Markkina-arvoprosessi

Tuottavuus syntyy reaaliprosessissa, tuottavuushyödyt jaetaan tulonjakoprosessissa ja nämä kaksi prosessia muodostavat tuotantoprosessin. Tuotantoprosessi ja sen osaprosessit reaaliprosessi ja tulonjakoprosessi tapahtuvat käytännössä samanaikaisesti, mistä syystä niistä ulospäin näkyvä tuotantoprosessi on tunnistettavissa ja mitattavissa. Reaaliprosessi ja tulonjakoprosessi ovat laskennan keinoin tunnistettavissa ja siitä syystä analysoitava erikseen, jos haluaa ymmärtää tulonmuodostuksen logiikkaa tuotannossa.

Reaaliprosessissa tapahtuu tuotannon tuloksen tekeminen, jota voidaan kuvata tuotantofunktion avulla. Se tarkoittaa tuotannossa tapahtumasarjaa, jossa eri laatuiset ja määräiset tuotannon panokset yhdistellään eri laatuisiksi ja määräisiksi tuotteiksi. Tuotteet voivat olla fyysisiä tavaroita, aineettomia palveluja ja tavallisesti niiden yhdistelmiä. Tuottajan tuotteisiin luomat ominaisuudet merkitsevät lisäarvoa kuluttajalle, joka jaetaan markkinoilla hinnan perusteella kuluttajan ja tuottajan kesken. Näin syntyvät kuluttajan lisäarvo ja tuottajan lisäarvo. Tuottajan lisäarvo on reaaliprosessin tulos ja suhteellisesti mitattuna se tarkoittaa tuottavuutta.

Tuotannon tulonjakoprosessi tarkoittaa tapahtumasarjaa, jossa laadultaan ennallaan pysyvien tuotteiden ja panosten yksikköhinnat muuttuvat aiheuttaen muutoksen tulonjaossa tuotteiden vaihdantaan osallistuvien kesken. Tulonjaon muutoksen suuruus on suoraan verrannollinen tuotosten ja panosten hintojen muutokseen ja niiden määriin. Tuottavuushyödyt jaetaan esimerkiksi asiakkaille alhaisempina tuotehintoina tai henkilöstölle suurempina palkkoina.

Tuotantoprosessi koostuu reaaliprosessista ja tulonjakoprosessista. Tuotantoprosessin menestymisen kriteeri ja tulos on kannattavuus. Tuotannon kannattavuus on se osuus reaaliprosessin tuloksesta, jonka tuottaja on tulonjakoprosessissa saanut pitää itsellään. Tuotantoprosessia kuvaavat suureet ovat kannattavuuden osatekijöitä tuottoja ja kustannuksia. Ne eroavat reaaliprosessin suureista siinä, että kannattavuuden osatekijät ovat nimellishintaisia eli päivän hintaan arvostettuja kun taas reaaliprosessin suureet ovat kiinteähintaisia.

Rahoitusprosessi tarkoittaa yrityksen rahoittamiseen liittyviä tapahtumia.

Markkina-arvoprosessi tarkoittaa tapahtumasarjaa, jossa sijoittajat määrittelevät yrityksen markkina-arvon sijoitusmarkkinoilla.

[muokkaa] Lisäarvo tuotannon kannattavuuden mittana

Toimivien yritysten onnistumisen asteikko on moninainen eikä ole mahdollista esittää mitään yleispäteviä menestymisen kriteerejä. On kuitenkin yksi kriteeri, jonka perusteella voidaan yleispätevästi tehdä päätelmiä tuotannon onnistumisen asteesta. Tämä kriteeri on kyky tuottaa lisäarvoa. Lisäarvo (surplus value) tarkoittaa kannattavuuden kriteerinä tuottojen ja kustannusten erotusta, kun kustannuksissa otetaan huomioon normaaliin tuloslaskelmaan sisältyvien kustannusten lisäksi oman pääoman kustannukset. Lisäarvo tarkoittaa, että tuotos on arvoltaan suurempi kuin sen aikaansaamiseen tehty uhraus eli käytettyjen tuotantopanosten arvo (tuotantokustannus). Jos lisäarvo on positiivinen, omistajan tuottovaatimus on ylittynyt.

