Rovaniemen valtaus
Wikipedia
Rovaniemen valtaus tapahtui toisen maailmansodan aikaan Lapin sodassa 16. lokakuuta 1944 suomalaisjoukkojen edetessä Rovaniemen kauppalaan, josta peräytyvät saksalaisjoukot olivat vetäytyneet pohjoiseen.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Taustaa
Suomalaisjoukot lähestyivä Rovaniemen kauppalaa kahdesta pääsuunnasta: Kemin maantietä pitkin eteni Tornioon maihinnousun tehnyt Ryhmä Pajari, ja idän puolella Ranuan suunnasta Ryhmä Lagus. Lagus eteni kolmessa osassa: Ranuantietä taisteluosasto Kurenmaa ja pohjoisempana jokivartta pitkin Jääkäriprikaati. Kemintietä etenevä Pajarin ryhmä käsitti kärkenä Taisteluosasto Halstin ja sen takana Taisteluosasto Loimun sekä joen eteläpuolella kulkevan Vahvennetun 15. Prikaatin.[1] [2]
[muokkaa] Rovaniemen kauppalan tuhoaminen
Saksalaisten vetäytymissuunnitelmaan kuului poltetun maan taktiikka. Käsky Rovaniemen kauppalan tuhoamiseen annettiin useassa vaiheessa: 6. lokakuuta vain saksalaisten jälkeensä jättämä oma infrastruktuuri ja laitteistot tuli hävittää. Saksalaiseet ryhtyivät tuhoamaan Pöyliövaaran ja Kursunkijärven maastossa sijainnutta varuskunta-aluettaan seuraavana päivänä. 9. lokakuuta armeijakunnan päällikkö kenraalieversti Lothar Rendulic määräsi tuhottavaksi Suomen valtion rakennukset ja pari päivää myöhemmin kaikki julkiset rakennukset. Viimein 13. lokakuuta joukoilla oli määräys tuhota kaikki asumukseksi kelpaavat rakennukset, lukuun ottamatta kirkkoja, sairaaloita ja taloja joissa asukkaat olivat paikalla.[3] Käytännössä kaikki rakennukset, jopa Pöyliövaaran hyppyrimäki tuhottiin. Samaten poltettiin kirkko, kuten useilla muillakin paikkakunnilla. Saksalaiset hävittivät kauppalaa järjestelmällisesti sytyttäen rakennuksia tulee aivan viime hetkiin asti. Kauppalan rakennuskannasta tuhoutui yli 90 prosenttia.[1]
[muokkaa] Suomalaisten eteneminen Rovaniemelle 14. lokakuuta 1944
Laguksen ryhmä saavutti Rovaniemen seudun 14. lokakuuta. Saksalaisten pääjoukot olivat jo vetäytyneet kauppalasta, mutta vahvasti aseistetut motorisoidut jälkivarmistukset olivat jäljellä. Kauppala oli tulessa ja rakennusten tuhoaminen jatkui. Ounaskosken silta oli räjäytetty illalla 10. lokakuuta, Suutarinkorvan silta oli räjäyttämättä, mutta panostettavana.[4]
Ensimäisenä saapui Rovaniemen seudulle Jääkäripikaati jokivartta seuraten Posion maantietä pitkin idästä. Kärjessä oli viides pataljoona, seuraavina JP 3 ja JP 2. Neljäs pataljoona ylitti joen ja eteni pohjoispuolta. Joukot olivat edenneet polkupyörämarssina ripeää vauhtia Narkausjärveltä saamatta taistelukosketusta edellä vetäytyviin motorisoituihin saksalaisjoukkoihin. Kuohunkijoelta oli yritetty laskea valiomiehistöillä miehitetyillä neljällä pikaveneellä kohti Rovaniemeä estämään liikenteellisesti tärkeiden kauppalan suurten siltojen tuhoaminen, mutta joen vuolaus ja koskipaikat esivät veneiden käytön.