Severin Løvenskiold

Wikipedia

Severin Løvenskiold
Norjan pääministeri Tukholmassa
Virassa 1828–1841
Edeltäjä	Mathias Sommerhielm
Seuraaja	Frederik Due
{{{arvo2}}}
Virassa {{{virassa2}}}
Edeltäjä	{{{edeltäjä2}}}
Seuraaja	{{{seuraaja2}}}
{{{arvo3}}}
Virassa {{{virassa3}}}
Edeltäjä	{{{edeltäjä3}}}
Seuraaja	{{{seuraaja3}}}
Tiedot
Syntymäaika	7. helmikuuta 1777
Syntymäpaikka	Porsgrunn, Norja
Kuolinaika	15. syyskuuta 1856
Kuolinpaikka	Gjerpen, Norja
Puolue	Unionipuolue
Ammatti	{{{ammatti}}}
Puoliso	{{{puoliso}}}
Arvonimet	{{{arvonimet}}}
Allekirjoitus	{{{allekirjoitus}}}
Huomioitavaa

Severin Løvenskiold oli norjalainen kamariherra, Eidsvollin kansalliskokousedustaja, Norjan pääministeri Tukholmassa ja viimeinen Norjan valtionhoitaja.

[muokkaa] Tausta

Løvenskioldin suku oli eräs Norjan rikkaimpia aatelissukuja^[1]. Severin syntyi kartanonherra Søfren (Severin) von Løvenskioldin (1743–1818) ja Benedicte Henrika Aallin (1756–1813) perheeseen. Hän kävi lukion Eutinissa Holsteinissa ja opiskeli kaivostoimintaa Saksissa ja Sleesiassa. Hän valmistui lakitieteestä (cand. jur.) Kööpenhaminan yliopistosta 1796.^[2]

[muokkaa] Ura

Løvenskiold työskenteli joitakin vuosia Tanska-Norjan keskushallinnossa Kööpenhaminassa kamarijunkkerin virassa. Hän toimi muun muassa talousministeri, kreivi Schimmelmannin sihteerinä. Aika vaikutti hänen yhteiskuntakäsitykseensä ja hän itse kuvasi itseään konservatiivisena monarkistina.^[2]

Vuonna 1802 hän peri Fossumin rautaruukin isältään ja vuosina 1803–1813 hän oli Bratsbergin lääninherrana nykyisessä Telemarkissa. Hän johti myös Larvikin kreivikuntaa 1805–1811. Hänelle myönnettiin kamariherran arvonimi 1804.^[2]

1814 Løvenskiold valittiin Eidsvollin kansalliskokousedustajaksi Bratsbergin vaalipiiristä. Kokouksessa hän kuului yhdessä kreivi Herman Wedel-Jarlsbergin kanssa unionipuolueeseen, joka kannatti unionia Ruotsin kanssa. Vastakohtana Wedel-Jarlsbergille Løvenskiold ei ollut liberaali, vaan hän vastusti suvereenia kansanvaltaa ja jäi usein vähemmistöön äänestyksissä.^[2]

Ruotsi-Norja-unionin tultua voimaan 4. marraskuuta 1814, nimitettiin Løvenskiold Norjan ministerineuvottelijaksi Tanskan velkakysymyksessä 28. marraskuuta. Ministerinvirkaa hän piti hallussaan vuoteen 1817 saakka. Hän oli muutamia vuosia poissa politiikasta, lukuun ottamatta aatelin lakkauttamista Norjassa vuonna 1821, mitä hän vastusti.^[2]

Pääministeri Matthias Sommerhielmin kuoltua 1827 nimitti kuningas Kaarle XIV Juhana unionimielisenä ja monarkistisena tunnetun Løvenskioldin pääministeriksi 10. heinäkuuta 1828. Kreivi Wedel-Jarlsbergin kuoltua 1840 kuningas nimitti Løvenskioldin Norjan valtionhoitajaksi 27. helmikuuta 1841 ja hän matkusti Tukholmasta Kristianiaan toukokuussa ottamaan tehtävän vastaan. Hän toimi valtionhoitajana 17. kesäkuuta 1856 saakka. Hänen jälkeensä valtionhoitajan virka oli täyttämättä, kunnes se 1. heinäkuuta 1873 korvattiin uudella pääministerinviralla.^[2]

Løvenskiold oli jatkuvasti ristiriidassa Stortingetin talonpoikaisopposition kanssa ja hän vastusti liberaaleja lakiehdotuksia. Hän tuki kuningasta täysin, kun hän hajotti talonpoikaisradikaalin Stortingetin 1835. Tästä hänet haastettiin valtakunnanoikeuteen, missä hänet tuomittiin 1000 spesidalerin sakkoihin. Kuningas kuitenkin kieltäytyi vapauttamasta häntä pääministerin tehtävistä. Unionipolitiikassa hän sai aikaan kuninkaallisen päätöksen vapaasta Norjan kauppalipun käytöstä laivastossa ja hän oli keskeinen hahmo Kaarle Juhanan unionikomitean asettamispäätöksen taustalla 1839.^[2]

Valtionhoitajana Løvenskiold vastusti nuorta ministeri Frederik Stangia, joka kannatti liberaaleja reformeja ja yhteistyömuotoja hallituksen ja Stortingin välillä. Hän oli myös erittäin skeptinen Marcus Thranen johdolla nousevaa työväenliikettä kohtaan. Vuoden 1851 vaalien jälkeen ristiriidat Stortingetin kanssa kärjistyivät entisestään, koska uusi Storting oli entistä radikaalimpi. Løvenskiold suositteli, että kuningas ei hyväksyisi Stortingetin päätöstä hyväksyä juutalaisten pääsy Norjaan, eikä uusia päätöksiä rautateistä ja hypoteekkipankista. Kuningas ei seurannut hänen neuvoaan ja hänestä tuli yksinäinen hahmo Norjan julkisuudessa. Hän vastusti viimeiseen saakka laajaa äänioikeutta, perimysoikeutta, liberaalimpaa tuomioistuinlainsäädäntöä ja valtionhoitajan viran lakkauttamista. Perustuslakiasioissa hän kannatti kuninkaan ehdotonta veto-oikeutta.^[2]

[muokkaa] Lähteet

1. ↑ Severin Løvenskiold www.eidsvoll1814.no. Viitattu 27. tammikuuta 2008. (norjaksi)
2. ↑ ^{2,0 2,1 2,2 2,3 2,4 2,5 2,6 2,7} Severin Løvenskiold Regjeringen.no. Viitattu 27. tammikuuta 2008. (norjaksi)