Dornier Do 17

Wikipedia

Dornier Do 17 oli Saksan Luftwaffen toisessa maailmansodassa käyttämä keskiraskas pommikone.

Se rakennettiin puhtaasti Saksan sotilastarpeisiin pommikoneeksi, vaikkakin aluksi konetta esiteltiin julkisesti siviilikoneena. Ennen sotaa Do 17 menestyi mm. DB-601A-moottorein varustetun MV-1 mallin D-AELE:n voitettua Alppien ympärilentokilpailun jättäen monet hävittäjälentokoneet taakseen. Konetta kutsuttiin Saksassa "lentäväksi lyijykynäksi" sen pitkän ja kapean rungon vuoksi.

Sisällysluettelo 1 Mallit 2 Käyttö 2.1 Käyttö Suomessa 3 Tekniset tiedot 4 Lähteet 5 Aiheesta muualla

[muokkaa] Mallit

• Prototyyppejä oli viisi kappaletta (V1-V5). Lisäksi rakennettiin ainakin yksi kone tyyppiä MV-1. Ensimmäinen prototyyppi Do 17 V1 (V = Versuchs) D-AJUN lensi ensimmäisen kerran 23. marraskuuta 1934 Dornierin pääkoelentäjän Egon Fathin ohjaamana. Toinen prototyyppi Do 17 V2 D-AHAK liittyi koelento-ohjelmaan toukokuussa 1935. Ensimmäisen ja toisen prototyypin suurimpana erona oli konventionaalisen peräsimen muuttuminen erillisperäisimeksi. Kesällä 1935 suoritetun tehostetun koelento-ohjelman perusteella konetta muutettiin lisäämällä sivuvakaimien pinta-alaa ja siirtämällä laskutelinettä eteenpäin. Dornier 17-koneen koesarja käsitti viisi konetta, joiden moottoreina olivat mm. 12-sylinterinen V-rivimoottori BMW VI (700 hv, V1), puristettu BMW-VI (750 hv, V2), Hispano Suiza 12Ykrs (V5).
• Ensisarja oli tyyppiä E. Sen tiedusteluversio oli F. Näitä valmistettiin noin 500 konetta.
• Jugoslavian vientisarja Kb, valmistettu lisenssillä 14 kpl ranskalaisilla Gnome-Rhone 14 -moottoreilla.
• Viimeisin malli, Z, oli lentäjien ja teknillisen henkilökunnan piirissä suosittu, ja sen on sanottu olevan teknisesti luotettavin Luftwaffen pommikonetyyppi, 913 koneen tuotantomäärällä. Nämä koneet olivat paljon muita versioita painavampia (8 600 kg), mutta ne oli varustettu tehokkaammilla Bramo Fafnir 323A-moottoreilla.

Konetta rakennettiin noin 1 700 kpl ja sitä käytettiin paitsi pommittajana, myös tiedustelukoneena. Do 17-koneen valmistajana olivat mm. Dornierin oma tehdas Dornier Werke GmbH, Siebel, Henschel, Hamburger Flugzeugbau, Jugoslavia (lisenssillä 40 kpl Do 17 Kb:ta).

[muokkaa] Käyttö

Tulikasteensa Do 17 sai 1937 Espanjan sisällissodassa. Taistelussa Englannista kone pommitti Ranskassa mm. Dunkerquesta vetäytyviä englantilaisjoukkoja. Lisäksi niitä käytettiin hyökkäyksissä kanaalin saattueita ja Etelä-Englannin lentotukikohtia vastaan. Kone kesti liu'ut aina 600 km/h nopeudelle saakka ja pystyi näin pakenemaan RAF:in hävittäjiä. Kuitenkin Do 17 osoittautui riittämättömän puolustusaseistuksensa vuoksi yhtä haavoittuvaksi tehokkaalle hävittäjätorjunnalle kuin muutkin saksalaisten käytössä olleet pommikonemallit ja se vedettiin länsirintamalla pois pommituskäytöstä 1941 Junkers Ju 88 tai Dornier Do 217:n tieltä.