[4] Rovaniemen 300-metrisen Suutarinkorvan sillan itäpuolella, Yliniemen kohdalla lähellä Koskenkylää joukot kohtasivat linnoittautuneet saksalaisasemat iltapäivällä 14. lokakuuta. Saksalaiset vetäytyivät asemistaan taistellen kohti siltaa ja sitä pitkin joen pohjoispuolelle. Jääkäriprikaatin viides pataljoona eteni kärjessä kohti Suutarinkorvan sillan eteläpäätä.[1][2]
Rovaniemen rautatieaseman ratapiha sijaitsi tuolloin kauppalan keskustassa nykyisen valtatie 4:n tieleikkauksen kohdalla. Ratapihalla seisoi täyteen lastattu ammustarvikejuna ilma veturia: 400 tonnia tykistön ja kranaatinheittiien ammuksia, valopatruunoita ja miinoja. Koska kauppalassa riehuvat tulipalot aiheuttivat junan räjähdysvaaran, komensi päivälllä saksalainen eversti Schreiber junan hinattavaksi panssarivaunulla ratapihan eteläosaan avonaisempaan maastoon. Screiberille tuntemattomasta systä illansuussa juna oli kuitenkin takaisin ratapihalla: joko se oli hinattu sinne, vierinyt itsekseen tai sitä ei oltu siirretty lainkaan. Vaikka junan räjähdysvaara oli ilmeinen, oli Schreiberin pakko jättää vaunut paikoilleen, sillä saksalaisilla ollut enää paikalla panssarivaunuja tai muuta raskasta kalustoa jolla juna voitaisiin hinata turvaan. Ammuslasti räjähti pian samana iltana. Junanvaunujen räjähtelyä jatkui useita tunteja, ja pitkin kauppalan keskustaa vaunuista lentelevät ammukset aiheuttivat lisää tulipaloja ja yllättäviä tappioita saksalaisille. Ammuksia satoi kauppalan ulkopuolelle asti.[1][5]
Räjähdys aiheutti myös paineaallon, joka kolmen kilometrin etäisyydestä huolimatta pyyhkäisi Suutarinkorvan sillan kannelle saksalaisten sillan räjäytystä varten asettamat räjähteet jokeen. Suomalaisten kiivaasta häirinnästä huolimatta saksalaiset panostivat sillan uudelleen ja räjäyttivät sen kello 21.30. Pysäyttääkseen sillan jäänteitä pitkin hyökänneen suomalaisten JP 3:n 1. Jääkärikomppanian saksalaiset ajoivat vielä sillan kupeeseen junan, jonka räjäyttivät ja sen jälkeen vetäytyivät Jäämerentietä pohjoiseen. Suomalaisten hyökkäyksen myötä väylä kauppalasta Jäämerentielle oli katkaistu.[1]
Viides pataljoona jatkoi Jäämerentietä kauppalaan päin tehtävänään varmistaa Ounaskosken silta. Saksalaiset olivat räjäyttäneet 315-metrisen sillan kuitenkin jo 10. lokakuuta.[4] Etelämpää Ranuan tietä edenneet Laguksen muut joukot, Taisteluosastot Hanste ja jäljempänä Kurenmaa, valtasivat saksalaisten tuhoaman varuskunta-alueen Pöyliövaaran ja Kursunkijärven maastossa. Joukot saapuivat Kemijoen etelärannalle lauantai-iltana, 14. lokakuuta. Lounaasta Kemintietä pitkin kohti Rovaniemeä marssivat Ryhmä Pajarin joukot olivat vielä lauantaina parinkymmenen kilometrin päässä kauppalasta.
