Milgramin tottelevaisuuskoe

Wikipedia

Milgramin tottelevaisuuskoe on Stanley Milgramin 1960-luvulla suorittama sosiaalipsykologinen koesarja. Kokeessa mitattiin osallistujien halukkuutta totella auktoriteettiasemassa olevan henkilön antamia koehenkilön omantunnon vastaisia käskyjä.

Sähköiskukokeessa koehenkilölle kerrottiin, että hänen tulisi auttaa opiskelijaa muistia vaativissa tehtävissä rankaisemalla opiskelijaa, jos hän muistaisi väärin. Rangaistuksena väärästä vastauksesta koehenkilö antoi sähköiskuja, jotka eivät kuitenkaan olleet oikeita, vaan tehtäviin vastannut henkilö vain näytteli saavansa sähköiskuja. Kokeenjohtaja kehotti koehenkilöä korottamaan sähköiskujen voimakkuutta ja yllättävää kokeessa oli se, miten koehenkilö vain pienen vastustuksen jälkeen totteli kokeenjohtajalta saamiaan käskyjä lisätä sähköiskun voimakkuutta jopa niin, että siitä voisi seurata kuolema. Koeasetelman tieteellinen pätevyys voidaan kuitenkin kyseenalaistaa.

Koe on tiettävästi siteeratuin ja keskustelluin koesarja sosiaalipsykologiassa. Koe on kuvattu monissa sosiaalipsykologian oppikirjoissa, siitä on vedetty hyvin pitkälle meneviä johtopäätöksiä tavallisen ihmisen taipumuksesta pahaan, mutta kokeen moraali on myös kyseenalaistettu. Nykyisten ihmisillä tehtäviä kokeita koskevien eettisten sääntöjen puitteissa Milgramin koetta ei voisi tehdä. Yli 60 prosenttia eri yhteiskuntaryhmiä edustavista koehenkilöistä oli valmis kokeenjohtajan ohjeiden mukaisesti antamaan opetettavilleen kuolettavina pitämiään sähköiskuja (450 volttia). USA:ssa normaali kotitaloussähkö on 110 volttia, Suomessa 230 volttia. Koetta on tavallisimmin tulkittu 1960-luvun alun keskustelun aiheiden mukaisesti osoituksena siitä, että miltei kuka tahansa on "eichmann", keskitysleirin päällikkö.

[muokkaa] Milgramin koeasetelma

Tutkija (E) käskee koehenkilöä (T) antamaan seinän takana olevalle oppijalle sähköiskuja (L), joka on todellisuudessa näyttelijä.

Klaus Helkama on kuvannut Milgramin koesarjan perusasetelman seuraavasti:

»Koehenkilöiksi kerättiin lehti-ilmoituksella suuri joukko eri-ikäisiä, eri koulutus- ja ammattiryhmiä edustavia, miehiä. Kokeen kerrottiin koskevan muistia ja oppimista, ja se tulisi tapahtumaan Yalen kunniakkaan yliopiston tiloissa. Laboratorioon tullessaan koehenkilö tapasi siellä tiukkailmeisen, laboratoriotakkiin pukeutuneen tutkijan ja toisen osallistujan, lupsakannäköisen keski-ikäisen miehen. Ensin arvottiin roolit – toinen joutuisi oppijaksi, toinen opettajaksi -, ja koehenkilö huomasi joutuneensa opettajaksi. Hän sai seurata, miten oppijaksi joutunut kumppani sidottiin jonkinlaiseen ”sähkötuoliin”. Hänelle itselleenkin annettiin näyte iskuista, joita oppijalle voitiin antaa. Koehenkilö tuotiin toiseen huoneeseen ja asetettiin ”iskugeneraattoriksi” kutsutun laitteen ääreen. Hänen tuli lukea oppijalle pieniä tehtäviä ja antaa tälle väärästä vastauksesta sähköisku, jokaisen virheen jälkeen astetta kovempi. Iskugeneraattorista näki, että iskujen asteikko nousi asteittain 15:sta 450 volttiin. Sitä paitsi generaattorissa luki selvästi, millä alueella volttimäärät merkitsivät lievää, voimakasta tai intensiivistä iskua. Asteikon loppupäässä luki ensin ”vaara: vakava isku” ja sitten arvoituksellisesti XXX. Itse tutkija asettui valvomaan tilannetta oman työpöytänsä ääreen.»

