Kiinalainen ooppera

Wikipedia

Kiinalainen ooppera juontaa juurensa šamaaniperinteestä. Länsimaisesta oopperasta poiketen kiinalaisessa oopperassa säveltäjät eivät ole tärkein elementti, kuten ei myöskään esiintyjien laulutaito. Sen sijaan kiinalainen ooppera sisältää melko paljon akrobatiaa. Länsimaissa tunnetuin kiinalaisen oopperan muoto on Peking-ooppera.

Kiinalaisessa oopperassa on tiettyjä roolihahmoja ja esiintyjien kasvot maalataan hahmojen perinteiden mukaisesti. Lavasteita ei juurikaan käytetä, vaan kaikki eleet suoritetaan niin ylidramaattisesti, että katsoja ymmärtää missä pitäisi olla vaikkapa vettä taikka lohikäärme.

[muokkaa] Historia

Ennen Han-dynastiaa kiinalaisesta "näyttämötaiteesta" vastasivat pääosin šamaanit, joiden rituaaleihin kuuluivat erilaisten rohtojen lisäksi myös tanssi ja laulu. Erityisen tunnettuja olivat Wu-perheen šamaanit. Šamaanit olivat tuolloin pääosin naisia, joskin miesšamaanejakin esiintyi. Wu-šamaanien sanottiin osaavan lentää, kykenemään ennustamaan ihmisten eliniän ja parantamaan sairauksia.

Han-dynastian aikana kiinalaisen imperiumin laajentaminen oli tuonut ulkomaisia elementtejä myös taiteeseen. Baixi, eli sata esityslajia, olivat erilaisista urheilulajeista ja muusta näyttämötaiteesta muodostuvia näytöksiä. Näissä harjoitettiin mm. hevoskilpailuja, painonnostoa, akrobatiaa ja taistelua häräksi pukeutuneena. Härkäpuku saattoi lainautua Yunnanin härkätaisteluperinteestä. Han-dynastian ajalta on peräisin myös Kiinan ensimmäinen sketsi, 東海黃公 eli Itäisten merten herra Huang.

Kiinan keskiajalla (200-luku-600-luku) kehittyi uusi näyttämötaiteen laji nimeltä 歌舞小戲, laulun ja tanssin pikkunäytöksiä. Näissä tuotiin ensimmäisen kerran roolihahmot mukaan kiinalaiseen näyttämötaiteeseen, erilaisten hahmojen esittäjät käyttivät erilaisia naamareita.

Tang-dynastian rauhallisempi aika auttoi taiteiden kehitystä Kiinassa. Adjutantti-näytelmät (參軍戲), jotka muistuttivat läheisesti varsinaista teatterimaista näyttelemistä, syntyivät. Näissä esiintyi sekä miehiä että naisia, mutta enemmän naisia. Naiset esittivät joskus miestenkin rooleja. Näytelmät sisälsivät yksinkertaista huumoria.

Toinen merkittävä Tang-dynastian aikana syntynyt tyylisuuntaus oli Bianwen (變文), joka oli buddhalaisten kirjoittamia ja esittämiä kansantajuisempia versioita buddhalaisista opeista. Bianwenin vaikutuksesta syntyi chuanqi (傳奇), ihmeelliset tarut, jotka olivat monimutkaisia, täydellisen juonen sisältäviä näytöksiä.

Vuonna 714 keisari Minghuang perusti maailman ensimmäisen teatterioppilaitoksen hovin yhteyteen. Oppilaitos tunnetaan nimellä Liyuan, eli Päärynäpuutarha. Siellä koulutettiin satoja miehiä ja naisia näyttämötaiteen esiintyjiksi. Päärynäpuutarhan oppilas on edelleen Kiinassa käytetty ilmaus näyttelijästä.

Song-dynastian aikana kaupunkeihin syntyi huvittelualueita, jotka olivat täynnä erilaisia ajanviettotapoja, teattereita (nyt useampikerroksisia rakennuksia), viinitupia, ennustajia, ilotaloja jne. Näytelmissä käytettiin paljon kasvojen maalaamista, mutta myös naamareita. Uutena tyylilajina syntyi Song zaju, monipuoliset näytelmät, jotka koostuivat humoristisesta näytelmästä, musiikista ja laulusta, ja joita edelsivät tavallisesti ilotulitukset.