Oheisessa taulukossa on esitetty tuotannon lisäarvolaskelma perusesimerkin luvuin. Perusesimerkki on pelkistetty tuloslaskelma, jota voidaan käyttää havainnollistamiseen ja mallintamiseen. Pelkistettynäkin se sisältää kaikki todellisen mittaustilanteen ilmiöt, joista tärkein on tuotos- ja panosrakenteen muutos kahden ajanjakson välillä. Perusesimerkki toimii siis tuotannon havainnollisena ”pienoismallina” ilman, että mitään todellisen mittaustilanteen piirteistä menetetään. Käytännössä tuotteita ja panoksia voi olla satoja, mutta mittauksen logiikka ei muutu siitä, miten se esitetään perusesimerkin avulla. Mittauksen tarkkuuden kannalta on tärkeää, ettei erilaisia tuotoksen ja panoksen eriä yhdistellä. Mittaaminen on yleensäkin tarkkaa vain silloin, kun mittaamisen kohde on laadultaan homogeeninen.

Esimerkissä on laskettu sekä absoluuttinen että suhteellinen lisäarvo. Absoluuttinen lisäarvo on tuotoksen ja panoksen arvojen erotus ja suhteellinen lisäarvo vastaavasti niiden suhde. Esimerkin lisäarvolaskelma on nimellishintainen, kunkin ajankohdan käyvin hinnoin laskettu. Nimellishintainen lisäarvo on kannattavuuden mitta tuotannossa.

[muokkaa] Tuottavuusmalli

Tuottavuusmallin ^[4], ^[5], ^[6] avulla reaaliprosessin, tulonjakoprosessin ja tuotantoprosessin tulokset voidaan laskea. Lähtökohtana on laskelma, jossa kannattavuuden mittarina käytetään lisäarvoa. Vain lisäarvolaskelma kelpaa lähtökohdaksi, jos halutaan mitata ja ymmärtää kannattavuuden ja tuottavuuden välistä yhteyttä tai halutaan ymmärtää reaali- ja liiketoimintaprosessin yhteyttä. Harhaton kokonaistuottavuuden mittaus edellyttää kaikkien tuotantopanosten huomioon ottamista ja lisäarvolaskelma on kannattavuuden laskelmista ainoa, joka täyttää tämän ehdon.

Laskentaa voidaan ymmärtää parhaiten soveltamalla taloustieteen ceteris paribus-sääntöä, jonka mukaan esitellään kerrallaan vain yhden tekijän muutoksen vaikutuksia tutkittavaan ilmiöön. Laskenta voidaan tästä syystä esittää vaiheittain etenevänä prosessina. Ensiksi lasketaan tulonjakoprosessin vaikutukset ja sen jälkeen reaaliprosessin vaikutukset tuotantoprosessin kannattavuuteen.

Laskennan ensimmäisessä vaiheessa erotetaan kannattavuuden muutoksesta (285,12-266,00=19,12) reaaliprosessin ja tulonjakoprosessin vaikutukset. Tämä tapahtuu yksinkertaisesti luomalla yksi apusarake (4), johon laaditaan lisäarvolaskelma jakson yksi määrin ja jakson kaksi hinnoin. Näin syntyy kannattavuuslaskelma, jossa sarakkeet 3 ja 4 kuvaavat tulonjakoprosessin muutoksen aiheuttamaa tulosvaikutusta ja sarakkeet 4 ja 7 reaaliprosessin muutoksen aiheuttamaa tulosvaikutusta.

Tämä tuottavuusmalli on säädettävä malli. Se tarkoittaa, että toisen mallin ominaisuudet voidaan asettaa tähän malliin, jonka jälkeen mittaus voidaan suorittaa tätä toista mallia simuloiden. Tuottavuuskirjallisuudessa on näitä tuotantofunktioon perustuvia tuottavuusmalleja seuraavat kolme: Courbois & Temple 1975 ^[7], Gollop 1979 ^[8] ja Kurosawa 1975 ^[9]. ^[10] Mallien erot ovat lähinnä laskentatekniikassa ja havainnollisuudessa. Erot mittaustuloksissa ovat vähäiset.

