Patonki
Wikipedia
Patonki (ransk. baguette ’pieni limppu’) on leipätyyppi, joka on kapea, pitkä, ja erittäin rapeakuorinen. Tyypillinen patonki on viidestä kuuteen senttimetriä leveä ja jopa metrin pituinen.
Lyhyempiä patonkeja käytetään usein voileipiin. Näitä voileivän kokoisia patonkeja kutsutaan joskus puolipatongeiksi. Patongit voi myös halkaista ja usein niitä tarjoillaan pâtén tai juustojen kanssa. Kun patonki on osana ns. kahviaamiaista eli mannermaista aamiaista, patonginviipaleiden päälle levitetään hilloa ja ne kastetaan kuumaan kahviin tai kaakaoon.
Patongit nähdään usein läheisesti Ranskaan ja varsinkin Pariisiin liittyvinä, vaikkakin niitä saa ympäri maailma. Ranskassa kaikki pitkät leivät eivät ole patonkeja – esimerkiksi tavallista paksumpi leipä on flûte ja ohuempi leipä on ficelle.
Ranskalaiset ruokalait määrittelevät leivän tuotteeksi, joka sisältää vain neljää seuraava ruoka-ainetta: vettä, jauhoja, hiivaa ja suolaa. Minkä tahansa muun aineen lisääminen perusreseptiin vaatii leipuria käyttämään tuotteesta jotain muuta nimeä.lähde?
[muokkaa] Historia
Patonki on Wienissä 1800-luvun keskivaiheissa kehitellyn leivän jälkeläinen. Tällöin höyryuunit otettiin ensimmäistä kertaa käyttöön, mahdollistaen rapean kuoren ja valkoisen, reikäisen leivän sisuksen tekemisen. Nämä ominaisuudet ovat vieläkin moderneissa patongeissa. Pitkiä leipiä oli jo tehty jonkin aikaa, kun lokakuussa 1920 laki kielsi leipureita työskentelemästä aamuisin ennen kello 4:00. Tämä teki mahdottomaksi valmistaa perinteistä, usein pyöreää leipää niin, että se ehtisi asiakkaiden aamiaiselle. Kapea patonki ratkaisi ongelman, koska se pystyttiin valmistelemaan ja paistamaan huomattavasti nopeammin.[1]
Äskettäin Ranskan hallitus kodifioi lakiin tietynlaisen patongin, nimeltään baguette de tradition, jota voi tehdä vain esimoderneja keinoja käyttäen.lähde? Tämä luokittelu oli historioitsija Steven Kaplanin vaivan tulos. Hän erikoistui ranskalaisten, vuosien 1700–1770 leipien historiaan. Kaplan pyysi ranskalaisia hylkäämään modernin patongin – minkä hän tuomitsi ”mauttomaksi, hajuttomaksi hirveydeksi”. Hän kehotti suosimaan maukkaampia, alkuperäisten ranskalaisten mallien mukaan leivottuja leipiä. Kaplanin tutkimuksen avain oli siinä, että 1700-luvun tapa antaa hiivan kehittyä yön yli johtaa kermanvärisen sisuksen omaavaan leipään (tutun valkoisen sijaan) ja huomattavasti voimakkaampaan makuun ja tuoksuun, mitä laajalti pidetään parempana kuin modernia patonkia.