Song zaju oli pohjoiskiinalainen ilmiö, etelä-Kiinassa syntyi nanxi, jotka olivat pääosin romanttisia tarinoita, toisin kuin pääosin poliittisista asioista kertovat zajut. Rakkaustarinoina nanxi tarvitsi nuoren mies- ja naissankarin, joten syntyivät roolihahmot sheng (生) ja dan (旦). Muita tärkeitä roolihahmoja olivat ilveilijät/klovnit.

Yuan-dynastia ja mongolivalta toivat muutoksia myös näyttämötaiteeseen. Koska kiinalaiset oppineet menettivät asemansa johtavissa asemissa ja yhteiskunnallisen arvostuksensa, moni heistä ryhtyi kirjoittamaan näytelmiä tienatakseen elantonsa. Mongolit suosivat näyttämötaidetta, sillä se tarjosi helpon ja kansantajuisen kanavan kiinalaiseen kulttuuriin. Niinpä laadukkaiden näytelmien määrä kasvoi rajusti.

Mongolit sallivat lähes kaikki aiheet näytelmissä, mutta toisaalta teatterin katsottiin johtavan nuoria väärälle tielle ja esim. julkisesta lauleskelusta saatettiin määrätä ankaria rangaistuksia. Lisäksi laajan valtakunnan vuoksi ulkomaisia elementtejä tuli entistä enemmän mukaan. Syntyneeseen Yuan zaju-lajin merkittävin näytelmäkirjailija oli "Kiinan Shakespeareksi" kutsuttu Guan Hanqing.

Ming-dynastia oli hyvin tiukka näytelmien suhteen, sillä dynastian synnyttäneet kapinat olivat osin näytelmien innostamia. Ming-dynastian aikana kuitenkin rikkaiden määrä maassa kasvoi rajusti, ja monet tukivat omia yksityisiä teattereitaan. Koska maan eteläosien vauraus ja väkiluku ylittivät pohjoisen, eteläinen teatteriperinne kehittyi jättäen pohjoisen varjoonsa. Eteläisen teatterin eli nanxin seuraajaksi nousi chuanqi, jonka merkitys laajeni Tang-dynastian ihmeellisistä taruista uudenaikaisemmaksi draamaksi. Sen rakenne oli varsin vapaa, mutta aluksi siitä puuttui musiikki.

Kunqu syntyi kun chuanqitä varten sävellettiin erityinen musiikkilaji. Toisaalta syntyi myös paikallisteatteri, difangxi, jossa musiikki oli hyvin äänekästä ja eläväistä. Kunqu muodostui oppineiston teatterilajiksi hienostuneempine aihepiireineen ja musiikkineen, kun taas tavallinen kansa seurasi paikallisteattereita. Esiintyjien moraalista luonnetta ja temperamenttia ilmaistiin kasvomaalauksin.

Qing-dynastian aikana kunqu hiipui vähitellen pois kuvasta, oppineistonkin hiljalleen kaivatessa uutta ja meneväisempää aiheistoa ja vähemmän syvällistä asioiden käsittelyä, siirtyen siten paikallisoopperan (difangxi) pariin. Aluksi paikallisoopperaa ei pidetty minkään arvoisena, mutta vähitellen arvostus alkoi nousta.

Keisari Qianlong päätti juhlistaa 70-vuotissyntymäpäiväänsä 1779 kutsumalla erilaisia paikallisoopperoita esiintymään eri puolilta maata. Hän toisti ajatuksen 80-vuotissyntymäpäivilleen kutsuen kaksi erilaista paikallisoopperan suuntausta edustavaa teatteriryhmää esiintymään hänelle yhdessä. Näin oopperatyylit sekoittuivat, ja koska lopputuloksesta pidettiin, jäivät ryhmät Pekingiin esiintymään yhdessä. Tätä sekoitusta alettiin kutsua nimellä Peking-ooppera eli jingju. Musiikiltaan uusi laji oli äänekästä ja meneväistä. Roolihahmoja ilmaistiin jälleen kasvomaalauksin. Miehet esittivät usein myös naisroolit peking-oopperassa.