[muokkaa] Sunnuntai 15. lokakuuta
15. lokakuuta Taisteluosasto Hanste saavutti Jääkäriprikaatin kärkijoukot edettyään Pullinpuolelle, keskustaa vastapäätä olevalle Ounasvaaran rinteelle, josta osasto pyrki häiritsemään rakennuksia tuhoavia saksalaisjoukkoja joen toisella puolella. Suomalaisten häirintätulitus saikin säästettyä joitakin rakennuksia vastapäisellä rannalla.[1] Väsyneet joukot käskettiin kuitenkin pysyttäytymään joen itäpuolella.[4]
Suutarinkorvan sillan tienoilla Jääkäriprikaatin kolmas pataljoona ylitti joen tilapäisveneillä Saarenkylän puolelle. Sillan kohdalle ryhdyttiin rakentamaan Pohjoisrantaa pitkin edennyt neljäs pataljoona eteni läpi Saarenkylän ja yritti Yläkunnarin kohdalla ylittää joen. Saksalaisten vastarinta oli kuitenkin liian kovaa, ja Jääkäriprikaati komennettiin saksalaisten perään Jäämenrentielle.[2]
Ranuan tietä edenneet joukot löysivät Ounasvaaran rinteeltä saksalaisten jättämän osittain tuhotun suuren elintarvikevaraston, puoli miljoonaa tölkkiä erilaisia säilykkeitä. Alue oli kuitenkin vaarallinen: lääninsairaalan katolla ollut tulenjohtaja osoitti alueelle tykkitulta Korkalovaarassa sijaitsevasta patterista, lisäksi saksalaiset tulittivat aluetta panssarintorjuntatykeillä ja konekivääreillä. Nälkäiset joukot täydensivät heikkoja varastojaan välittämättä saksalaisten tulituksesta ja useat suomalaissotilaat kaatuivat.[4]
Samana päivänä, 15. lokakuuta Kemintietä pitkin saapuvan Pajarin ryhmän JR 11:n eteneminen pysähtyi maantien varteen Ala-Korkalon Kuolaniemeen ja Mäntyniemeen tulivoimaisiin saksalaisasemiin, vajaat kymmenen kilometriä Rovaniemen keskustasta. Tietäen että kauppalan tuhoaminen oli täydessä käynnissä, päätti kärkijoukoissa kulkeva Halsti jatkaa koukkauksella eteenpäin katkaistaakseen saksalaisten perääntymistien Ounasjokivartta pitkin luoteeseen. Hän jätti Ala-Korkaloon yhden pataljoonan, ja otti mukaansa JR 11:sta 2. ja 3. pataljoonan ja Erillispataljoona 13:n, viimeksimainitun ilman lupaa, sillä yksikkö oli Pajarin komennossa. Pimeässä yössä joukot siirtyivät maantieltä metsään löytääkseen kauppalaan johtavan rautatielinjan. Rautatietä pitkin taisteluosasto eteni itään kohti kauppalaa, kunnes kolmen kilometrin päässä rautatieasemalta törmäsi vahvoihin saksalaisasemiin ja hyökkäys pysähtyi.[1]
Halsti jätti yhden pataljoonan, II/JR 11:n rautatien luokse, ja taisteluosasto kääntyi kohti pohjoista. Tarkoitus oli kiertää Korkalovaaran länsirinnettä pitkin ja koukata kauppalaan pohjoisempaa. Yön pimeydessä marssiosasto kuitenkin venyi ja katkeisi kahtia. Alkupää harhautui kauppalan suuntaan liiian aikaisin, nousi Korkalovaaran huipulle ja törmäsi saksalaislinjoihin. Kiivaan tulituksen alla osasto levisi pitkin metsiä. Saksalaisten jatkaessa tulitusta summamutikassa yön pimeyteen ja valorakettien syttyessä taivaalle paljastuivat saksalaisten asemat suomalaisille. Puolustuslinja vei katkeamattomana nauhana etelästä pohjoiseen erottaen kauppalan keskustan niemen kärkeen. Kysymyksessä oli operaatio Birken johdosta rakennettu, linnoitettu puolustuslinja Ringwall. Suomalaiset pääsivät irtautumaan taemmas metsiin, kokosivat harhailevat joukkonsa ja vetäytyivät rautatien tuntumaan lepäämään muutamaksi tunniksi.[1]
[muokkaa] Saksalaiset vetäytyvät 16. lokakuuta