[muokkaa] Tuottavuuden ja kannattavuuden yhteys

Mittaustuloksia voidaan havainnollistaa mallein ja graafisin esityksin. Oheinen kuva havainnollistaa prosessien välisiä kytkentöjä muutosta kuvaavin indeksein. Indeksiesitys on havainnollinen siitä syystä, että muutosten suuruudet ovat vertailukelpoisia. Luvut ovat peräisin edellä esitetystä laskentaesimerkistä.^{[11] [12]}).

Tuotantoprosessien muutoksia kuvaavat keskeisimmät yhdeksän tunnuslukua voidaan esittää oheisen kuvan muodossa. Pystylinjat kuvaavat reaaliprosessin, tuotantoprosessin ja tulonjakoprosessin tunnuslukuja. Tuotantoprosessin tunnusluvut syntyvät reaaliprosessin ja tulonjakoprosessin seurauksena. Vaakalinjat kuvaavat panosprosessin ja tuotosprosessin muutoksia sekä niiden vaikutuksia tulokseen. Kuvan logiikka on yksinkertainen. Kuvan nurkissa olevat neliöt kuvaavat laskennan lähtötietoja. Kannattavuuteen vaikuttavat suureet saadaan jakamalla kunkin prosessin tuotossuure panossuureella. Tämän jälkeen tuotantoprosessin suureet saadaan kertomalla keskenään reaaliprosessin ja tulonjakoprosessin suureet.^[11]

[muokkaa] Kehityksen kuvaaminen aikasarjoin

Markkinataloudessa vallitseva kilpailu pitää huolen siitä, että tuotannossa aikaansaatu tuottavuuden kasvu jaetaan ennemmin tai myöhemmin sidosryhmille. Tätä ilmiötä voi havainnollistaa laatimalla tuottavuuden ja tulonjaon kehitykselle aikasarjat.

Oheinen graafi kuvaa, miten kannattavuus riippuu tuottavuus- ja tulonjakokehityksestä. Tuottavuusluvut ovat fiktiivisiä, mutta käytännössä täysin mahdollisia kuvaten keskimäärin 1,5 prosentin vuotuista tuottavuuden kasvua. Tuottavuuden kasvun mahdollisuudet vaihtelevat suuresti toimialoittain ja ovat yleensä suoraan verrannolliset alan tekniseen kehitykseen. Nopean kehityksen aloilla päästään voimakkaampaan tuottavuuden kasvuun. Näin on perinteisesti ajateltu. Nykyään ymmärretään, että inhimillisellä ja sosiaalisella pääomalla sekä kilpailutilanteella voi olla merkittävä vaikutus tuottavuuden kasvuun. Joka tapauksessa tuottavuus kasvaa pienin askelin. Tarkalla tuottavuuden mittauksella voidaan arvostaa näitä pieniä muutoksia ja siten luoda tuottavuutta arvostava kulttuuri organisaatioon.

[muokkaa] Osittaistuottavuuden mittaus ja tulkinta

Osittaistuottavuuden (partial productivity) mittauksella tarkoitetaan mittausratkaisuja, jotka eivät täytä kokonaistuottavuuden mittauksen vaatimuksia, mutta ovat kuitenkin käyttökelpoisia kokonaistuottavuuden indikaattoreita. Käytännössä lähes kaikki mittarit ovat osittaistuottavuuden mittareita. Tällöin mittaamisen kohteena ovat kokonaistuottavuuden osatekijät, jotka oikein tulkittuna kertovat tuottavuuden kehityksestä jollakin osa-alueella. Osittaistuottavuuden termi kuvaa hyvin sitä, että kokonaistuottavuutta mitataan vain osittain – tai likimääräisesti. Mittaukset ovat tavallaan puutteellisia, mutta kun ymmärtää kokonaistuottavuuden logiikan, voi osittaistuottavuuden mittaustuloksia tulkita oikein ja siten hyödyntää käytännön tilanteissa. Tyypillisiä osittaistuottavuuden mittausratkaisuja ovat:

