Olaus Petri
Wikipedia
Olaus Petri (6. tammikuuta 1493 – 19. huhtikuuta 1552) oli Wittenbergissä opiskellut ruotsalainen uskonpuhdistaja ja pappi. Hän saarnasi uskonpuhdistuksen puolesta ja käänsi Raamatun ruotsiksi. Olaus Petriä pidetään ruotsin kirjakielen isänä samaan tapaan kuin aikalaistaan Mikael Agricolaa suomen kielen isänä. Olaus Petri toimi 1531–33 Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan kanslerina. Häntä pidetään yleisesti Pohjoismaiden merkittävimpänä renessanssiajattelijana.
Olaus Petri laati lukuisia uskonnollisia kirjoituksia, mutta parhaiten hänet tunnetaan tuomarinohjeistaan, jotka julkaistiin ensi kerran painettuina vuonna 1616. Olaus Petrin tuomarinohjeet ovat olleet jo runsaan 360 vuoden ajan lakikirjan johdantona sekä Ruotsissa että Suomessa. Vuosisatojen kuluessa tuomarinohjeista on tullut olennainen osa pohjoismaista oikeusperinnettä. Oikeusfilosofiassa hänen ajatuksensa luetaan usein luonnonoikeudelliseen koulukuntaan kuuluviksi.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Olaus Petrin tuomarinohjeet
Olaus Petrin tuomarinohjeet kuuluvat pitkään tuomareille annettavien ohjeiden perinteeseen, jonka edustajia löytyy jo Vanhasta testamentista ja muinaisen Egyptin teksteistä. Ohjeet ovat Raamattuun, roomalaiseen ja kanoniseen oikeustraditioon sekä germaanis-pohjoismaisiin perinnäistapoihin liittyviä ja useat niistä ovat edelleen voimassa. Erityisesti mukana olevat jo kirjoittamishetkellä vanhat sananlaskut ovat muodostuneet suomalaisen kansanperinteen osaksi: "Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei voi olla lakikaan." Osa valojen vannottamiseen liittyvistä käytännön ohjeista on menettänyt oikeudenkäytön myötä merkityksensä, mutta osa ohjeista on edelleen ajankohtaisia hyvän oikeudenkäytön perusteita: "Tuntemattoman miehen todistus ei kelpaa", tuo esille syytetyn oikeuden kuulustella todistajaa, mikä on herättänyt keskustelua terrorismioikeudenkäyntien yhteydessä.
Tuomarinohjeisiin sisältyy ajatus siitä, että rikollista rangaistaan tämän ojentamiseksi parempaan. Tämä ei ole oikeushistoriallisesti katsottuna mitenkään itsestään selvä ajatus, sillä Olaus Petrin aikana rangaistuskäytäntö pääasiassa ankaroitui, kun Ruotsi kehittyi keskitetysti hallituksi valtioksi. Ajan oikeuskäytännössä rangaistusten päätarkoituksena pidettiin usein kansan pelottamista ja jumalallisen koston toteuttamista jo maan päällä. Olaus Petrin näkemys sai laajempaa kannatusta oikeusfilosofien keskuudessa vasta valistusajalla.
Olaus Petrin myötätunto on tavallisen ihmisen puolella, mikä sopii Olaus Petrin edustaman varhaisen reformaation teologiseen linjaan. Tuomarin vastuuta toiminnastaan Jumalalle korostetaan, ja häntä varoitetaan useaan otteeseen välttämään aiheettomien tai liiallisten sakkojen määräämistä oman voiton toivossa. Ohjeissa painotetaan myös kansalaisten oikeusturvaa sekä yhteiskunnallista ja oikeudellista tasa-arvoa.
[muokkaa] Historioitsija
Olaus Petri, humanisti ja uskonpuhdistaja, teki merkittävää työtä myös historiankirjoituksen parissa. Hänen työnsä rakentui antiikin ja keskiajan perinteille, mutta hän harrasti edeltäjiään ja aikalaisiaan vahvempaa lähdekritiikkiä, analysoi aiempaa laajemmin syy-seuraussuhteita ja vaati kaikkien henkilöiden toiminnan puolueetonta kuvaamista. Olaus Petri käytti ruotsia latinan sijasta ja kirjoitti akateemista yhteisöä laajemmalle yleisölle käyttäen selvää ja yksinkertaista kieltä.
