Symphonie Fantastique
Wikipedia
Symphonie Fantastique (suom. Fantastinen sinfonia) op. 14 on Hector Berliozin säveltämä sinfoninen runoelma. Siinä on lisänimi episodi erään taiteilijan elämästä.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Teos
 |
Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Hehkutusta, fanitusta ja ylisanoja pitäisi karsia isolla kädellä. Liikaa subjektiivista kuvailua. |
[muokkaa] Rakkaus
Symphonie Fantastiquen ensimmäinen osa Unelmia, Intohimoja kertoo taiteilijan pakkomielteestä löytää ihanteellinen rakastettu. Hän tapaa nuoren naisen, joka on juuri sellainen kuin taiteilija on unelmissaan toivonut. Hän rakastuu tähän epätoivoisesti, mikä herättää hänessä sekä ilon, mustasukkaisuuden että raivon tunteita. Mutta lopussa korostuvat taiteilijan tuntema lempeys ja suru sekä uskonnon suoma lohdutus.
Osan alku on hidas ja täynnä uneliasta melankoliaa. Se perustuu Berliozin lapsuudessaan säveltämään melodiaan, josta hän teki uuden eloisan sovituksen puupuhaltimille.
Salaperäisten käyrätorvien ja viulujen arpeggioiden jälkeen musiikki nopeutuu ja pian viulut ja huilu soittavat taiteilijan rakastettua kuvaavan teeman, joka toistuu eri muodoissa kaikissa sinfonian osissa ja toimii näin sitä yhdistävänä motiivina. Kun osa kehittyy ja palaa aikaisempiin teemoihin, Berlioz antaa vapauden ja musiikki muuttuu elinvoimaiseksi ja energiseksi. Sitten orkesterin nopeiden ja dramaattisten sointujen jälkeen kuullaan viipyilevänä soiva osio - religioso.
[muokkaa] Tanssiaiset
Toisessa Tanssiaiset -osassa taiteilija on tanssiaisissa. Hän näkee tanssijoiden joukossa vilahduksen rakastetustaan, mikä saa hänen mielensä kuohumaan.
Harppujen arpeggiot ja viulut luovat viehkeän tunnelman tanssisalonkiin ja melkein heti tämän jälkeen viulut aloittavat ihastuttavan tanssimelodian, jota harput säestävät. Yhtäkkiä sävellaji vaihtuu pahaenteisesti, kun rakastetun teema kuullaan uudelleen huilun ja oboen soittamana, valssin rytmeihin sekoittuneena. Tunnelma palaa pian ennalleen valssin tahtien voimistuessa. Pitkähkössä loppuosassa klarinetit soittavat ihastuttavan soinnukkaan osan, mutta juuri kun musiikki saa tanssijat pyörähtelemään pitkin lattiaa, rakastetun teema palaa hetkellisesti, ennen kuin tanssi loppuu hillittömään kiihkoon.
[muokkaa] Surumielinen yksinäisyys
Kolmannessa Kohtaus maalla -osassa taiteilija on maaseudulla. Hän kuuntelee kahden paimenen laulavan sveitsiläistä melodiaa Ranz des vaches (jolla kutsuttiin lehmät lypsettäviksi) ja toivoo yksinäisyytensä olevan väliaikaista. Synkät ajatukset painavat hänen mieltään, mutta lopulta hän saa rauhan. Sitten paimenet kutsuvat jälleen karjaa, mutta saavat vastaukseksi vain ukkosen jyrinän.
Seuraavaksi kuullaan toisen paimenen soittavan englannintorvea ja toisen paimenen vastaavan oboella. Viulut ja huilu soittavat pitkän ja surullisen melodian, johon orkesteri kohta yhtyy. Bassoäänet rikkovat rauhan ja saavat vastauksekseen rakastetun teemasta tutun melodian, jonka soittavat unohtumattomasti huilu ja oboet. Tätä seuraa myrskyisä osio, jonka jälkeen pastoraali-teema palauttaa rauhan takaisin. Osa loppuu paimenten soittamien huilujen surullisiin säveliin, johon patarummut vastaavat ukkosen jyrähtelyä jäljitellen.
[muokkaa] Selkäpiita karmiva jännitys
Marssi mestauslavalle -osassa taiteilija hallusinoi oopium-unissaan tappaneensa epätoivoissaan rakastettunsa. Hänet on tuomittu kuolemaan ja hänet johdatetaan mestauslavalle kansan katsoessa hänen kulkuaan.
Rummut, matalat jouset ja kivahtelevat pasuunat luovat osan alkuun selkäpiita karmivan dramaattisen jännityksen. Pian marssimelodian jälkeen soittavat äänekkäästi vaski- ja puupuhaltimet. Nämä luovat uskomattoman teatraalisen tunnelman. Mutta juuri ennen dramaattista huipentumaa rakastetun teema kuullaan nopeasti klarinetilla soitettuna, minkä jälkeen giljotiini kirskahtaa osan loppuessa viimeisiin äänekkäisiin tahteihin.
[muokkaa] Aavemainen kokoontuminen
Viimeinen osa Noitasapatti kuvaa taiteilijaa noitien, aaveiden ja hirviöiden ympäröimänä hänen omissa hautajaisissaan.
Rakastetun teemasta tuttu melodia kuullaan jälleen, mutta tällä kertaa se soi groteskissa ja vääristyneessä muodossa hirvittävän kuolemantanssin parodioidessa sielunmessua (Dies irae).
Osan pahaenteistä alkua seuraa rakastetun melodia, joka soitetaan nyt tanssimuodossa pilkallisesti Es-vireisellä klarinetilla. Sitten Dies irae kuullaan pahaenteisten kellojen kumahdellessa, vaskipuhaltimet ja pizzicato-tekniikalla soitetut puupuhaltimet vastaavat tähän kaksinkertaisella nopeudella. Pian tämä tekee tilaa fuugalle, musiikilliselle vuoropuhelulle, jossa orkesterin eri soittimet jäljittelevät toisiaan. Osan alun synkästä musiikista kuullaan lukuisia muunnelmia, kunnes Dies irae palaa takaisin. Tämän uskomattoman epätavallisen osan lopettavat sykähdyttävät orkestraaliset ilotulitukset.
[muokkaa] Berliozin orkestraaliset tehokeinot
Symphonie Fantastique -teoksen ainutlaatuisin piirre on Berliozin orkesterointi. Hän ei käyttänyt vain aikaisemmin harvemmin kuultuja soittimia, mutta hän käytti niitä uudella tavalla ja yhdistellen. Sinfoniassa on mm. neljä fagottia, neljä erityyppistä klarinettia, suuret kellot, kornetit, trumpetit, harppu ja englannintorvet.
Viimeisen osan Dies irae soitetaan ofikleideilla (nykyisen tuuban edeltäjillä), neljällä fagotilla, Es-vireisellä klarinetilla ja kuolemankelloilla. Osan lopussa luodaan aavemaista tunnelmaa jousilla.