Do 17 oli edelleen pommituskäytössä itärintamalla syksyyn 1941 asti, jolloin se vedettiin pois eturintamakäytöstä. Jäljelle jääneet koneet olivat kuitenkin mm. liitokoneiden hinauskäytössä aina sodan loppuun asti. Dornier Do 17 oli myös Romanian, Kroatian, Jugoslavian ja Suomen ilmavoimien käytössä.

[muokkaa] Käyttö Suomessa

Suomen ilmavoimat käyttivät jatkosodassa 15 valtakunnanmarsalkka Hermann Göringin marraskuussa 1941 lahjoittamaa Do 17 Z-konetta pommituksiin. Osaltaan lahjoituksen syynä oli Suomen pettymys saksalaisten tarjoamien venäläisten sotasaalispommittajien laatuun ja määrään, osittain asiaan sanotaan vaikuttaneen jopa Göringin sukulaisperheen von Rosenien painostus. Suomalainen komennuskunta haki kolmella eri komennuskerralla Aero Oy:n DC-2 "Sisu"-koneella Do 17 -koneet marras-helmikuussa 1941-1942 Varsovasta. Ensimmäiset kolme Dornieria laskeutuivat Malmin kentälle 5.1.1942, ja viimeiset tulivat Suomeen 29.1.1942. Dornierit menivät Lentolaivue 46:n käyttöön. Tukikohta oli Joensuun Lintuniemi.

Suomessa Do 17 -konetta käytettiin lähinnä yö- ja etulinjapommituksiin eläviä maaleja vastaan, koska kone oli pääosin vanhentunut jo vuoden 1942 aikana. Koneiden nopeus oli aikaansa nähden pienehkö ja nousukyky heikohko.

Sodan jälkeen saadusta 15 koneesta enää neljä oli lentokunnossa. Nekin poistettiin käytöstä, koska niissä oli sisäinen pommikuilu, joka oli rauhansopimuksen vastainen, viimeinen niistä romutettiin 1950-luvun alussa.

[muokkaa] Tekniset tiedot

• Kärkiväli: 18 m
• Pituus: 15,80 m
• Voimalaite: kaksi Bramo Fafnir 323P -tähtimoottoria, 1 000 hv (Z)
• Miehistö: 4: ohjaaja, tähystäjä, radisti, kk-ampuja

• Suurin lentoonlähtöpaino: 8 500 kg (Z)
• Suurin nopeus: 424 km/h 5 000 metrin korkeudessa täydellä lentomassalla (Z)
• Toimintasäde: 330 kilometriä
• Lakikorkeus: 8 200 m
• Pommikuorma: 1 500 kg

• Puolustusaseistus: 6-8 7.92 mm:n MG 15- tai MG 81 -konekivääriä sekä 20 mm:n tykki (Z)
• Siipiprofiili: NACA 2212
• Siipikulma: 2°20'
• Polttoainetilavuus: 860 l suojaamattomana, 775 l kumitettuna, lisäsäiliö 895 l
• Sähköjärjestelmä: 24 V, 2x1 200 w generaattorit, 2x12 V 30 Ah akut, runsaasti sähkötoimista automatiikkaa
• Radiot: FuG X, Peil G V -suuntimalaite, Fu B1 I -sokkolaskulaite
• Pommitustähtäimet: Lofte C7/A, Lofte BZG 2 ja Goerz GV 219d (suomalaiskoneet jälkimmäisellä)

[muokkaa] Lähteet

• Raunio, Jukka: Lentäjän näkökulma IV, Pommikoneet. J. Raunio, 1998. ISBN 951-96866-2-2.

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Puolustusvoimat: [1] Lentorykmentti 4 jatkosodassa
• Suomen Sotilas: [2] Suomalaispommittajien kosto, Pekka Hietala, 2/2005
• Dornier Do 17 (englanniksi)
• Helsingin suurpommitukset helmikuussa 1944, Martti Helminen ja Aslak Lukander