Youtube.com-sivustolta on katseltavissa kymmeniä eri aikoina tehtyjä videoita Stanley Milgramin tottelevaisuuskokeesta. Marja Ahokkaan^[1] mukaan Milgram oli pohjimmiltaan taidevalokuvaaja ja hän uskoi voivansa kuvilla kertoa paljon sellaista, mihin sanoilla ei voi päästä.

[muokkaa] Kokeesta vedetyt johtopäätökset

Kaikki suomalaiset sosiaalipsykologian oppikirjat ovat selostaneet Milgramin koesarjaa ja esittäneet kukin siitä johtopäätöksensä:

• Stanley Milgramin koesarja osoittaa, millaisiin seurauksiin kulttuurillemme ominainen tottelemiskasvatus saattaa johtaa. ... Tuskin on liioiteltua sanoa tämän koesarjan osoittavan, miten nykyisen kulttuurimme sosialisaatioprosessit voivat tehdä kenestä tahansa uuden Adolf Eichmannin, joka lähettää ihmisiä kuolemaan vain siksi että tottelee määräyksiä. ... Meidän kulttuurissamme ihmiselle opetetaan lapsesta asti, ettei toista ihmistä saa vahingoittaa. Mutta lapsesta asti häntä opetetaan myös tottelemaan. Jälkimmäinen opetus näyttää useimpien kohdalla olleen tehokkaampi kuin edellinen. ... eikö yhtä tärkeää olisi sosialisaatiossa huolehtia siitä, että yksilö oppii tottelemattomuutta eli että hän oppii tarvittaessa kieltäytymään auktoriteettien hänelle määräämistä tehtävistä.^[2]

• Vaikka ... voidaan sanoa, että kaikkialla missä tottelevaisuuden merkitystä tähdennetään yhtä paljon kuin Yhdysvalloissa on huomattava määrä eichmanneja, niin koe viitta kuitenkin siihen, että moraalista sosiaalistumista on tarkasteltava muultakin kannalta kuin pelkästään kulttuurin moraalinormien noudattamisena. ... Koehenkilöt olivat eräässä mielessä tehneet kokeenjohtajan kanssa sopimuksen tieteellisiä tarkoitusperiä varten, ja voidaan ajatella, että heitä sitoi normi, joka kieltää rikkomasta sopimusta. Toinen tilanteessa vaikuttava normi oli toisen ihmisen vahingoittamisen kieltävä normi. ... Yksilöiden tottelemistaipumus oli voimakkaampi kuin heidän aggressiivista käyttäytymistä ehkäisevät opitut estonsa.^[3]

• Milgram näkee tottelemisen hierarkkisiin organisaatioihin liittyvänä piirteenä. Näissä vastuu tekojen seurauksista siirretään ylemmille tasoille. Alaisasemissa kannetaan vain teknistä vastuuta, huolehditaan, että asiat tehdään ajallaan ja vaaditulla tavalla.^[4]

[muokkaa] Milgramin koesarjan kritiikki

Milgramin koesarja herätti voimakasta eettistä ja tieteellistä kritiikkiä alusta pitäen. Koska Stanley Milgramilla ei ollut psykologin tutkintoa, häntä ei hyväksytty aluksi edes American Psychological Associationin (APA) jäseneksi, eikä hän saanut hakemaansa virkaa yliopistosta juuri näiden vuosina 1963–65 tekemiensä kokeiden kiistanalaisuuden takia. Myöhemmin (1974) hän sitten sai palkinnon kirjastaan Obedience of Authority, jossa hän tiivisti systemaattisesti koetuloksensa.