1. Osatuottavuus (Single-factor productivity)
2. Jalostusarvotuottavuus (Value-added productivity)
3. Yksikkökustannuslaskenta (Unit cost accounting)
4. Tehokkuuden tunnusluvut (Efficiency ratios)
5. Johtamisen tunnuslukujärjestelmä (Managerial control ratio system)

Osatuottavuudella tarkoitetaan tuottavuuden mittausta, joka on tuotoksen ja yhden panostekijän suhde. Tunnetuin osatuottavuuden mittari on työn tuottavuutta kuvaava mittari tuotos per työpanos. Joskus on käytännöllistä käyttää tuotoksena jalostusarvoa. Näin mitattua tuottavuutta kutsutaan jalostusarvotuottavuudeksi. Tuottavuutta voidaan tarkastella myös kustannuslaskennassa yksikkökustannusten avulla. Tällöin on yleensä kysymys standardikustannuslaskennan tietojen hyödyntämisestä tuottavuusmittauksissa. Tehokkuuden tunnuslukuja, jotka kertovat tuotetun arvon ja sen vaatiman uhrauksen suhteesta jotain, on käytettävissä yleensä suuri määrä. Ne ovat yleensä hyviä tuottavuuden indikaattoreita vaikka ovatkin fyysisiä suureita, nimellishintaisia suureita tai niiden yhdistelmiä. Johtamisen tunnuslukujärjestelmät koostuvat yksittäisistä mittareista, joita tulkitaan rinnan muiden aiheeseen liittyvien mittareiden kanssa. Tunnusluvut voivat liittyä mihin tahansa vastuualueen menestystekijään kuten kannattavuuteen, laatuun, markkina-asemaan jne. Tunnusluvut voidaan kytkeä kokonaisuudeksi yksinkertaisin säännöin, jolloin syntyy tunnuslukumittaristo. Tulosmatriisi on tyypillinen tällainen tunnuslukujärjestelmä.

Osittaistuottavuuden mittauksessa käytetyt mittareiden perustyyppejä ovat fyysiset mittarit, nimellishintaisen arvon mittarit ja kiinteähintaisen arvon mittarit. Nämä mittareiden perustyypit eroavat toisistaan siinä, minkälaisia muuttujia niillä voi mitata ja mitkä tekijät on jätetty vakioituna mittauksen ulkopuolelle. Tekijöiden vakioiminen mittauksessa antaa mahdollisuuden tarkemmin kohdentaa mittaus haluttuun muuttujaan, mutta samalla se merkitsee kapea-alaisempaa mittausta. Oheinen taulukko on laadittu näiden mittareiden perustyyppien vertailemiseksi. Ensimmäisessä sarakkeessa esitetään mittarityyppi, toisessa se suure tai ne suureet, joita mittarilla voi mitata, ja kolmannessa sarakkeessa todetaan ne tekijät, jotka mittauksessa oletetaan vakioiksi.

Tuotannon ohjaamisessa on perinteisesti käytetty paljon osittaistuottavuuden mittareita ja käytännössä on opittu niiden osittaisuudesta aiheutuvat puutteet. Työn tuottavuus on kansantalouden ja toimialan tasoilla tärkeä ja paljon käytetty mittari, josta on käytössä useita kaavamuotoiluja. Kansakunnan taloudellisen hyvinvoinnin arvioinnissa ja vertailussa käytetään yleensä mittaria kokonaistuotanto/asukas eli BKT/asukas.

[muokkaa] Tuottavuuskehitys

Kansakunnan pääasiallisena tavoitteena on tuottaa korkea ja kasvava elintaso kansalaisilleen. Tavoitteen saavuttaminen ei riipu hämärästä ”kilpailukyvyn” käsitteestä, vaan kansakunnan resurssien eli työvoiman ja pääoman käytön tuottavuudesta. Tuottavuus on pitkällä aikavälillä maan tärkein osatekijä, koska se vaikuttaa suoraan kansantuloon. Korkea tuottavuus mahdollistaa korkeat palkat ja antaa kansalaisille paremmat mahdollisuudet valita vapaa-ajan ja työn välillä. Se luo myös kansantulon, josta maksettavilla veroilla kustannetaan elintasoa kohottavat julkiset palvelut.^[13]

