Rapallon sopimus
Wikipedia
Rapallon sopimus solmittiin 16. huhtikuuta 1922 Neuvosto-Venäjän ja Weimarin Saksan kesken. Sen allekirjoitti Saksan ulkoasiainministeri Walther Rathenau ja Neuvosto-Venäjän ulkoasiainkansankomissaari Georgi Vasiljevitš Tšitšerin. Tämä Genovan konferenssin aikana solmittu sopimus loi Neuvosto-Venäjän ja Saksan välille diplomaattisuhteet, jotka olivat katkenneet 13. marraskuuta 1918, kun Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan oli Neuvosto-Venäjä julistanut Brest-Litovskin rauhansopimuksen mitättömäksi ja pyrkinyt hankkimaan takaisin siinä menetettyjä alueita Ukrainassa ja Puolassa sekä Baltiassa takaisin etenemällä sitä mukaa kun itävaltaunkarilaiset ja saksalaiset vetäytyivät.
Sopimusta laajennettiin Berliinissä 5. marraskuuta 1922 koskemaan myös Armenian, Azerbaidžanin, Georgian, Ukrainan, Valko-Venäjän ja Kaukasian sosialistisia neuvostotasavaltoja. Lisäpöytäkirjan allekirjoitti Venäjän sosialistisen federaation puolesta Venäjän Berliinin suurlähettiläs Nikolaus Krestinski, neuvostotasavaltojen puolesta Ukrainan toimeenpanevan keskuskomitean jäsen Waldemar Aussem ja Saksan puolesta alivaltiosihteeri von Maltzan.
Sopimuksella maailmansodan hävinnyt Saksa sekä sisällissodan ja intervention kärsinyt Neuvosto-Venäjä murtautuvat diplomaattisesta eristäytyneisyydestään. Samalla luotiin perusta sille, että Saksa saattoi Versailles'n rauhansopimuksen vastaisesti kehittää siltä kiellettyjä asejärjestelmiä Neuvostoliiton alueella.
Rapallon sopimuksen pohjalta Krestinski ja Stresemann allekirjoittivat 24. huhtikuuta 1926 vielä Berliinin sopimuksenkin, mikä sisälsi Neuvostoliiton ja Saksan välisen hyökkäämättömyyssopimuksen.