Tuohon aikaan oli suhteellisen tavallista, että koehenkilöitä harhautettiin luulemaan asemastaan ja tehtävästään muuta kuin mikä oli varsinainen tutkimuksen kohde. Harhauttamista sinänsä ei pidetty eettisesti arveluttavana, vaan se oli pikemminkin tae siitä, että koehenkilö ei pystynyt teeskentelemään saadakseen toivomiaan tuloksia. Kokeen jälkeen koehenkilöille sitten selitettiin todellinen asianlaita ikään kuin piilokamera-ohjelmassa. Vakavana eettisenä ongelmana pidettiin sitä, että ”viattomat” koehenkilöt saatettiin ”tieteen nimissä” havaitsemaan itsestään jotakin sellaista, johon he itse eivätkä juuri ketkään muutkaan kansalaiset uskoneet heidän sortuvan: lähes kiduttamaan hengiltä tuntemattoman lähimmäisensä pelkästään jonkin mitättömän oppimistehtävän takia.

Tiedeyhteisön suunnasta esitettiin myös runsaasti suppeampaa kritiikkiä tulosten yleistämisestä, kokeellisen manipuloinnin onnistumisesta yms. Tällaisella kritiikillä on yleensä se seuraus, että tutkijat keksivät yhä uusia koeasetelmia ja manipuloinnin muotoja. Tutkimustulosten arvo tietona joutuu punnittavaksi tiedon hankinnassa käytettäviä menetelmiä vastaan.

Myöhemmin, 1990-luvulla, syntyneen ”kriittisen sosiaalipsykologian” kritiikki pyrki kiistämään Milgramin koesarjan tyyppisen menetelmän arvon kokonaan. Epätavalliset, arkielämälle vieraat ja hyvin lyhytaikaiset tilanteet eivät tämän näkemyksen mukaan pysty kertomaan mitään ihmisten ja yhteisöjen kannalta olennaisista kysymyksistä. Milgramin koeasetelma tukee ajatusta, että vaikeat moraaliongelmat voidaan ratkaista objektiivisen tieteen avulla ja että eettiset ongelmat voidaan jättää lautakuntien tai asiantuntijoiden ratkaistaviksi.

1960- ja 70-luvun akateemisessa ilmapiirissä tutkijat – erityisesti yhteiskuntatieteilijät – määrittelivät asemansa ”oikean tietoisuuden” esille nostajina. Paradoksaalisesti – näin väittää kriittinen näkemys – moraalisen valinnan alistaminen empiiriselle tieteelle on vai ongelman kääntöpuoli. Jotta ihmiset ja yhteisöt tulisivat tämän ajatuksen mukaan paremmiksi, joidenkin on kärsittävä, tunnistettava itsessään ”pahan alkujuuret”. Voiko tieteellinen tutkimus ottaa itselleen tällaisen valistajan vastuun?

Marja Ahokas^[5] pitää Stanley Milgramia käsitelleessä luennossaan yhtenä tottelemiseen johtavana tekijänä yksilön lupautumista tiettyyn asemaan suhteessa kokeenjohtajan auktoriteettiin. Tullessaan koehenkilöksi hän on hyväksynyt pelin säännöt ja niiden rikkominen – vaikkakin moraalisesti kunniakkaalla tavalla jälkikäteen ajatellen – on vaikeaa, varsinkin kun sopimuksen toinen osapuoli on monin tavoin arvostettu ja vahva. Ahokas toteaa myös, että tottelevaisuuskokeiden inhorealistinen ihmiskuva ei miellytä katsojaa, mutta sen katseleminen on yhä – yli 40 vuoden jälkeen – terveellistä.

[muokkaa] Lähteet

• Antti Eskola: Sosiaalipsykologia. Tammi, 1971.
• Klaus Helkama, Rauni Myllyniemi, Karmela Liebkind: Johdatus sosiaalipsykologiaan. Edita, 1999. ISBN 951-37-2407-7.
• Kullervo Rainio, Klaus Helkama: Sosiaalipsykologian oppikirja. Werner Söderström, 1974. ISBN 951-0-06314-2.
• Rex Stainton Rogers, Paul Stenner, Kate Gleeson, Wendy Stainton Rogers: Social Psychology. A Critical Agenda. Polity Press, 1995. ISBN 0-7456-1183-4.

[muokkaa] Viitteet

1. ↑ Avoin yliopisto
2. ↑ Eskola, 1971
3. ↑ Rainio, Helkama, 1974
4. ↑ Helkama, Myllyniemi., Liebkind, 1999
5. ↑ Avoin yliopisto