Taisteluosasto Halsti suuntasi maanantain 16. lokakuuta valjetessa koukaten kohti pohjoista. Tarkoitus oli edetä Mäntyvaaran kautta soisen maaston yli Vennivaaraan ja sieltä käsin katkaista luoteeseen Kittilään johtava maantie, joka oli nyt saksalaisten ainoa vetäytymisreitti kauppalasta. Iltapäivällä raskaan suomarssin jälkeen osasto pääsi ryhmittymään Kittilän tien varteen, ja avasi tulen yhtäaikaisesti usean kilometrin matkalla kohti tietä pitkin eteneviä kolonnia. Tie katkaistiin kahdella pataljoonalla kello 16 kahdesta kohtaa, väliin jäi noin kilometrin matka. Saksalaisten vastarinta ja tulitus oli kuitenkin kiivasta, ja mitä pitemmälle päivä ehti sitä kovemmaksi taistelut kävivät. Illan tultua suomalaisjoukoilta loppuivat ammukset, sillä Pajarin ja Halstin erimielisyyksien vuosi ammushuoltoon ei oltu varattu joukkoja. Toinen pataljoonista joutui irtautumaan jo kello 19. Jäljellejääneet joukot eivät voineet mitään saksalaisten tulivoimaiselle yllätysrynnäkölle keskiyöllä. Saksalaiset mursivat sulun poistuen kovaa vauhtia kohti Kittilää ja Muoniota. Rynnäkössä saksalaiset muun muassa tulittivat suomalaisasemia lyhyeltä etäisyydeltä lukuisten panssarikauhujen voimin. Suomalaisten oli vetäydyttävä Vennivaaran metsiin viimeistenkin saksalaisjoukkojen lähtiessä kauppalasta.[6][1]
Saksalaiset olivat jatkaneet rakennusten tuhoamista kauppalassa keskeytymättä ympäristön taisteluista huolimatta. Maanantaina 16. lokakuuta kello 18, vielä viime hetkellä ennen viimeisten saksalaisjoukkojen vetäytymistä polttoryhmä sytytti Rovaniemen kauppalan kirkon palamaan. Ala-Korkalossa saksalaiset irtautuivat kovien taisteluiden jälkeen, ja Ryhmä Pajarin Jalkaväkirykmentti 11 eteni pitkin Kemintietä saksalaisia seuraten. JR 11 tunkeutui ensimmäisenä suomalaisjoukkona kauppalaan noin kello 20.30. Saksalaiset vetäytyivät edellä antautumatta taisteluun. Kauppalan rakennukset ja kadut olivat vahvasti miinoitettuja, tulipalot raivosivat osin yhä, ja rauniokasat olivat hehkuvia pätsejä. Savua oli joka paikassa.[4] Joukot jatkoivat saksalaisjoukkojen perässä Kittiläntielle, jossa ne kohtasivat saksalaisten lähdettyä Vennivaarasta tielle siirtyneet Taisteluosasto Halstin joukot.[6] Seuraavana päivänä loputkin joukot pääsivät kauppalaan.
[muokkaa] Katso myös
[muokkaa] Lähteet
- Toivo T. Kaila: Lapin sota. Helsinki: WSOY, 1950.
- Janne Kankainen: "Lapin sota", Oulu ja oululaiset sodissa 1918 ja 1939-1945. kokoelmateos, toim. Kankainen, Rauhala, Vahtola. Oulu: Oulun kaupunki, 2002. ISBN 951-9234-92-6.
- Jouni Kallioniemi: Lapin sota 1944-1945 Suursodan loppunäytös pohjoisessa. Raisio: Teospiste Oy, 1989.
- Esko Kähkönen: "Rovaniemen evakuointi, tuho ja evakkoaika", Rovaniemen veteraanit 1939-1945, s. 59-61. kokoelmateos, toim. Virrankoski et al.. Jyväskylä: Rovaniemen kaupunki, mlk ja srk, 2005. ISBN 952-91-8573-1.
- Viimeinen näytös. Suomen Kuvalehti, 2004, nro 39, s. 42-47.
- Mikko Virrankoski: "Rovaniemen miesten sotataipaleelta", Rovaniemen veteraanit 1939-1945, s. 56-58. kokoelmateos, toim. Virrankoski et al.. Jyväskylä: Rovaniemen kaupunki, mlk ja srk, 2005. ISBN 952-91-8573-1.
- Earl F. Ziemke: Saksalaisten sotatoimet pohjolassa 1939-1945. Porvoo: WSOY, 1963.
[muokkaa] Viitteet
- ↑ 1,0 1,1 1,2 1,3 1,4 1,5 1,6 1,7 1,8 Kallioniemi 1989, s. 196-209
- ↑ 2,0 2,1 2,2 Virrankoski 2005
- ↑ Suomen Kuvalehti 39/2004
- ↑ 4,0 4,1 4,2 4,3 4,4 4,5 Kaila 1950, s. 161-170
- ↑ Opetusneuvos Erkki Hautamäki on esittänyt suomalaisten itse aiheuttaneen Rovaniemen kauppalan palon. Hän kertoo tavanneensa suomalaispioneerin, joka kuolinvuoteellaan paljasti räjäyttäneensä rautatieasemalla ammusjunan; räjähdyksen aiheuttamat tulipalot olisivat tuhonneet kauppalan. (Eero Leppänen: Polttivatko suomalaiset itse kauppalan? Kaleva, 28.10.2007, s. 13. Kaleva Kustannus Oy. )
- ↑ 6,0 6,1 Kaila 1950, s. 136-139