Olaus Petrin näkökulmasta historioitsijan tehtävä oli kertoa totuuden kaikki puolet, niin hyvät kuin pahatkin. Historioitsijan velvollisuus Jumalaa kohtaan oli kertoa tapaukset niin kuin ne olivat sattuneet. Koska Jumala oli kaikkitietävä ja kaikkivaltias, olisi loppujen lopuksi pahasta väännellä totuutta. Olaus Petri arvosti empiriaa. Kun lähteet olivat niukkasanaisia tai epäselviä, oli parempi olla spekuloimatta. Kuulopuheita ja suullisia kertomuksia hän piti epäluotettavina ja niin helppoina vääristellä, että niitä ei voinut käyttää luotettavina lähteinä. Olaus Petri kiinnitti huomiota siihen, että ajan saatossa muistot haalisutvat ja että kertoja ei koskaan kerro tarinaa juuri siten kuin hän on sen kuullut. Keskiaikaiset historioitsijat puolestaan selvittivät kyllä joitain syysuhteita, mutta he eivät katsoneeet historioitsijoiden tehtävänä olevan kysyä, miksi jokin asia tapahtui. Sen sijaan heidän tehtävänään oli kertoa opettavainen ja mieluiten mukava kertomus. Yhteensattumusten tulkinta kuului filosofeille ja teologeille.
Juridisen kokemuksensa pohjalta Olaus Petri vaati historioitsijalta pitkälti samoja asioita kuin tuomarilta. Tuomarinohjeissaan hän määritteli nämä hyväksi yleissivistykseksi, asiantuntemukseksi, oikeudenmukaiseksi todistusten (lähteiden) arvioinniksi, tunteettomaksi puolueettomuudeksi ja syyttömyysoletukseksi. Olaus Petrin merkittävin ero antiikin historioitsijoihin, vaikka tämä ei ollutkaan hänelle ainutlaatuista, oli se, että hän käsitti historian lineaariseksi, eteneväksi prosessiksi, ei sykliseksi. Jumala oli kerran aloittanut maailman ja jonain tulevana hetkenä maailma myös loppuisi.
Olaus Petri vastusti katolista kirkkoa. Tämä näkyy siinä, miten hän irrottautui aiemmista historioitsijoiden tavoitteista. Olaus Petri ei hyväksynyt keskiaikaista ajatusta, jonka mukaan lähteen luotettavuus voitaisiin ratkaista sillä, että kirkko siunasi sen. Uskonpuhdistajana Olaus oli vapaampi paljastamaan korkeiden henkilöiden puolueellisia näkemyksiä, joita aiemmin pidettiin koskemattomina. Sovellettu yksilökohtainen metodi vaati historioitsijalta entistä suurempaa tutkimus- ja analysointipanosta. Esimerkkinä konkreettisesta asettumisesta aiempaa perinnettä vastaan toimii kuningas Maunu Eerikinpojan kuvaus. Historioitsijat olivat aiemmin katsoneet, että tämän kuninkaan hallituskausi oli alkanut hyvin, mutta muuttunut huonommaksi, kun kuningas lakkasi kuuntelemasta hengellisiä neuvonantajiaan, muun muassa pyhää Birgittaa. Pääasiallisena lähteenä tähän kritiikkiin oli Revelationes coelestes, Birgitan ilmestysten muistiinpanot, jotka myöhemmin johtivat Birgitan kanonisointiin. Tässä yhteydessä Birgitta oli jäävi, sillä hänellä oli yhteiset intressit kuningas Maunua vastustaneen aatelin kanssa. Teoksessaan En svensk krönika Olaus Petri katsoikin suurimman osan kritiikistä aiheettomaksi esittämällä Birgitan näkemykset puolueellisena kiistakirjoituksena, jonka ainoana perusteena olivat ilmestykset. Näitä hän piti luterilaisen tulkinnan mukaisesti lähinnä ylitulkittuina unina. Birgitan neuvojen huomiotta jättämistä Olaus Petri ei myöskään pitänyt aiheena kritisoida kuningasta, sillä neuvot olivat lähinnä "naisen hataraa rupattelua" (ruots. löst qvinno snack), katolisen mystikon merkityksentöntä hourailua.
Olaus Petri halveksui myös Ruotsissa vallinnutta verhoamatonta ylpeyttä kunniakkaasta, mutta pohjimmiltaan myyttisestä ja spekulatiivisesta, menneisyydestä. Silloisen näkemyksen mukaan gootit, jotka keskiajan alussa kulkivat läpi Euroopan perustaen useita kuningaskuntia ja ryöstäen Rooman, olisivat tulleet Ruotsista. Olaus Petri kritisoi näkemystä siksi, ettei sille ollut mitään todisteita. Hän katsoi myös, ettei ollut missään tapauksessa aihetta ylistää "joukkoa lurjuksia ja tyranneja, jotka ottivat toisten maita ja kaupunkeja, joihin heillä ei ollut mitään oikeutta." Itse hän piti parempana, ettei otettaisi kantaa kysymyksiin, joissa lähteet olivat liian epäluotettavia tai -selviä.
