Dissosiaatio (psykologia)
Wikipedia
Dissosiaatio on psyykkinen puolustuskeino tai sopeutumisreaktio, joka erottaa jonkin psyykkisen toiminnon muista psyykkisistä toiminnoista. Esimerkiksi ihminen sulkee itsensä ulkopuolelle tunteeseen liittyvän ajatuksen. Vrt. assosiaatio Dissosiaation kehittyminen yhdistetään traumatisoitumiseen.
Dissosiaatiotermin kehitti Pariisin Salpetriere-sairaalassa työskennellyt professori Pierre Janet (1855–1947), joka oli kiinnostunut ihmisen tajunnantilojen poikkeavuuksista.
Dissosiatiivisuus on yksilön kyvyttömyyttä yhdistää ajatukset, tunteet ja muistot mielekkääksi kokonaisuudeksi. Kyky toimia tietoisena, kokemisen eri puolia integroivana persoonana on heikentynyt. Muun muassa ajoittaisena poissaolevuutena ja voimakkaana eläytymiskykynä ilmenevä dissosiatiivisuus voi olla lähinnä luonteenpiirre (joka voi kyllä altistaa sairaalloiseen dissosiatiivisuuteen esimerkiksi psyykkisen trauman seurauksena).
Dissosiatiivisia ilmiöitä/oireita: psykogeeninen amnesia, depersonalisaatio (oman itsen kokeminen vieraana tai outona), derealisaatio (ympäristön kokeminen vieraana tai outona), ajan ja paikan tajun kadottaminen, havaintojen vääristyminen, vaikeus erottaa fantasioita todellisuudesta. Dissosiaatioilmiöitä esiintyy myös unen aikana. Depersonalisaatio on yleinen kokemus erityisesti stressitilanteissa ja niistä palautumisessa. Dissosiatiiviset ilmiöt ovat huomattavasti harvinaisempia ikääntyneillä.
Dissosiaatiohäiriöt ovat spontaanisti ilmeneviä hallitsemattomaia ja toimintakykyä rajoittavia tiloja, mielenterveyden ongelmia. Esimerkiksi dissosiatiivinen identiteettihäiriö, dissosiatiivinen muistinmenetys, dissosiatiivinen pakkovaellus, depersonalisaatiohäiriö. Erotuksena psykoottisista tiloista dissosiaatiohäiriöinen ei yleensä ole varma siitä, mikä hänen kokemusmaailmassaan on totta ja mikä ei. Psykoottistasoisissa tiloissa hallusinaatiot ja harhaluulot koetaan yleensä vahvasti tosiksi. Suggestioalttius saattaa liittyä esimerkiksi dissosiatiiviseen identiteettihäiriöön.
