Rippikirja
Wikipedia
Rippikirja on Ruotsissa ja Suomessa seurakuntakohtainen rekisteri seurakuntalaisista. Usein kymmenen vuoden jaksoihin kirjamuotoon sidotut rekisterit sisälsivät nimen, syntymäajan , sukulaissuhteiden ja asuinpaikan lisäksi usein myös muita tietoja, esimerkiksi merkintöjä uskonnollisesta oppineisuudesta, ammatista, rokotuksista ja rikoksista. Rippikirjat eli seurakuntien pääkirjat loivat väestökirjanpidon perustan.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Rippikirjajärjestelmän synty
Rippikirjalaitoksen historia Suomessa juontaa pitkälti Turun piispa Johannes Gezeliukseen, joka tunnetaankin kirkollisen kansanopetuksen uranuurtajana. Tähän tarpeeseen hän julkaisi 1666 aapiskatekismuksen "Yxi lasten paras tawara", joka säilytti asemansa kristinuskon kansanomaisena perusoppikirjana aina 1700-luvun puoliväliin, jolloin Upsalan arkkipiispa Olaus Svebiliuksen 1689 julkaisema ja Porvoon piispa Daniel Jusleniuksen suomeksi 1745 kääntämä Lutherin katekismuksen lyhyt selitysteos vähitellen syrjäytti sen.
Gezelius kirjoitti hiippakuntansa papeille 1665 kiertokirjeen, jossa hän kehotti näitä pitämään kirjaa seurakuntalaistensa kristinopintaidosta. Tämä oli alkusysäys kirkolliselle väestökirjanpidolle Suomessa. Jo aikaisemminkin tavataan vastaavanlaisia asiakirjaryhmiä yksittäisistä Suomen seurakunnista, mutta Gezelius onnistuu vakiinnuttamaan menettelyn. Niinpä monien pitäjien katkeamaton väestökirjanpito juontaa juurensa aina 1660-luvulle, ja 14 seurakunnan rippikirja on selvästi aloitettu Gezeliuksen vaikutuksesta 1665-1667. Vuonna 1686 säädetty kirkkolaki määräsi, että jokaisessa seurakunnassa oli pidettävä rippikirjaa.
[muokkaa] Hallinnon apuväline
Rippikirjojen perimmäisenä tarkoituksena oli seurata seurakuntalaisten hengellistä vaellusta: valvoa ihmisten lukutaitoa, kristinopin hallintaa sekä ehtoolliselle osallistumista. Seurakuntalaisten rekisteröinti ajoi myös maalliseen keskusvallan asiaa: valtion oli helpompi kohdistaa verotusta ja muita hallinnollisia toimenpiteitä, kun kirkko rekisteröi väestön ja heidän elämänsä tarkasti.
[muokkaa] Rippikirjojen sisältö
Rippikirjan malli on saatu Ruotsin kautta Saksasta, jossa vastaavia luetteloita on säilynyt jo 1500-luvulta. Tämä on seurausta uskonpuhdistuksen esittämästä kansanopetuksen vaatimuksesta. Gezelius myös painatti pappien työtä helpottamaan rippikirjakaavakkeita, joihin tiedot voitiin lisätä valmiisiin sarakkeisiin.
Rippikirjasta tuli nopeasti kirkollisen väestökirjanpidon kulmakivi. Rippikirjaan merkittyjen sukulaisuussuhteiden avulla esimerkiksi mahdollisten avioesteiden todentaminen kävi huomattavasti yksinkertaisemmin, joskin kuulutuskäytäntö säilytti asemansa paikoin aina 1900-luvun alkuun saakka.
[muokkaa] Rippikirjojen kieli ja nimikäännökset
Kaikkein varhaisimmat rippikirjat saatettiin kirjoittaa latinaksi, mutta yleensä rippikirjojen kieli oli ruotsi. Yleisesti käytettiin myös saksankielisiä käsitteitä ja lyhenteitä. 1800-luvun lopulla seurakunnat velvoitettiin suomenkielisillä alueilla siirtymään suomenkieliseen väestökirjanpitoon.
Yleensä nimet olivat ruotsinkielisessä suomenkielistä nimeä muistuttavassa muodossa, mutta samasta henkilöstä saatettiin asiakirjoissa käyttää myös useita erikielisiä muotoja: yleensä kirjaajasta riippuen ruotsin- tai saksankielisiä, joskus latinan- tai suomenkielisiä. Lasta kastettaessa pappi on saattanut merkitä lapselle esimerkiksi Henricus-nimen. Myöhemmissä asiakirjoissa saatetaan käyttää sekaisin muotoja Henric, Hindric, Hindrich, Heinrich, Henrich ja lyhenteitä Henr: tai Hind:. Henkilön nimi on kuitenkin koko ajan ollut suomen puhekielen mukainen Heikki. Sama muunnos tehtiin myös patronyymeille ja sukunimille, esimerkiksi Erkki Paavonpoika Kaukonen merkittiin Eric Påhlsson Kaukåin.
[muokkaa] Rippikirjojen tiedot
Rippikirja sisälsi eri aikoina hieman erilaisia tietoja, mutta ydin pysyi pääosin muuttumattomana. Rippikirja jakautui kaupungissa kortteleihin ja tontteihin, maaseudulla kyliin ja taloihin. Tontit ja talot puolestaan käsittivät niissä asuvat ruokakunnat, joiden johdossa oli yleensä tilan omistaja, talollinen. Torpparit, sotilaat, käsityöläiset, mäkitupalaiset ja muu tilaton väestö merkittiin yleensä omille sivuilleen, mutta palkolliset toisinaan myös sen talouden yhteyteen, jonka palveluksessa he olivat.
Varhaisimmat kirjat sisältävät tietoja hyvin ylimalkaisesti, lähinnä ruotsinnettuja henkilönnimiä ja maininnan katekismustaidoista. 1700-luvun kuluessa tiedot kuitenkin tarkentuivat ja monipuolistuivat, ja tyypillinen rippikirja kertoo lukijalleen edellisten lisäksi myös siihen merkittyjen henkilöiden syntymäajan, mahdolliset muutot, talontyttärien avioliitot, erityiset sairaudet ja kuolinajan. Aluksi syntymäajat perustuivat talonpoikien omaan arvioon iästään, syntymäpäivään perustuvat täsmälliset tiedot ilmestyivät kirjoihin yleensä vasta 1700-luvun loppupuolella. Harvoin henkilön ikä on ilmaistu vuosina, mikä epäilemättä heijastaa talonpojan omaa käsitystä asiasta.
Merkinnät tarkentuivat jatkuvasti. 1800-luvulle tultaessa rippikirjoihin ilmaantuivat syntymäseurakunnat, rokotukset, avioliittomerkinnät ja erityiset huomautussarakkeet, joihin pappi saattoi kirjata hyvinkin henkilökohtaista tietoa seurakuntalaisesta: muun muassa mahdolliset rikokset, asepalveluksen ja sairaudet. 1800-luvun lopulla rippikirjat kattoivat käytännöllisesti katsoen koko yksilön elämänpiirin ja rakensivat perustan koko nykyaikaiselle väestökirjanpidolle. 1900-luvulla rippikirjoihin lisättiin vielä tietoja seurakuntalaisten kirjoitustaidosta, koulusivistyksestä ja kirkollisesta äänioikeudesta.
[muokkaa] Aiheesta muualla
Digiarkisto Suomen sukuhistoriallisen yhdistyksen sivustolla voi tutustua alkuperäisistä rippikirjoista skannattuihin kuviin.