Kansakunnan tasolla kilpailukykyyn liittyy vain tuottavuus. Elintason nousu riippuu yritysten kyvystä saavuttaa korkea tuottavuus ja kasvattaa sitä aikaa myöten. Tehtävänämme on ymmärtää miksi näin käy. Tuottavuuden jatkuva kasvu edellyttää, että talous kehittyy kaiken aikaa. Yritysten on lisättävä tuottavuuttaan väsymättä parantamalla tuotteidensa laatua, kehittämällä niihin toivottuja ominaisuuksia, parantamalla tuotantotekniikkaa ja tehostamalla tuotantoa.^[13]

[muokkaa] Kehitys Suomessa

Suomalaisten elintaso on sadassa vuodessa kasvanut 12-kertaiseksi, kun elintason mittarina on kansantuote asukasta kohti. Tämä elintason kasvu on saatu aikaan tekemällä työtä, mutta itse asiassa vähemmällä työllä. Asukasta kohden tehtyjen työtuntien määrä on tänään alhaisempi kuin sata vuotta sitten. Selitys tähän kehitykseen on, että työn tuottavuus on kasvanut 14-kertaiseksi. Yhdellä työtunnin ansioilla saadaan siis 14 kertaa niin paljon tavaroita ja palveluja kuin sata vuotta sitten. Esimerkki kuvaa sen, miten elintason kasvu syntyy tuottavuuden kasvusta.^[14]

[muokkaa] Tuottavuusparadoksi

1980-luvulla yksityisellä sektorilla puhuttiin paljon niin sanotusta tuottavuusparadoksista eli siitä, miksi tuottavuus ei kasvanut, vaikka yritykset olivat investoineet suuria summia tietotekniikkaan? Ongelmana oli se, ettei yrityksissä oltu muutettu toimintatapoja, vaan tietotekniikka oli ympätty vanhojen toimintatapojen päälle: tehokkuuden asemesta tuloksena oli eräänlaista "automatisoitua tehottomuutta". Vasta vanhojen toimintatapojen kyseenalaistamisen myötä tuottavuus kääntyi nousuun. ^[15]

[muokkaa] Katso myös

• Tuottavuusmalli
• Tuottavuusmatriisi
• Prosessinkehittäminen
• Logistiikka

[muokkaa] Lähteet

• Courbois, R. & Temple, P.: La methode des ”Comptes de surplus” et ses applications macroeconomiques. 160 des Collect. INSEE, Serie C (35), 100 s., 1975.
• Genesca, G. E. & Grifell, T. E.: Profits and Total Factor Productivity: A Comparative Analysis. Omega. The International Journal of Management Science, 1992, Vol. 20. vsk, nro No. 5/6, s. 553-568.
• Gollop, F. M.: Accounting for Intermediate Input: The Link Between Sectoral and Aggregate Measures of Productivity Growth. Measurement and Interpretation of Productivity, 1979. National Academy of Sciences.
• Jalava, J. & Pohjola, M.: Työn tuottavuus Suomessa vuosina 1900-2003 ja sen kasvuprojektioita vuosille 2004-2030. Teoksessa Talouskasvu ja julkistalous ikääntyneen väestön oloissa.. Valtioneuvoston kansilan julkaisusarja, 2004.
• Jorgenson, D. W. & Griliches, Z.: The Explanation of Productivity Change. Review of Economic Studies, 1967, s. 249-283.
• Kurosawa, K.: An aggregate index for the analysis of productivity. Omega, 1975, s. 157-168.
• Loggerenberg van, B. & Cucchiaro, S.: Productivity Measurement and the Bottom Line. National Productivity Review, 1982, Vol. 1. vsk, nro No. 1, s. 87-99.
• Pineda, A.: A Multiple Case Study Research to Determine and respond to Management Information Need Using Total-Factor Productivity Measurement (TFPM).. Virginia Polytechnic Institute and State University, 1990.
• Porter, M.E.: Kansakuntien kilpailuetu. Otava, 1991.
• Saari, S.: Tuottavuuden mittaus osana kannattavuuden mittausta teollisuusyrityksessä: Mittausmenetelmien vertaileva tutkimus. TTKK.Väitöskirja, 2000.
• Saari, S.: Tuottavuus. Teoria ja mittaaminen liiketoiminnassa. Tuottavuuden käsikirja. MIDO OY. 273 s., 2006a.
• Saari, S.: Productivity. Theory and Measurement in Business. European Productivity Conference. Espoo, Finland 30 August-1 September 2006., 2006b. Saatavana Internetissä
• Saari, S.: Tulosmatriisiohjaus. Ominaisuudet ja käyttö. Miten saada halutut asiat tehdyksi organisaatiossa. MIDO OY 280 s., 2004.

[muokkaa] Viitteet

[muokkaa] Aiheesta muualla

[muokkaa] Kirjallisuus

• Aulin-Ahmavaara, P. & Jalava, J.: Kansantalouden toimialoittaisten tuottavuusmittareiden kehittäminen. Tuottavuuskatsaus 1999, 1999. Tilastokeskus.
• Brayton, G. N.: Simplified Method of Measuring Productivity Identifies Opportunities for Increasing It. Industrial Engineering, Feb., 1983. vsk.
• Davis, H. S.: Productivity Accounting. University of Pennsylvania, 1955.
• Graig, C. & Harris, R.: Total Productivity Measurement at the Firm Level. Sloan Management Review, , 1973. vsk, nro Spring 1973, s. 13-28.
• Hjerppe, R.: Kasvun vuosisata. VAPK-kustannus, 1990.
• Hyytinen, A. & Rouvinen, P. (toim.): Mistä talouskasvu syntyy?. ETLA, 2005.
• Ojala, J. & Eloranta, J. & Jalava, J. (toim.): The Road to Prosperity, An Economic History of Finland. SKS, 2006.
• Jalava, J: Essays on Finnish Economic Growth and Productivity, 1860-2005. Väitöskirja. Tilastokeskus, 2007.
• Kendrick, J. & Creamer, D.: Measuring Company Productivity: A handbook with Case Studies. The National Industry Productivity Board, Studies in Business Economics, 1965, No. 89. vsk.
• Kendrick, J. W.: Improving Company Productivity. The Johns Hopkins University Press, 1984.
• Mundel, M. E.: Improving Productivity and Effectiveness. Prentice-Hall, Inc, 1983.
• Maliranta, M. & Ylä-Anttila, P. (toim.): Kilpailu, innovaatio ja tuottavuus. ETLA, 2007.
• Sumanth, D.: Productivity Measurement and Evaluation Models for Manufacturing Companies. Illinois Institute of Technology. University Microfilms International, dissertation thesis. 291 s., 1979.
• Uusi-Rauva, E.: Tuottavuus, mittaa ja menesty. TT-kustannustieto Oy, 1996.

[muokkaa] Linkit

• Alho, K. & Kaitila, V. & Kotilainen, M.: Työllisyys ja tuottavuus. 2006. Työministeriö.
• Berghäll, E. & Junka, T.: T&K,tuottavuus ja taloudellinen kasvu 2006. VATT.
• EANPC: Tuottavuus, innovatiivisuus, työelämän laatu ja työllisyys 1999.
• Euroopan työturvallisuus- ja työterveysvirasto: Tuottavuussivusto
• European Productivity Conference EPC 2006: Competitiveness through Productivity (Conference Papers) 2006. Espoo
• Hannula, M.: Työympäristö ja tuottavuus 2004.
• Hulten, C.: Total Factor Productivity (PDF) (A Short Biography) 2000. University of Maryland and National Bureau of Economic Research.
• Lind, D.: Har Finland hunnit ikapp Sverige? (PDF) (En jämförande produktivitetsanalys över 30 år) 2007. TCO.
• TEKES: Kokonaistuottavuus OECD-maissa 2006.
• Tietoyhteiskuntaneuvosto: Tulevaisuuden elinvoimainen Suomi 2006. TKK Dipoli.
• Valtioneuvoston kanslia: Palvelualojen kehitys, tuottavuus ja kilpailu (PDF) 2005.